2. KANSALLINEN OIKEUDENKÄYTTÖ — KANSALLISIA LAAMANNEJA.
Veronmaksu ja oikeudenkäyttö olivat keskiajalla niin yhteenkuuluvia asioita, ettei lainkaan ole odottamatonta tavata suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden veropitäjiä myös käräjäpiireinä. V. 1418 laamanni Suni Suninpoika piti kihlakunnankäräjiä Vehmaan suomal. oikeuden asukkaiden kanssa,[453] ja v. 1447 pidettiin samanlaisia käräjiä Vehmaan ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa.[454] Vielä niin myöhään kuin v. 1555 pidettiin kolmet käräjät erikseen Vehmaan suomal. ja ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa, ja samalla tavalla meneteltiin samana vuonna Uudellakirkolla.[455]
Uuden ajan alussa oli Vehmaa niinkuin Uusikirkkokin jo kauan ollut yhtenä seurakuntana ja niiden väestö valtaavaksi osaksi ellei kokonaan suomenkielinen. Laki, jota kummankinlaisilla käräjillä käytettiin, oli sama. Fontellin mainitsemat käräjät pidettiin toistensa välittömässä yhteydessä, suomal. oikeuden käräjät yhtenä, ruotsal. oikeuden käräjät seuraavana päivänä, tai päinvastoin. Voimme lisätä, että Vehmaalla jo v. 1418 luultavasti oli käräjäpaikkakin sama: suomal. oikeuden käräjät pidettiin "kirkolla pitäjän tuvalla", joka tietenkin oli koko pitäjän yhteinen kokouspaikka. Kaksien käräjäin pitäminen samassa pitäjässä sellaisissa oloissa näyttää vain turhalta muodollisuudelta, perinnäistavalta, jota ei ole tullut hävitetyksi.
Eräs Fontellin huomauttama seikka paljastaa meille kysymyksen ytimen. Suomal. ja ruotsal. oikeuden käräjillä oli kummallakin eri lautakuntansa.[456]
Oikeudenkäytön kiintyminen määrättyihin maa-alueisiin on verraten myöhäinen historiallinen ilmiö. Vielä keskiajalla, osittain kauan myöhemminkin, muodostivat Suomessakin määrätyt laitokset ja ihmisryhmät eri oikeuspiirejä; viittaus kirkon oikeuteen, aateliston oikeuteen, linnaoikeuteen, hansakauppiaitten oikeuteen riittää tätä suhdetta valaisemaan. Keskiajan oikeus oli vielä kirjaimellisesti sääty- ja luokkaoikeutta. Silloisen yhteiskunnan yleisimpiä periaatteita oli se, että yksilö oli ainoastaan vertaistensa kautta syylliseksi todistettava. Se oli aikuisemmilta yhteiskunta-asteilta peritty tapa ja yhtä luonnollinen ja luja yhteiskunnan alemmissa kuin ylemmissäkin kerroksissa. Tähän periaatteeseen perustui talonpoikain syylliseksi todistaminen talonpoikaisten todistajain tai lautakunnan kautta. Läpi keskiajan Viron talonpojat syvässä orjuuden tilassaankin säilyttivät omat todistus- ja tuomiolaitoksensa, vaikka oikeuden johto ja sakotusvalta kuuluikin kartanoherralle.[457] Siltä yleiseltä kannalta ovat meidänkin maassamme keskiaikana kaikkialla esiintyvät ja niin tärkeät lautakunnat ja todistajakunnat käsitettävät.
Tällaisen oikeudenkäytön juuret ovat heimokunnalliset. Heimokunnallisuuden kulmakiviä on ollut juuri heimokunnallinen oikeus ja oikeudenkäyttö. Kullakin germanilaisella heimolla, usein pienemmillä heimon osillakin, oli muinoin omat oikeuslaitoksensa. Heimo-oikeus oli heimomiesten oikeus, joka ei ollut mihinkään paikkaan sidottu, vaan seurasi heimoa sen kaikissa vaiheissa. Kun saalalaiset frankit valloittivat Gallian, jättivät he roomalaiselle väestölle sen entisen roomalaisen oikeuden, mutta itse edelleenkin noudattivat omia heimolakejansa, koska pitivät itseänsä ja oikeuttansa roomalaisia ja heidän laitoksiansa parempina. Kun heimo hajosi, säilyttivät hajonneet osat perittyjä oikeuslaitoksiansa niin kauan kuin mahdollista; missä yksinäinen heimomies tai pieni ryhmä heimomiehiä joutui asumaan vieraan kansallisuuden keskessä, niin sittenkin se piti luonnollisena oikeutenaan pysyä omain heimomiestensä tuomiovallan ja oman lainkäyttönsä alaisena.[458]
Suomen suomalaisten heimojen muinaisesta oikeudesta on jälkimaailmalle säilynyt ainoastaan hämäriä ja epävarmoja muistoja. Mutta nähdäksemme on riittävän selviä muistoja siitä, että lounaisen Suomen suomalaisilla — niinkuin toiselta puolen heidän ruotsalaisilla naapureillaan — vielä 1300-luvun alkupuolella on ollut yleinen, kansalliselle pohjalle järjestetty oikeudenkäyttö, mikä ilmeisesti oli aikaisemman heimokunnallisen oikeuden perintöä.
Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324. Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen, niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien tuomioita.
Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan. Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta, minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.
Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]
Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan. He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen tuntemukseen ja toimitukseen.
Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka, että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.
Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466]
Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]
V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero (1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa—Maariassa).[469] Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.
Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan, katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473] Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.
V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.
On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin (1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat täydelliseen varjoon.