I.
Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin, kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin. Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden rantoja, metsän peitossa pysyen.
On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.
Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu, tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän tyvi.
Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.
Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla. Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan sääskiä ympäriltään.
Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen kirjailija.
Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.
Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan taloon, jossa levähdettiin.
Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus, pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.
Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa, Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun oman pellon vilja oli aikoja loppunut.
Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta siinä kysyttiin.
Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla… Mutta tämä!
Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin… Tämän sitkeän, kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa vastaan…
Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui, tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi…
"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.
Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia sauvonut vastavirtaan… nyt tuommoinen taakka selässä… ja kuitenkin astui kuin levännyt, nuori mies… Ei taakseen joutanut silmäämään, ei taakkaansa mättäälle laskemaan.
"Tästä alkavat heti… tuo jänkkäpilkka kun on kierretty… hyvät maat ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua.
"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää kysymystään niin kauan kuin mahdollista.
"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä… vaan liekö tuota kukaan oikein mitannut."
"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa", muisteli Kaarlo.
"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä leveä…"
"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?"
"Niin on — ei sinne tietämättä kulkija kostu… Ja kyllä siellä saapi olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi… Kun kuulutte semmoiseen paikkaan haluavan… On sekin!…"
Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä, ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka. Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä, ilonsa ja onnensa.
Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren lapsilauman nuorin poika.
"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?"
"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa."
Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin, sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.
"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle, minun tavallinen lepokiveni… Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.
He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.
"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara… Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas.
Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta, erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.
Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia, näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä honkia ristikkäin, sikin sokin.
Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin viereen ja arveli:
"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on selässä."
"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla… neljäkymmentä vuotta jo…"
Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.
"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta… tuon pitkän kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin vilahtelee vettä metsän välistä… Siinä on muudan Illinginjärven lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.
Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa… Ja mitäpä siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!… Lihavammat ovat maat siellä etelässä…"
"Lienevätkö lihavammat… kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa, sydänmaalla en koskaan…"
"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?"
"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että
Helsingin humu lakkaa kuulumasta."
Heikkiä nauratti.
"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen asti…"
"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään vierasta."
"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan… juuri tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi… se on saivovetinen ja kalarikas… ja miellyttivät maatkin ja järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti."
Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten:
"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt…"
Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea, miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä.
Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli:
"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta."
Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan, sanoi Heikki:
"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode vieraalle… Minä käyn vielä venevalkamassa…"
"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?" kysyi Kaarlo hämmästyen.
"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä."
Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa. Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä oli kotona, kuinka suuri puute… ehkä leipäkin lopussa.
"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä arvelevan.
Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin lähteistä edempää.
Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas… niin kauas… niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi ahdistellut sydäntä… Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja… Jos sinne eksyisi elämästä!
Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha. Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus, karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä ilma…
Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.
Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee käsittämään sydänmaan miehen elämää…
Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä, ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. — "Nyt ollaan perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja pikkurisuja.
Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi. Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.
"Tämä on siis Illinginjärvi?"
"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo… Se uusi rakennus on navetta, menneenä talvena vasta salvettu…"
"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?…"
Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen, saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.
"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama."
"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön keskellä, kirkkaan järven rannalla.
"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului rovastikin papereistaan lukevan."
"Vai Kaihola!"
Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi ja kysäisi:
"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä rannalla…"
"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki.
Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen.
"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven yli tahtovansa.
Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä!
"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili.
"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku öisin täällä päin… Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan."
Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin.
"Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?"
Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin, oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä kolme poikaa ja kaksi tytärtä.
"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee noutamaan", aprikoi Heikki.
Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:
"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata semmoisen nimen!"
"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi… Ja viipyi välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia. Ja kuoli sitten… mikä sydämenvika lie ollut…"
Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.
Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui, loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.
"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja… eikä tämä muuta kuulu tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa tyttärelleen.
Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen röijyn alta.