X
Selma on ollut jo monta viikkoa Rantamaulassa. Simo on kulkijain matkassa saanut terveisiä, että hyvin jaksoi, oli lihonnut ja terve oli.
On jo joulukin mennyt, talven selkä on katkeamassa.
Simo on toimittanut kaikki kotityöt. On ajanut heinät niityiltä, on hakannut halkoja, niin että niitä nyt on pinoissa kuivumassa pariksi vuodeksi. Iltapuhteet on hän tehnyt rekiä ja suksia, joita tukkiyhtiöt olisivat ostaneet paljon enemmänkin.
Mutta sittenkään ei Simon aika ole tahtonut kulua. Öillä valvotti, vaikka raatoi päivät päästään. Monenlaisia mietteitä tuli ja meni. Usein hän unissa näki Aaprami-vainajan…
Selma oli jättänyt kaikki Aaprami-vainajan vaatteet lipastonsa laatikkoon. Ei ollut niistä mitään Simolle maininnut, eikä Simo ollut saattanut ajatustaan niistä Selmalle sanoa, vaikka lähtöpäivänä oli varmaan aikonut.
Joka ilta on hän päättänyt, että hän kokoaa ne kääröön ja vie ne niin kauas, etteivät enää ole silmissä. Mutta joka ilta on se jäänyt tekemättä.
Mutta nyt tänään on hän päättänyt sen tehdä. On harmaja pakkanen, semmoinen, jona taivas seuloo hienoja lumihiutaleita harvakseen ikäänkuin pakkasta ruokkiakseen. Aamupimeässä on Simo jo koonnut vaatteet kääröön ja köyttänyt verkkolangalla lujaan kimppuun. Hän on päättänyt ne viedä niemen juurelle, jossa oli syksyllisiä rutoläjiä, kätkeä ne rutoläjän alle ja sytyttää risut palamaan, — jos ei nyt heti, niin varhain keväällä, jolloin kaikki läjät tulevat poltettaviksi.
Hän pistää käärön kainaloonsa, potkaisee sukset porrasten päässä jalkoihinsa ja hiihtää, toista sauvaa vain käyttäen, poikki vainion, saunan taitse ja kesänavetan vieritse niemen juurelle päin, jossa rutoläjät nyt lumikinoksina törröttävät vasta syksyllä raivatulla aukealla…
Hän potkaisee lunta jalallaan, kohottaa kantoja ja risuja ja työntää niiden alle käärön ja peittää sitten sijan huolellisesti… Kun hän nousee kumartuneesta asennostaan ja silmää pohjoiseen päin, josta metsä jo on järveen asti raivattu, näkee hän kaksi miestä hiihtämässä järveltä ja nousemassa niemen vastaletta taloon päin.
Ne ovat oudon näköisiä nuoria miehiä ja ovat hiihdosta hikisinä.
"Tämä taitaa olla se Utuniemi?" kysyy toinen, jolla on vankka huuliparta.
"Se tämä on", vastaa Simo.
"Mistä päin vieraat?"
"Oikeaanpa on osattu", sanoo nyt toinen mies hyvillään ja kolistelee suksensa, asettaen ne seinää vasten pystyyn.
Ja nyt alkavat he selittää, keitä ovat. Ovat tukkiyhtiön poliiseja, jotka eivät tunne näitä maita. Heille on Pikku-Raahonjärvellä neuvottu suunta tänne Utuniemeen, ja verrattain hyvin ovat osanneetkin, kun seurasivat kruunun linjoja ja pitivät vaarojen lakia merkkinä.
He olivat takaa-ajamassa kuuluisaa viinakauppiasta, joka oli saanut tuoduksi Venäjän puolelta pirtua kuormittain. Mies oli aina ehtinyt heidän edestään, kun hänellä oli apureita täällä sydänmaillakin. Viinakset oli hän osannut piilottaa niin hyvin, että he vasta Pikku-Raahonjärvellä olivat onnistuneet saamaan pienemmän erän takavarikkoon. Siellä oli arveltu, että viinan salakuljettaja ehkä oli poroillaan ajanut tänne Utuniemen maille, jotka olivat syrjässä ja tiettömien taivalten takana.
