IX
Koko seuraavan talven kierteli pitkin järvikyliä ja rantamaillakin huhuja Utuniemen ainoan lapsen tapaturmaisesta kuolemasta. Sanottiin emännän murehtivan itsensä kuoliaaksi. Jantukka-noidan kirot olivat pystyneet sekä emäntään että Aapramiin. Jantukka otti pojan isänsä vierestä, kostoksi siitä, että isä kiukaan hajoitti, otti pojan, kun ei isälle, rautaluontoiselle, kovaveriselle, mitään mahtanut… Ja yhä vaanii ottaakseen! Elsa-vainajan taudinoireet jo kuuluvat Selmaakin vaivaavan.
Mutta sitä huhut kummailevat, ettei usko Simo vieläkään Jantukan kiroiksi onnettomuuttaan. Ei usko, vaikka näkee vaimonsa kuihtuvan ja vaikka noita pojan vei aivan isän sylistä! On se kova ja rautaluontoinen mieheksi!
Aapramin hukkumisesta oli monenlaisia huhuja. Kerrottiin, ettei poika ollutkaan veteen hukkunut, vaan oli noita henkensä avulla nostanut pojan ilmaan ja sieltä pudottanut oman kiukaansa perustukseen. Mutta vihdoin tuli selville, että poika oli veneestä pudonnut ja hukkunut.
Aapramin kuolema ei muutoin ollut Utuniemen elämässä muutosta tehnyt. Simo oli itse käynyt ruumiin kirkolle viemässä, sitten kun se oli Veksalahden liejupohjasta melko matalalta löydetty. Emäntäkin näytti vähitellen tottuvan kovaan sallimukseen, eikä Simon työinto ollut vähentynyt.
Mutta sillä aikaa kun Simo kirkolla viipyi poika-vainajaa hautaan viemässä, oli emäntä Selma yökaudet valitellut ja Jantukan kiroista unissaan puhunut.
Palvelijat olivat kuulleet ja siitä talossa kävijöille kertoneet.
Pimeä syksy ja talvi saivat kuitenkin kuluneiksi, eivätkä puoletkaan huhuista tulleet Utuniemen asukasten korville.
Keväällä, kun järvi loi jäänsä ja koivun urpu kävi hiirenkorvalle, virkkoi Simo vaimolleen:
"No nyt lähdemme verkkoja laskemaan Veksalahteen!"
Heidän suhteensa olivat koko talven olleet sangen kummalliset. Molemmat vaikenivat. Selma ei ollut mitään Simolle selittänyt eikä Simo kysynyt. Mutta sittenkin tiesivät molemmat toistensa ajatukset — ja salaisuus, joka molempien mieltä painoi ja jota ei kukaan muu ihminen kuin he aavistanutkaan, jäyti raskaana taakkana yötä päivää.
Nyt tänä kesäiltana oli Simo päättänyt vaimoltaan kaikki kysyä ja omasta puolestaan kaikki selittää.
Mutta vaikka joskus on näyttänytkin, että Selma alkaa toipua entiselleen, vaipuu hän välistä pitkiin mietteisiin, ja kun aikansa on miettinyt, niin rupeaa ääneensä itkemään. Eikä hän nytkään, kun Simo Veksalahteen pyytää, näytä ilostuvan, vaikka koko kevättalven ovat kumpikin tätä iltaa vartoneet.
He lähtevät kumpikin rantaan päin, Simolla verkkoja olallaan riippumassa.
Simo on jo vesille laittanut kalaveneensä, jonka kevätahavain aikana on tervannut. Selma käy veneeseen, istahtaa perään ja sanoo väsyneesti:
"Mitäpä asia paranee Veksalahdessa… saatan minä kaikki tässäkin sanoa… sanoa, että viaton olen…"
"Et ehtinyt apua huutaa?"
"Huusin minä… Mutta pelästyin heidän tulostaan… niitä oli kolme miestä… enkä muista muuta kuin että Paksu-Sakari tarttui kiinni. Muuta en muista…"
"Entä sitten, kun tulit tajullesi?" kysyy Simo väräjävin äänin.
"Heräsin kuin unesta… Päätäni pakotti ja ruumis oli kuin pieksetty…"
Simo kuuntelee jokaista Selman sanaa kuin niellä ne tahtoisi.
