XI
Alan toista viikkoa on Utuniemen Simo kiveliöitä hiihtänyt. Hänen vimmansa ja vihansa on niin suuri, ettei hän tunne väsymystä. Joskus on hän ollut hyvinkin lähellä saalistaan. Mutta aina on otus edellä paennut tai osannut piilottautua. Poliisit ovat seuranneet Simon jälkiä, mutta eivät ole onnistuneet häntä saavuttamaan.
Jo ovat viimein sattuneet samalle ladulle Simo ja Paksu-Sakari, synkän synkälle erämaan taipaleelle, joka on kahden kylän välissä. Simo on saanut vihiä, että Paksu-Sakari on kylästä lähtenyt, sitten kun oli saanut myydyksi viinaksensa. On kuullut senkin, että Sakari jo on ollut semmoisessa uskossa, että takaa-ajajat ovat väsyneet, kun ovat jäljiltä eksyneet. Se tieto häntä kannustaa.
Ja vaikka on tulipalo-pakkanen ja ilta käsissä, lähtee Simo taipaleelle ja jättää terveiset poliiseille, että tulkoot perässä. Ennen loppuu Lapin yö, ennen päivät pitenevät ja aurinko korkeammalta paistaa kuin hän Paksu-Sakaria väsyy kiertämästä. Kukaan ei tiedä syytä, minkä vuoksi hän niin väsymättömästi ajaa takaa, ei kukaan aavistakaan, mitkä voimat häntä taipaleella auttavat. Poliiseille on vain oppaaksi tullut, mutta parhaaksi kiinnipyytäjäksi osoittautuukin. Kummailevat sitä kylissä ihmiset, ja ihmeenä sitä poliisitkin pitävät. Mutta he eivät ole saavuttaneet Simoa, vaikka ovat poroillakin perässä viillättäneet. Niin ne kaksi heidän edellään pakenevat kuin lentävät linnut.
Simo seuraa suksenlatua, jota tietää Paksu-Sakarin hiihtäneen. Vinhasti hän vielä sompaa liikuttaa ja keveästi näyttää suksi luistavan. Latu painuu painumistaan kiveliöön, kiertää vaaroja ja oikaisee puuttomien vuomien poikki. Sompien sijoista näkee Simo, että kiire on ollut Sakarillakin, vinhasti on sauvoillaan työnnellyt…
Kun Simo saapuu laajan jänkän laitaan, nousee kuu kokonaisena ja kiiltävän kirkkaana, niin kirkkaana kuin se ainoastaan Lapissa voi, ja valaisee koko talvisen, kuolemanvalkoisen kiveliön. On kuin kirkkaalla päivällä, ja kun Simo tähystää jänkän toiseen laitaan, näyttää siellä, juuri metsän rannassa, joku liikkuvan. Mutta ei erota silmä, onko hiihtäjä vai joku muu liikkuva, sillä metsänranta varjostaa.
Simo saa uutta vauhtia ja vihaisesti työntelee hän pitkin laajaa jänkkää. Tämä erämaan taival on hänellekin outo. El ole näissä kiveliöissä Simokaan koskaan hiihdellyt, vaikka nuorempana eräretkillään oli hiihtänyt tuolla puolen vedenjakajan, josta Taka-Lappi alkoi. Mutta ilmansuunnat hän tuntee ja tietää nyt hiihtävänsä suoraan itää kohden.
Kun hän saapuu jänkän laitaan, alkaa siinä taajaa korpea, ja latu näyttää nousevan vastamaisille maille. Hänen edessään kohoaa valkoisena lumilinnana yksinäinen tunturin huippu, joka kirkkaassa kuutamossa kuin kipunoitsee. Latu lähtee kiertämään tunturin pohjoispuolitse. Tulee vastaan jyrkkärantainen metsäjoki, joka luikertelee tunturin jalkain juuritse. Ympäristö on aukeaa, ja lumen alta pistäiksen joku pitempi kanto. Hän arvaa, että näillä seuduilla on takavuosina käynyt tukinhakkuu. Kun latu nousee korkeammalle, jossa solkikoivujen seassa törröttää vielä joku kelohonka, huomaa Simo jäännöksiä tukinajajain käyttämistä maakodista ja hongista salvatuista talli-pahasista.