"Ei ole täällä käynyt", sanoi Simo. "Eikä tässä olisi kauan ollut…
Etelän puolen miehiä kai on?" kysyi hän sitten.
"Etelän puolen miehiä lienee syntyjään, mutta on täällä Lapin rajoilla jo kuljeksinut vuosikymmenen", vastasi toinen.
Miehet kertoivat lisäksi, että he Pikku-Raahonjärvellä olivat tavanneet Romppaisen, joka oli kehoittanut heitä hiihtämään tänne Utuniemeen, pyytämään Simoa oppaaksi, kun aikoivat tästä oikaista poikki synkän kiveliön toiselle kairalle. Sieltä oli nimittäin tullut tietoja, että siellä on ollut viinoja lujasti, on tapeltu ja puukotettu toisiaan pahoin.
"Ei ole tänne kuulunut niistä mitään", sanoi Simo. "Niitä kai on monta miestä?" kysyi hän sitten.
"Kaiketi hänellä on apureita, mutta sitä samaa Venäjän puolelta tuotua pirtua kuuluu sielläkin Riipinjärvellä olleen", selitti taas toinen.
Ja pitkäviiksinen poliisi jatkoi:
"Kerran kuluneella viikolla olisimme saavuttaneet, mutta osui tulemaan se kova pyry ja peitti jäljet… Oli ollut kolmella porolla liikkeellä…"
"Sepä mato on mieheksi, jota ei saavuteta… Onko sitä lupa kiinni panna?" kysyi Simo.
"Kiinni se on määrätty pantavaksi. Sillä on paljon muitakin kolttosia, paitsi sitä, että nyt on monta vuotta viinaa pitkin Lappia myyskennellyt. Kirjaton varas ja uskotaanpa hänen työkseen sekin viime miestappo Sassalissa", selitti pitkäviiksinen.
"Semmoisia lurjuksiahan niitä on paljon niiden etelän puolen miesten joukossa", sanoi Simo synkästi. "Niille pitäisi olla semmoinen tuomio, että henki pois, jos eivät elä ihmisiksi ja siivosti."
"Sehän niille parasta olisi. Mutta ei ole laki semmoinen. Mutta jos nyt käsiin sattuu, niin tarttuu se nyt pitemmäksi aikaa… on sillä siksi ansioita", puheli pitkäviiksinen.
"Tunnetteko miestä?" kysyi Simo.
"On se nähty… Sen nimi on Sakari Kippari… Sanotaan muuten
Paksu-Sakariksi…"
Simo kalpeni, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena ja sanoi:
"Jo taidatte olla väärillä jäljillä… Paksu-Sakarihan on jo monta vuotta sitten puukotettu kuoliaaksi… Luutkin jo lahonneet… Rantamaulan Aapo kertoi nähneensä…"
"Puukotettu sitä kyllä on kolmisen vuotta sitten, mutta ei sitä tapettu ole", alkoi toinen poliiseista selittää. Hän, joka jo oli ollut tukkiyhtiön poliisina toistakymmentä vuotta, tiesi kyllä. Paksu-Sakari oli juuri sama pirtunkauppias, jota hakivat… Aapo oli erehtynyt…
Simo istui sanatonna eikä virkkanut mitään.
"No, erehtynyt se sitten on Aapo", sanoi hän pitkän ajan perästä.
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain, kun kuun neljännes pilkisteli kylmiltä laitumiltaan, oli Simo jo vaatteissaan ja lähtövalmiina.
Illalla oli hän paahtanut omat ja poliisienkin sukset ja luvannut lähteä oppaaksi. Hän se tiesikin kaikki loukot ja kaikki oikopolut osasi. Tiesi taipaleella, jolle olivat lähdössä, olevan Riipin-Heikin torpan, pienoisen Riipinjoen varrella keskellä synkintä kiveliötä. Mutta Heikin asunnon kautta tiesi hän tänä talvena olleen teitä joka haaralle niin rantamaille kuin tukkityömaillekin, niin suoraan itään kuin viistoon pohjoiseenkin. Simo oli kuullut sen kautta kulkeneen kaikenlaisia rihkamakauppiaitakin, joten oli hyvin uskottavaa, että Paksu-Sakarikin oli sitä käyttänyt.