"Päätäni pakotti", jatkaa Selma, "nousin ja luulin unta nähneeni…
Järvi oli tyven, oli aamu eikä miehiä eikä venettä näkynyt missään…
Portailla tuli Elsa vastaan ja itki… 'Jantukan kirot!… Jantukan
kirot', huusi hän. Ja silloin vasta oikein pelästyin…"
Simo kuuntelee ja nieleskelee, on kuin tuskan hiki nousisi hänen otsalleen.
"Olen sen osannut aavistaa", sanoo hän. "Miksi et heti kertonut… Minä olisin lähtenyt…"
"En uskaltanut… en tohtinut… enkä tiennyt sitä silloin niin varmaksi…"
"Milloin sitten tiesit varmaksi?" kysyy Simo synkkänä.
"Vasta kun poika syntyi… Silloin olin varma, ettei se ollut sinun poikasi…"
Hän vaikenee eikä Simokaan puhu mitään. Mutta molemmin ajattelevat he sitä, mitä on tapahtunut. Simon katse on synkkä, ja tietämättään puree hän hammasta…
Selma peittää kasvonsa.
"Kyllä tiedän, miten se kävi… Sitä pelkäsin ja siksi en uskaltanut sanoa… Tiesin luontosi. Ajattelin, pelkäsin: minut tai pojan tappaa."
"Sinutko? Kuinka semmoista saatoit ajatella! Olethan viattomasti kärsinyt, raukka…"
Simon ääni on hellä.
"Viatonhan oli poikakin."
Selman ääni on yhä varmempi.
Simo vähän säpsähtää ja hänen silmissään leimahtaa.
"Tiedänhän minä, kenen ensiksi olisin tuhonnut, mutta sen ehtivät muut tehdä… Paksu-Sakari ei ole enää elossa niinkuin tiedät", puhuu hän synkällä äänellä. "Sinä et tiedä, Selma, mikä hirmuinen viha minulla oli ensin sitä maankulkijaa kohtaan… Olisinko saattanut nähdä, että pojasta kasvaisi samanlainen… joka ajan oloon saisi nauttia työni hedelmät… En! Enkä kadu, etten auttanut…"
"Etkö kadu!… Viaton ihmishenkihän se oli…"
"Olkoon, mutta minun silmäni alla ei hän mieheksi olisi varttunut… Hänen lastansako minun olisi ollut omana kasvatettava, omanani sitä rakastettava ja isänä sille oltava! — En kadu…"
Kun ei Selma virka mitään, jatkaa Simo:
"Ethän sinäkään poikaa rakastanut… kärsit vain ja tietojasi salasit… Toivoit pojan kuolevan, sen tiedän…"
"En itseäni, en kovaa kohtaloani surrut", alkaa Selma nyt puhua verrattain rauhallisesti. "Muu minua suretti… Tiesin, että olin joutunut Jantukan kiroihin… 'Kaikkien, jotka tälle niemelle asettuvat asumaan, pitää tuleman onnettomiksi!' Niin sanoi Elsa-vainaja Jantukan kironneen. Ja Jantukan kiroissa Elsa-parka näkönsä menetti… Minuun sitten pystyivät… Jantukan kirot minut ohjasivat Veksalahteen, onnettomuuspaikalle… sitä murehdin… Ja Jantukan kirot estivät sinut poikaa pelastamasta, kun eivät muuten sinuun ole pystyneet…"
"Yhäkö sinä olet noin lapsellinen!"
Simo sanoo sen sellaisella äänellä kuin ei uskoisi Selman totta tarkoittavan.
