XII
Kesä on taaskin tullut.
Simo on kevätkylvönsä tehnyt ja on nyt lähdössä Rantamaulaan Selmaa noutamaan.
Keväällä, juuri silloin kun järvi loi jäitään, on Selma synnyttänyt vankan pojan, vaikka Simo vasta ohrankylvön aikana on siitä tiedon saanut. Ei ole ollut ketään kulkijaa, jonka matkassa ilosanoma Simolle olisi lähetetty. Mutta nyt ovat kevätkalan pyytäjät vasiten sanansaatantaan Utuniemeen soutaneet ja iloisen uutisen Simola kertoneet.
Hymy kasvoillaan, kirkkain silmin ja kiireisin liikkein hommaa Simo järvelle. Suuren kolmilaidan on vesille vetänyt ja purjeen kuntoon asettanut. Nämä viime viikot ovatkin olleet hänelle raskaat elää, kun tiesi Selman synnytyksen ajan lähenevän eikä hän rospuuton aikana järvelle päässyt eikä mitään saanut kuulla Selman olosta. Hänen ilonsa on niin suuri, että hän unhottaa kaikki entiset.
"Terve ja vankka poika niinkuin honganoksa", ovat kalamiehet terveiset tuoneet.
Simo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka pohjoinen, peräntakainen puhaltaa… saisi laskea selkävesiä koko välin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen vastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas kolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.
Pitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa mielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä aikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä… Hänen kuvansa ovat iloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja panisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin…
Kevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman puheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui, että rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi, kielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi. Jumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja katuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon pitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä puhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai Rantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän pystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.
Ja mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä järven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat, ja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän tuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että jälkimmäinen tuntuu vahvemmalta…
"Terve ja vankka poika."
Kalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli odotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin… Sen vuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että ehtisi ristiäisiin, — semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja kovin ikävöinyt oli jo kotiakin.
Pian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita kiitää kuin lentävä lintu…
Simo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät rantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.
Ei tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja joko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen kysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?
Kummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että hänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä, jona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti…
Hänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.
Merkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen kasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen nauhalakin ympäröiminä…
Silloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä rivi… Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.
Lähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti venevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin mielin, veneen perässä.
Selma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut
Simoa ja kotia.
"Täällä se on", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä olevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa on miellyttävä hämärä.
Simon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään pidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.
Valkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.
"Täällä se on", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen päältä.
Simo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja silmää sitten Selmaan.
Nehän ovat aivan samanlaiset kasvot kuin Aaprami-vainajankin!
Simo tarttuu Selman käteen.
"Selma! Selma… Sillähän on Aaprami-vainajan kasvot!…"
"Niin ne ovat, mutta silmät ovat aivan kuin sinun silmäsi", sanoo Selma tyynin äänin ja liikkein.
Simo tuijottaa lapseen, kauhu kasvoillaan.
"Ja vartalo pitkä!… Katsos tänne!"
Simo ei vain tahdo säikähdyksestään selvitä.
Mutta Selman kasvoilla on iloinen hymy.
"Nyt olemme päässeet Jantukan kiroista! Nyt en enää usko enkä luule mitään! Yhtä kuitenkin pyytäisin? panemmeko hänen nimekseen Aaprami?"
Simo miettii hetken, pari kertaa nousee rinta raskaasti ja sieraimet levenevät. Mutta sitten silmää hän lapseen, joka on herännyt ja katselee sinisin silmin eteensä…
Simon rinta tyyntyy, kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, kun hän Selman silmiin katsoen sanoo:
"Olkoon Aaprami."
Selma laskee kätensä Simon kuumalle otsalle ja kuiskaa:
"Nyt on Utuniemi oma kotimme! En enää noidan kiroja pelkää!"