Simo selitti tietojansa poliiseille innokkaasti. Illalla vielä, kun poliisit häntä oppaaksi pyysivät, oli hän ollut välinpitämätön koko hommasta, oli tosin puoleksi luvannutkin, mutta arvellut samalla, että kyllä osaisivat Riipinjärvelle, kun hän vain kävisi opastamassa taipaleelle. Mutta kuultuaan, ketä poliisit olivat etsimässä, innostui hän, lupasi lähteä ei ainoastaan oppaaksi, vaan vieläpä avuksi Sakaria kytkemäänkin.
Oli hänkin, Simo, tuntenut Sakarin, mies oli käynyt tässä Utuniemessäkin sinä talvena, kun Hanhikerossa oli kruununhakkuu. Kyllä hän miehen tuntisi kilometrien päähän.
Simo oli lähtövalmiina jo silloin, kun poliisit pauloittivat kenkiään. Hän oli toimittanut illalla paahdetut sukset jo pihalle jäähtymään ja kertoi, että ei ollut tosin oikein hyvä hiihtokeli, mutta ei huonoinkaan.
Hän liikkui notkeasti ja paloi lähtöinnosta. Pitkäviiksinen poliisi kehui ja ihmetteli Simon kokoa ja voimaa. Semmoisia miehiä kun olisi joka kylässä yksi, eivät viinakauppiaat pääsisi pakoon livahtamaan. Toinen kertoi pitkäviiksiselle, että tämä Utuniemi juuri oli se paikka, jossa ennen vanhaan Lapin noita oli asunut ja jonka hengen vieläkin sanottiin niemen nenässä kummittelevan. Oli pitkäviiksinenkin kuullut siitä puhuttavan. Oli kuullut senkin, että isäntä, tämä Simo, oli maantasalle noidan entisen kiukaan hajoittanut. Ja kun hän nyt näki Simon voimakkaan, pitkän varren, kovat, kulmikkaat kasvot, teräsharmajat silmät, joissa rohkeat ilmeet vaihtelivat, uskoi hän, että tämä mies uskaltaisi mihin hyvänsä.
"No nyt, miehet, suksille!" sanoi Simo, kun palasi ulkoa, honkahalkoja sylissään. "Karhu on kierroksessa… Kun jäljille osuttaisiin…"
Ja poliisien vielä viimeistellessä pukujaan kertoi hän karhunpyynnistään, niitä sanoi viisi eläessään kiertäneensä ja ampuneensa.
"Tämmöistä otusta en ennen ole ollut ajamassa", sanoi hän. "Mutta eiköhän yhteen osuta…"
Simo ei enää ollut opas, vaan puhui aivan sillä lailla kuin hän liittyisi poliiseille apumieheksi Sakaria hakemaan.
Utuniemeen jäivät kotimiehiksi vain molemmat piiat ja alaikäinen poika
Lassin-Uno, joka oli isänsä puolelta vähän sukua Simolle.
Oli aika pakkanen, kun miehet pihalle tulivat ja suksillensa nousivat. Tummalta taivaalta kiiluivat tuhannet tähdet, valju kuu oli laskeunut metsänrannan taakse, mutta taivaanrannat punoittivat ja ilma tuntui helähtelevän.
Simo oli laukkuunsa evääksi ottanut ilmassa kuivatun poronlavan, vähän leipää ja voirasian. Mutta laukun alle selkäänsä asetti hän pitkän karhupyssynsä.
Simo läksi edellä. Hän potkaisi menemään venevalkamaan vievää myötälettä järvelle, oikaisi siitä suoraan Veksalahteen, jonka etelälaidasta lähti kruunun ja Utuniemen leveä linja suorana kiveliöön päin.
Hän oli kuin syntynyt suksilleen, notkeasti liikkui jalka, keveästi sompa, eivätkä hänen jalkavat suksensa lumeen uponneet, vaan tekivät tasaisen ladun, jota pitkin poliisit perässä hiihtivät, pitkäviiksinen jälkimmäisenä. Veksalahden pohjukasta alkoi heti vankkaa petäjikköä, jonka läpi linja suorana kulki. Oli hyvin hämärää linjalla, johon ei muuta sopinut näkymään kuin tumman taivaan tähdet. Huurteisena, molemmin puolin linjaa, seisoi metsä, hiljaisena kuin jäinen hautaholvi.