Tallin oven kynnyksellä on edellä hiihtävä istahtanut. Simo tarkastaa jälkiä ja huomaa sikaarinpätkän, joka on viskattu vähän loitommaksi. Mutta ei malta Simo viivähtää. Parantaa vain vähän suksensa varpaallista ja lähtee uudestaan painamaan. Pian on hän kiertänyt tunturin ja saapuu taas joen uomalle. Jo huomaa hänen silmänsä pienoisen heinäladon, joka kyyröttää suuren kuusen vieressä, joen törmällä, missä on aukeampi niityksi raivattu paikka. Siitä arvaa hän lähestyvänsä asutuita seutuja, ehkä jotakin uudistaloa…
Virkein mielin hiihtää hän eteenpäin, nyt joen uomaa noudattaen.
Aamupuoleen katoaa kuu näkyvistä, mutta sen valo tuntuu vieläkin jostakin tunturien takaa tai taivaan verhojen lomitse. Latu on noussut korkealle mäelle, jolta kulovalkea aikoinaan on metsän polttanut, niin ettei näy muuta kuin jokunen mustarunkoinen puu, joka on jäänyt siihen palamatta törröttämään. Aamun valjussa valossa näyttävät ne aavemaisilta, kuivuneet oksat kuin rukoillen ojennettuina taivasta kohden.
Simo pysähtyy siihen ja katselee alas laaksoon, josta sieltä täältä joen varrelta kumottaa ihmisasuntoja. Hän nostaa lakkiaan kuumia ohimoitaan jäähdyttääkseen…
Kummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu kuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän herpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin kauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista viikkoa kiveliöitä hiihtänyt…
Tulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi jotakin… niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi…
Hänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa takaisin, jos hänet murhaatkin!
Mutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää mielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä, jonka toinen on tehnyt… Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa ja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta…
Ja syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan: kiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!
Hän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee sydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut…
Mistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa perille pääsemässä?
Hän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla on valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli tien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.
Mökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä niiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka ei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin kirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.
Hän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään… Äkkiä lähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.
Vasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin ajatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään muuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei muuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta sitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli kuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi huurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.
* * * * *
Asutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin Utuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta hänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen mielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja kysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei saattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut. Hän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että merkillinen muutos hänessä on tapahtunut.
Hän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet tunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole retkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle. Pirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan melkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen vuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä ei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.
Hän koettaa innostua työhönsä ja vastaa kotiväkensä kysymyksiin lyhyesti ja vältellen. Talossa ei ole hänen poissaollessaan kukaan käynyt, eikä ole kuulunut mitään Rantamaulasta, jossa Selma emäntä vielä oleskelee.
Mutta eräänä päivänä näkee Simo kaksi miestä hiihtävän pihaan, venevalkamasta ja järveltä päin. Hän tuntee heti molemmat miehet: Romppainen ja Rantamaulan Aapo, joka koko talven on ollut Romppaisen apurina.
Heti kun miehet ovat sisälle päässeet, käsineensä kuivumaan asettaneet
ja Aapo terveiset Selmalta ja Rantamaulasta sanonut, alkavat he puhua
Paksu-Sakarista. He tietävät koko asian, poliisien ja Simon retket
Sakarin perässä.
Simo hiukan nolostuu, mutta ei virka mitään.
"Poliisit sen lopulta saivat kiinni", juttelee Romppainen. "Lienetkö vielä sitä kuullutkaan?"
"En ole kuullut", vastaa Simo vähän vilkkaammin.
"Sinun perässäsi olivat poliisit hiihtäneet ja osuneet yhteen Paksu-Sakarin kanssa Simuna-Antin mökillä, josta sinäkin olit ohi mennyt", jatkaa Romppainen. "Olivat pelanneet korttia kaikessa rauhassa. Tapeltu oli, mutta käsirautoihin saivat Sakarin… Nyt se kyllä pysyy ja ikitielle joutuu… Pääsivät nyt ihmiset sitä pelkäämästä… Kuuluu olevan monta miestappoakin Sakarin tilillä ja muita kolttosia siihen…"
Simo kuuntelee Romppaisen selitystä ja muistaa selvän selvästi
Paksu-Sakarin kasvot, jotka ikkunan läpi näki liesitulen valossa.
"Vai jo lopulta osuivat yhteen", sanoo hän sitten melkein välinpitämättömällä äänellä. "Kova se olikin edellä pakenemaan…"
"Sille oli aina ilmoitettu, missä kiinniottajat ovat tulossa", tiesi Romppainen. "Sillä on jo siksi hyviä ystäviäkin ympäri Lappia, ja senvuoksi ehti aina edellä…"
Ja Romppainen kertoo siinä minkä mitäkin Paksu-Sakarin elämästä. Niin kauheaa rikosta ei ole, jota ei Sakari olisi tehnyt näinä vuosina, joina on täällä Lapin rajoilla ollut.