"Kuinka muutoin olisimme näin onnettomiksi joutuneet!… Ja vielä lisää… vielä lisää tulee! Minä tiedän sen, tunnen sen… Jantukan kirot seuraavat ja ahdistavat meitä aina…"
Selma istuu veneen perässä, Simo seisoo venevalkaman teloilla. Verkot on hän laskenut rantakiville. Mutta kumpikaan ei näy muistavan, että heidän olisi ne pitänyt käydä laskemassa Veksalahteen. Pitkän aikaa ovat kumpikin ääneti. Simo on tavallista kalpeampi, ja hänen rintansa kohoaa tuskallisesti. Näyttää taistelevan tunteensa ja järkensä kanssa. Vihdoin hän selvenee ja sanoo tyynesti Selmalle:
"Tule… käymme niemen kärkeen, Jantukan parhaaseen noitapaikkaan… Näet omin silmin, kuinka kaunis ja rehevä ohranoras nousee nyt entiseltä kiukaan sijalta… Vieläkö uskot joutavia? Tule! Rohkaise luontosi! Et sinä ole heikompaa sukua kuin minäkään…"
Selma nousee veneen perästä ja lähtee seuraamaan Simoa, joka jo on noussut koivikkoon. Simo kävelee nopeaan, niin että Selman on pantava puolijuoksua perässä. Niemelle vievä polku on levitetty tavallisen tien levyiseksi ja näyttää nyt tieltä, joka viepi viljamaalle. Selma ei ole niemen kärjessä käynyt sittenkun se on pelloksi tehty.
Puolivälissä kääntyy Simo taakseen katsomaan ja seisahtuu odottamaan
Selmaa.
"Pelkäätkö tulla tänne?" kysyy Simo, kun Selma ehtii hänen luokseen.
"En, en minä sinun kanssasi pelkää", vastaa Selma, ja ensi kerran pitkästä aikaa he katsovat toisiaan silmiin.
Selman katseessa on luottamusta, ja se tekee hyvää Simolle.
"Ymmärrätkö, minkä vuoksi niin tein?" kysyy hän, melkein kuiskaavalla äänellä.
"Kyllä tekosi syyt tiedän ja arvaan, mutta sittenkin…"
"Muuta pelastusta ei ollut meillä kummallakaan… Kovaa kohtaloa vastaan täytyy otella, vaikka se viepikin ihmishengen…"
"Mutta jos Jantukan kirot meitä ahdistavat, niin ei ihmisvoima meitä pelasta…"
"Taas joutavoit… Ei Jantukka meille mitään mahda. Syy on minun…
Miksi jätin sinut yksin sokean Elsan kanssa, kun tiesin tukkilaisia
Hanhilahden olevan puolillaan… Omaa tyhmyyttäni kiroan elinaikani…"
He saapuivat niemen aukealle, jota ei entiseksi tuntenut. Koko niemen kärki oli kauniin, voimakkaan ohranoraan peittämä ja levisi siinä kuin tasainen pöytä, kärjestä kapeneva. Jantukan kodan ja kiukaan paikat kasvoivat yhtä kaunista orasta eikä Selma enää olisi muistanut kädellään osoittaa paikkaa, jossa Simon hajoittama alttari oli ollut.
"Näet nyt itse", sanoo Simo, hyvillä mielin viitaten pellolleen. "Näet nyt, että jos Jantukka kirouksillaan jotakin mahtaisi, niin tämän kauniin alun ensiksi kellastuttaisi ja lopulta kuivaisi korsiksi…"
Selman katse, joka on aukean laitaan tullessa ollut arka ja väijyvä, alkaa vähitellen tulla rohkeammaksi samoin kuin koko olentoon ilmaantuu jäntevyyttä.
"Entä ne siniset liekit, jotka kalamiehet ovat nähneet niemen nenässä palamassa?" kysyy hän, ääni vieläkin epävarmana.
"Kalamiesten joutavia juttuja!" naurahtaa Simo. "Enpä minä ole nähnyt…"
"Entäs kun Aapolta lakin heitti metsään?"
"Sekään ei ollut kuin tuulenpuuska… Järvellähän usein sattuu tuulenpuuskia, vaikka järvi onkin tyven…"
Mutta Simo näkee, että Selman silmien ilmeessä on vieläkin epäilystä.
"Jos vain jaksaisit uskoa, että kaikki sinua ja minua kohdannut onnettomuus on vain kovaa kohtaloa eikä Jantukan kiroja, niin…" sanoo Simo, katsoen vaimoaan syvälle silmiin.
Selman huulilla on jo kysymys, mutta hän nielaisee sanansa viime hetkessä.