Mutta latu nousi nousemistaan, männikkö harvenemistaan harveni, päivä alkoi tuntua, tähdet himmenivät ja harvenneen metsän läpi alkoi näkyä lumisia vaarain lakia. Simo hiihteli hyvän matkaa toisten edellä ja päästyään korkean vaaran laitaan, johon linja näytti loppuvan, pysähtyi jälessään tulevia vartomaan.
Hänen mielensä oli oudosti kuohuksissa. Sydämen pohjalla raivosi hillitön viha, ja mieltä polttivat koston kuumat liekit. Hän oli näinä vuosina elänyt siinä varmassa uskossa, että Paksu-Sakari oli kuollut; hän oli koettanut unhottaa sen iljettävän miehen piirteet ja pyyhkiä pois kaiken entisen… Mutta nyt äkkiä saikin tietoonsa, että mies, joka hänen elämäänsä oli lyönyt umpeen menemättömät haavat, vielä eli täällä ehkä hyvinkin lähellä ympäristöllä ja voisi jonakin päivänä ilmestyä Utuniemeenkin… ja tehdä samat työt toistamiseen… Hän oli niin kuohuksissaan, että hiki tippui otsalta, kämmenet syyhyivät, eikä hän tahtonut malttaa toisten tuloa odottaa… Hän ei jaksanut ajatella muuta kuin kostoaan, ei kyennyt mitään oman järkensä voimalla punnitsemaan. Verinen vääryys, joka oli häntä kohdannut, vaati hyvitystä…
Kun jälessä tulevat saavuttivat Simon, oli päivä jo valjennut. Aurinko nousi etelän vaarojen takaa, ja koko kiveliön valtasi kirkas valo.
He hiihtivät kukkulan huipulle, johon rajalinja päättyi. Siitä näkyi ensin pitkä, harvametsäinen vaarankylki ja sen alta aukea vuoma. Vuoman toisesta laidasta siinsi lumisia metsiä ja metsien takaa tunturin huippuja. Simo viittasi sinne päin, suurta, synkkää sydänmaata kohden.
Pitkäviiksinen poliisi pudisti päätään. Häntä pelottivat nämä äärettömät, asumattomat erämaat.
Simo viittasi erästä kukkulaa kohden, joka oli muita matalampi ja jonka huipulta siinsi komea puisto, kuin tummana tukkana jättiläisen päälaelta. Sen vaaran takana oli Riipin-Heikin torppa, johon nyt ensiksi menisivät… Siitä sitten jatkaisivat matkaansa, sinne päin, jossa uskoivat otuksen kohtaavansa.
Simo potkaisi menemään myötämäkeä, välttäen puut ja pahimmat rotkot. Vaikka ei keli ollutkaan liukas, saivat sukset myötäleessä vihaisen vauhdin, jota riitti aina vuomalle asti… Vuomalla oli lumi kovaa ja tuulen reikimää. Siinä luisti suksi liukkaasti. Simo hiihti niin, että kun hän vuoman toisessa laidassa silmäsi taakseen, tärppivät poliisit vielä puolivälissä vuomaa…
Vuomalta alkoivat rotkoiset maat, paunikot ja kuusikkokorvet, jotka lumen peitossa nukkuivat kuin ikuista untaan. Vihdoin, kun vaivaloinen hiihto korven poikki loppui, tuli aukeampia ahoja, hiekkakukkuloita ja niiden harjoilla solkikoivikoita…
Simo tiesi Riipinjoen olevan lähellä ja painui menemään sitä suuntaa, jossa joenuoman arveli likimpänä olevan.
