II.
He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä tavaroita.
Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien, koko järveä kullaten.
Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai oliko valveilla… Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän, rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului kaukaisista korvista.
Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat… tässä oli nyt se maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua kaikin puolin… Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä suuret synnit… täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja hyvää…
Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä, jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui synnissä!… Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta…
Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä rauhaan?
"Kuinka vanha Eeva on?"
Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan enemmän kuin äsken.
"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista."
Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista rintaakin pilkisti palanen näkyviin…
Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus sädehtivän — sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa. Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista mielikuvitustaan.
Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!
Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit, eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!…
Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli vannonut porttolan eteisessä… että hän vangitsee halunsa, hänen heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä… hänestä on tuleva uusi mies… Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.
"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?"
Mutta Eeva kysyi vuorostaan:
"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla, kun tänne arvasitte tulla?"
"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?"
Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.
"Montako on lehmää?"
"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin, joka oli paras maitolehmä…"
"Sepä nyt oli…"
"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa… kirveellä löi kaksi varvasta poikki… Onko teillä lehmiä?"
Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli lehmiä.
Kaarloa nauratti.
"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta."
"Ei taida olla peltojakaan?"
Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven… Hän inhosi vieläkin äskeistä.
"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa… Helsingissä on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."
Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?
"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."
"Onko semmoisia satukirjoja?"
"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"
"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska kirja…"
He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.
Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä venevalkama porraspuineen.
Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja avuttomilta!
Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä. Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone, jonka musta ovi oli järvelle päin.
"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone", selitteli Eeva.
"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"
"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin tehty."
Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:
"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy. Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön seutuna."
"Eikö Eeva ollut nukkumassa?"
"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin, että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi."
Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.
"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi hänelle.
"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin."
"No, sepä on hauskaa!"
Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi. Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.
"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo ihmettelemään.
"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."
"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."
Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.
Samassa kolahti vene porraspuihin.
Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä ikkunaa.
Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä sydänmaa sen takana… kauas silmän kantamattomiin… leivättömään Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa… Oliko kukaan ihminen koskaan kulkenutkaan!
Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen, outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola…
Mitä varten hän oli tänne tullut?
Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut…
Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?
Oli. Niin oli.
Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi, ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se, että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi kuihtumus ja jäykistyminen…
Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus kangistunut…
Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.
Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka oli ollut hänen suurin erehdyksensä!
Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista…
Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet toiveet syttymään.
Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot huumaa… Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on; siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä… Nyt hän oli saapunut tänne!
Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.
"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen palasen."
Ei hän matkastaan muuta selittänyt.
Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo valaissut hänen pimeää mieltänsä?
Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys ruumiin.
Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle kaatumassa… Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille, eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään…
Erämaan rauhassa… Erämaan rauhassa…
Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.
Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?… Köyhiä, kovaa kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä tehneitä… Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet…
Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen sydämessään.
Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten mieliksi!
Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja kauniit silmät ja tuuhean tukan… Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä mitään syntisestä maailmasta!…
Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen uneen.