Hän ymmärtää nyt, ettei Simo pidä pojan hukkumisessa mitään rikoksenaan. Näyttää uskovan, että hänen käytöksensä on ollut aivan luonnollinen asia…
Eihän Aaprami-raukalla ollut oikeutta olla hänen lapsenaan.
* * * * *
Tuli varhainen syksy. Utuniemen kauniista koivikosta ehtivät tuskin lehdet kellertävinä varista pois, ennenkuin viikon kestävät pakkaset jäädyttivät järven peilisileäksi.
Näinä päivinä ja öinä, joina järvi kävi syysjäähän, oli Simo miettinyt elämänsä käännekohtaa. Hänelle oli nyt selvinnyt se seikka, että Selma uskoi Jantukan kiroihin ja ettei hän vakuutuksillaan koskaan saisi Selmaa niistä luopumaan. Jotakin oli toimitettava ja yritettävä. Ei käynyt laatuun, että Selma joutavia enää pelkäsi… Saattaisi siinä pelossaan rasittua niin, että alkaisi sen pojan kuolemasta hourailla…
Simo itse oli nyt kuin entistä levollisempi eikä hän tuntenut vielä minkäänlaista omantunnon tuskaa siitä, että oli antanut pojan tuhoutua. Pojalle oli kuolema paras!
Niin hän itseään lohdutteli, mutta syvällä sydämessään hän toivoi, että saisi oman pojan, jonka hyväksi kaikkensa tekisi. Niin uskoi hän Selmankin toivovan.
Maa alkoi olla kylmetyksissä. Simo heitti kuokan olalleen ja lähti pihaan. Pakkanen, jota oli kestänyt monta päivää, oli lauhtunut, taivas oli harmaja ja lumia alkoi tasaisesti tuiskuta.
— Taitaapa tulla varhainen talvi, — ajatteli hän.
Selma ei ollut pirtissä, kun Simo astui sisälle. Hän pani takkinsa ja kintaansa kuivumaan ja silmäsi kamariin. Ei ollut Selma sielläkään, mutta Selman lipaston laatikko oli jäänyt vähän raolleen. Simo meni kamariin ja veti laatikon auki… Siellä olivat siistissä kasassa Aaprami-vainajan vaatteet, niin pienoiset paidat kuin housutkin…
Simo ei ollut niitä muistanut ja kun ne tuossa puhtaina ja silitettyinä näki, pisti hänen tuntoansa pahasti kuin puukolla. Hän arvasi, että Selma oli näin nämä pessyt ja silittänyt ja tänne laatikkoon ne limikkäin latonut.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän kokoisi ne kääröön ja veisi nuotioon, joka oli kuokkamaalla vielä palamassa. Ikäviä muistoja vain… jotka joutaisivat pois! Mutta kun hän alkoi niitä laatikosta ottaa, tuntuivat ne käteen liukkaan kylmiltä… ja hän tempasi kätensä pois kuin pahantekijä. Hän säpsähti niin, että koko ruumis vavahti…
Ja melkein kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin kauhean pahaa, peräytyi hän ja astui nopeasti pirttiin.
"Olkoot siellä… minun vuokseni", sanoi hän kuivin huulin itselleen. Ja samalla hänen mieleensä ilmestyi Aaprami sellaisena kuin se sinä leutona syyskuun iltana oli, jona yhdessä lähtivät venevalkamalle päin. Hän näki vaalean tukan ja kulmakarvat ja… lapsen punaposkiset kasvot…
Ja ensi kerran tunsi hän pistoksen, joka tuotti tuskaa ja soimasi… Mutta pian hän voitti hetkellisen arkuutensa ja teki kuin näkymättömälle olennolle kysymyksen: Kenen oli syy, että poika oli maailmaan syntynyt? Ei ollut hänen eikä hänen vaimonsa. Oliko hän velvollinen kasvattamaan lasta, jonka paljas näkeminen tuotti helvetin tuskia? Miksi ei hän, joka johtaa meitä niin onnen kuin murheenkin tiellä, rikosta estänyt ja tuskasta rukoilevaa avutonta ja viatonta naista auttanut?