Hän saapui jyrkkärantaiselle, kapealle, pikkukoskistaan, luikertelevista mutkistaan kuuluisalle Riipinjoelle, joka toi asutuilta seuduilta vetensä ja ne synkän sydänmaan läpi kuljetti suurempiin alavesiin. Heti kun hän joen jyrkkää törmää oli laskenut sen uomalle, näki hän jäljet, jotka näyttivät vievän joen uomaa pitkin myötävirralle ja Riipinjärvelle päin. Simo näki heti, että siitä oli aivan äskettäin kulkenut kaksi poroa, joilla toisella oli ollut perässään kelkka ja toisella tavallinen lappalaisveturi. Sekä kelkassa että veturissa oli ollut painoa aikalailla, sillä jäljet olivat syvät.
Kun jälessä tulevat ehtivät näkösälle, lähti Simo hiihtämään joen uomaa pitkin. Hän ei ollut näitä maita koskaan Riipinjoelle kulkenut, mutta korkeasta, puuttomasta vaarasta, joka kohosi hänen edessään, tiesi hän, ettei Riipin-Heikin asunto enää ollut kaukana.
Simo hiihti nyt nopeampaan. Päivä alkoikin jo käydä illaksi, hämy lisääntyi ja pakkanen tuntui kiihtyvän. Hiukset ja parta kuurassa Simo lylyään lykkeli, ja hänen mielensä paloi kuin liekeissä.
Mutkikkaana ja jyrkkärantaisena painui joki suoraan pohjoista kohden. Kerran se jo näytti puskevan suoraan suureen, jyrkkään vaaraan, joka näytti olevan aivan lähellä ja jonka Simo tiesi olevan Riipinvaaran. Vaaran alle päästyään teki joki taas äkkimutkan ja putosi vihaisena koskena alempana olevaan pieneen järveen.
Simo huomasi järven vaaranpuoliselta rannalta tulevan muitakin jälkiä, jotka liittyivät niihin, joita hän seurasi. Näytti että sitä jälkeä pitkin oli kulkenut kaksi suksilla ja kolmas porolla.
Simo seisahtui taas vartomaan. Hän tiesi, ettei Riipin-Heikin pirtille enää voinut olla pitkää matkaa.
Hetken perästä näkikin hän poliisien laskevan järvelle. He olivat hiihtäneet voimainsa takaa ja ihmettelivät Simon vauhtia, sillä Simolla, joka latua aukaisi, oli raskaampi hiihto kuin heillä.
Simo selitti heille, että jokea pitkin oli poroilla kuljetettu jotakin kuormaa. Jäljet olivat verekset… eivät voineet olla vanhemmat kuin tämänpäiväiset… Valtatien varrelta oli tätä Riipinjokea pitkin verrattain lyhyt matka ensimmäisille tukinhakkuupaikoille…
Poliisitkin, vaikka olivatkin väsyksissä, alkoivat innostua, ja heitä ihmetytti se into, joka Simoa kannusti. Semmoista miestä he eivät olleet uneksineetkaan kohtaavansa näissä kiveliöissä, joissa melkein kaikki suojelivat viinakauppiaita.
Oli ehtinyt tulla aivan hämärä. Tähdet syttyivät ja revontulet roihusivat. Pakkanen yhä kiihtyi ja Lapin taivas riemuitsi…
Kun he nousivat järveltä maalle, kääntyi joki viistoon länttä kohden, vaaran laidasta loittoutuen. He hiihtivät joen törmää, joka oli luonnostaan aukea, seuraten äskeisiä jälkiä.
Hetken päästä näkyi metsän läpi tuli kiiluvan, vuoroin himmeämmin, vuoroin kirkkaammin.
Riipin-Heikin asunto oli suurista hongista salvettu uusi rakennus.
Kun miehet saapuivat pihalle, näkivät he kaksi poroa syömässä jäkälää pirtin edustalla. Rekiä ja pulkkia ei näkynyt. Sisälläolijat olivat kuulleet pakkaslumen pihalla narisevan, sillä juuri kun Simo aikoi portaille, tuli mies lakittomin päin ovesta ulos… Mutta palasi pian takaisin pirttiin temmaten oven kiinni, että paukahti.
Oli muuten aivan pimeä, mutta revontulten syttyessä näkivät äsken tulleet, ettei pihalla muita poroja ollut.