"Kaiketipa kaikista töistään palkkansa saapi", sanoo Simo, mutta ei näytä erinomaisemmin välittävän siitä, että Sakari nyt lopultakin on kiinni saatu.
Mutta kun ovat aikansa Paksu-Sakarista puhelleet, alkaa Romppainen
Simon kanssa taas metsäkauppoja hieroa…
Romppaiselle on tehty vuode kamariin, mutta Simon ja Aapon vuoteet ovat pirtissä.
Romppainen kuuluu jo nukkuvan. Simo ja Aapo riisuvat kenkiään takan luona, jossa puut jo ovat punertavana hiilloksena.
"Oli se hyvä, ettet sattunut yhteen sen Sakarin kanssa", sanoo Aapo hiljaisella äänellä ja ikäänkuin jatkaen päivällistä keskustelua. "Selman vuoksi oli hyvä", lisää hän vielä.
"Tiesikö Selma?" kysyy Simo vähän hätkähtäen.
"Sattui olemaan kulkevia poromiehiä, ja ne toivat tiedon, että olit lähtenyt poliiseille oppaaksi Riipin kiveliöön… Siitä tuli Selma semmoiseen hätään, ettei sanoa osaa. Se pelkäsi sinun lähteneen Sakaria takaa ajamaan, — niinkuin sitten lähditkin, — ja aivan uskoi, että jos kohtaat, niin… Semmoisia uskoi ja pelkäsi… Ei uskallettu Selmalle sanoa, että todella olit Sakarin perään lähtenyt, vaikka siitäkin kyllä tietoja meille tuli… Oli se niin levotonta aikaa… Ja minun täytyi sitten omin päin sanoa, että kotona kuulut olevan… Ei rauhoittunut sittenkään… Ei ennenkuin sitten vasta, kun tuli varma tieto, että poliisit olivat Sakarin kytkeneet…"
Aapo ei huomaa, että Simo on kalvennut, — hiillos on jo alkanut mustua, niin että miehet istuvat puolipimeässä.
"Puhuiko Selma mitään Jantukan kiroista?" kysyi Simo, ääni vähän vapisten.
"Puhui… Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin tapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan niistä irti päästä… Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut uskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu…"
Simo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin kuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!…
"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni saaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat nyt Utuniemestä kaikota… Niin kummia se uskoi… Pelättiin jo, että kuinka käy, kun vielä on raskaana…"
"Entäs nyt… Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?" kysyy Simo, nyt jo rohkeammin.
"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän Rantamaulassa… Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen… Lehmiään ja lampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa poissa on…"
Vuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli montakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin vastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi, muisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt… ja Selmaa, joka kaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta uskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada? Oliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja Jantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?
Hän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä heidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei voinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin tahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat voineet olla onnettomuuteen johtamassa…
Mutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana kuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun hyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka vavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä aamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä painajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?
Niitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei hän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen, selittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä samoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut kertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan hukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?
Hänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä hiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton. Omatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui hänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan papin puheille ja kertoa kaikki…
Mutta kukaan ei ollut osannut aavistaakaan, mitä Utuniemessä oli tapahtunut. Uskotaanko hänen kertomustaan? Kun ei kukaan tiedä siitäkään, miten Selmalle Veksalahdessa on käynyt? Jos hyvinkin luulevat, että hänkin on joutunut Jantukan kiroihin ja nyt ruvennut hänkin vuorostaan hourimaan? Voivat niinkin päin asiat kääntää, ja kuinka sitten käy? Eihän hän siten rauhaan pääsisi, ja häpeä olisi sitäkin suurempi…
Levottomana, aamun tuloa odotellen, Simo valvoi ja vasta aamupuoleen yötä nukkui ja nukkui raskaasti vielä silloinkin kun Romppainen kömpi kamarista ja alkoi taas metsäkauppoja hieroa.
Mutta kun Romppainen ja Aapo parin päivän päästä lähtivät talosta Pikku-Raahonjärvelle päin ja metsäkaupat vielä, Simon tahdosta, oli lykätty kesään asti, meni Simo ensi töikseen niemen juurelle sen rutoläjän luo, jonka alle Aaprami-vainajan vaatteet oli kätkenyt. Hän kaivoi käärön lumen alta, pudisti pois lumen ja risut ja vei käärön sisälle. Ja avasi sen ja latoi vaatteet samalla lailla limikkäin Selman lipaston laatikkoon, niinkuin ne olivat siinä limikkäin sievässä läjässä olleetkin.
Ja lähti sitten painumaan järveä pitkin Rantamaulaan vaimonsa puheille.