Hän oli yksin suuressa syyshämärässä pirtissä. Hän nousi istumasta ja tuli kuin raivoon. Teki mieli murskata kaikki. Hänen sormensa puristuivat nyrkeiksi, ja kämmenet syyhyivät kuin paha niitä kutkuttaisi…
Mutta pian hänen raivonsa asettui, kun hän muisti, että poika oli kirkkomaassa…
Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä mukaa taantui Simon raivo, ja hetken päästä kykeni hän levollisesti asioitaan ajattelemaan.
Simo oli päättänyt tänä iltana sanoa Selmalle, mitä oli miettinyt ja johon ajatukseensa uskoi Selmankin suostuvan. Hän oli ajatellut, että Selmalle olisi virkistykseksi saada olla lapsuudenkodissaan joku aika. Ehkä hän siellä vähitellen alkaisi ymmärtää, ettei Jantukan kiroissa ollut mitään pelkäämistä, ja ehkä ajan oloon pääsisi erilleen koko taikauskostaan. Siitä oli vanha Esa jo Utuniemessä käydessään Simolle puhunut, vaikka Esa vain ajatteli Selman surua pojan hukkumisen vuoksi. Ja voisi olla juuri pojankin vuoksi Selmalle Rantamaulassa olo hyväksi, uskoi hän, Esa oli puolestaan esitellyt, että Alma voisi tulla siksi aikaa taloutta hoitamaan, ellei Simo uskoisi tulevansa toimeen palvelijoiden kanssa.
Simo kuuli nopeita askeleita porstuassa. Selma tulla tupsahti sisälle säteilevin kasvoin, ja Simo näki kirkkaan liesitulen loisteessa, että Selman posket punoittivat ja silmät loistivat.
"Siellä oli meillä Liisan kanssa hommaa navetassa… Kukka poiki… Ja arvaa!… Lehmäsen vasikan nyt ensi kerran… valkoisen, oikein sievän…"
"No elähän!"
Simokin näytti ilostuvan Selman uutisesta.
"Käyhän katsomassa! Olen sille jo pannut Riemun nimeksi."
Selman ilo teki hyvää Simon synkälle mielelle.
"On joskus meilläkin ilon päivä", sanoi hän Selmaan katsahtaen.
Sitten hän, käyden kolistamassa tuhat piipustaan lieteen, sanoi enemmän itselleen kuin Selmalle:
"Jos en minä sinä yönä Kukkaa noutamaan lähtenyt, niin ei semmoinen murhe olisi meitä kohdannut…"
"Elä nyt enää siitä!" sanoi Selma, melkein nuhtelevalla äänellä.
Selman äänessä helähti iloa, ja kun Simo katsahti häneen, näki hän, että Selma hymyili omituisesti.
Riemullinen aavistus täytti Simon mielen. Hän nousi, kävi vaimonsa luokse ja laski kätensä Selman olkapäälle niin hellästi ja niin rakkaasti, että tuskin koskaan ennen…
"Uskotko…" sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.
"Olen jo aivan varma siitä", sanoi Selma, hänkin melkein lapsellisen iloiseksi tullen.
Simo riemastui niin, että sulki vaimonsa syliinsä ja huudahti:
"Jospa se olisi poika!"
Illalla, kun he jo olivat asettuneet levolle, alkoi Simo puhua siitä, että Selma talveksi lähtisi Rantamaulaan kyläilemään ja voisi viipyä siellä vaikka kesään asti…
Selma oli itsekin sitä mielessään miettinyt, mutta ei ollut tahtonut siitä Simolle vielä puhua… Oli arvellut, että kevättalvella vasta…
He puhelivat pitkän aikaa, ja molemmin tunsivat he, että he nyt tänä iltana olivat päässeet paljon likemmäksi toisiansa kuin koskaan ennen…
"Jos sinä arvaisit tuskani silloin, kun tiesin, ettei poika ollut sinun…"
"Osaan minä sitä kuvitella, kun muistan omaa tuskaani, kun pahimmat aavistukseni näin tosiksi…"
Selma huokasi.
"Sano kaikki, mikä mieltäsi painaa!" kehoitti Simo.
"Yhtä ajattelen: koskitko käsin vai putosiko muutoin?"
Selma odotti vastausta jännittyneenä niinkuin siitä riippuisi koko tuleva elämä.
"Muutoin putosi, mutta en auttanut, vaikka matalaa tiesin olevan…"