Simo astui edellä pirttiin. Avonaisen takan luona istui loisteen lämpimässä kolme miestä, kaikki Simolle outoja. Ne näyttivät vasta aterioineen ja kokoilivat eväitään laukkuihinsa. Vaikkei Simo ollut vielä miehiä puhutellut, tunsi hän heidät etelän puolen miehiksi.
Hän tiedusteli mökin isäntää Riipin-Heikkiä.
Poliisit olivat tulleet hänen jälessään pirttiin ja istuneet loisteen lämpimään.
"Olipa se taivalta", sanoi pitkäviiksinen.
"Eikä olla vielä kuin puolivälissä", lisäsi toinen.
Mutta Simo teki jyrkän kysymyksen, tiesivätkö miehet, missä isäntä oli. Mutta miehet vastasivat kierrellen. Silloin alkoivat poliisit heiltä tiedustella, mitä miehiä olivat ja millä asioilla kulkivat.
Miehet hätääntyivät ja selittivät olevansa laukkukauppiaita ja menevänsä tukkityömaille Pikku-Raahonjärven seuduille.
"Missä tavarat?"
He näyttivät kaikki myytävänsä, jotka laatikoissa ja säkeissä ollen olivat kannetut pirttiin.
Mutta mökkiin oli saapunut kolmaskin poro ja hiihtomies, jäljistä päättäen aivan äsken, tänä päivänä. Missä kolmas poro oli ja mies?
Simo sen kysymyksen teki ja miehet näyttivät hölmistyvän.
"Ei tässä ole meidän olomme aikana ketään käynyt", sanoi eräs miehistä.
Mutta Simon vanha viha etelän puolen miehiä kohtaan nousi voimaansa ja hän karjaisi niin että pirtti helisi:
"Totuus julki!"
Hänen äänessään helähti semmoinen voima ja päättäväisyys, että poliisitkin säpsähtivät.
"Sanokaa pois totuus!" käski pitkäviiksinenkin.
Äsken puhunut mies silmäsi poliisien aseisiin ja Simon pitkään pyssyyn.
Miehet alkoivat kuin yhdestä suusta kertoa mitä tiesivät. He olivat jo aamupäivällä mökkiin saapuneet. Isäntä oli silloin kotona. He saivat häneltä jäkäliä ja päättivät levähtää itse ja levähdyttää porojaan. Mutta vähän aikaa heidän tulonsa jälkeen oli samalta suunnalta saapunut poro, jolla veturissa oli kaksi isoa säkkiä. Toinen mies oli ajanut poroa, suksilla hiihtäen, toinen oli hiihtänyt perässä…
He eivät tienneet mitä miehiä olivat, mutta isännän kanssa olivat kuiskailemalla puhelleet ja seurauksena oli ollut, että isäntä, Riipin-Heikki, lähti omalla porollaan edellä ajamaan… ja isännän poron veturiin oli toinen säkillinen nostettu… Iltahämyssä olivat lähteneet…
"Minkänäköisiä miehiä ne olivat?"
Sekä Simo että poliisit tekivät kysymyksen yhtaikaa.
"Etelän puolen miehiä ne taisivat olla", alkoi eräs miehistä selittää. "Olin minä ymmärtävinäni, että jotakin ne pelkäsivät, koska isäntää aivan kahden kesken puhuttelivat… Taidatte olla niiden hakijoita…"
"Oliko se toinen paksu, kenoselkäinen mies?" kysyi Simo äkkiä, keskeyttäen miehen selityksen.
"Olipa niin. Semmoinen punakasvoinen ja vaaleaviiksinen…"
Simo ja poliisit silmäsivät toisiaan. Simon harmaissa silmissä leimahti kuin salama.
Hän hypähti ylös istumasta kuin olisi sähköiskun saanut.
"Heti perään, muutoin se pääsee käsistämme!" sanoi hän vihasta vapisevalla äänellä.
Poliisitkin saivat uutta intoa, ja revontulten valossa lähtivät miehet hiihtämään pakkasyöhön pitkälle, talottomalle taipaleelle.
Simo lykkäsi heti pihasta lähtien täyteen vauhtiin. Ja metsän rannassa, josta alkoi melko kova porotie, katosi hän näkyvistä ja häipyi kuin otus lumiseen kiveliöön.