KOLMAS KOHTAUS.
Rouva Åhlman ja Raponen. (Tulevat sisään eteisovesta).
Rouva Åhlman:
Tehkää niin hyvin ja istukaa. Olkaa kuin kotonanne!
Raponen:
(Haaveellisen näköinen nuorukainen. Katselee ympärilleen). Kiitos! Onko tämä neiti Terhon huone?
Rouva Åhlman:
Niin, täällä hän on asustanut tyttörukka ikävässä, kaihoten kuin lintu häkissään.
Raponen;
Onko hänellä ollut ikävä täällä? — Kuinka kaunis huone hänellä on! Ja kuinka kauniita kukkia on hänellä pöydällään. — Lemmenkukkia, niin ihana on niiden tuoksu! (Vetää henkeensä).
Rouva Åhlman:
Niin, se tyttöhupakko on käynyt hakemassa niitä ulkopuolelta kaupunkia.
Hän pitää niistä niin — —.
Raponen:
Minä pidän myöskin paljon lemmikeistä. Mutta missä on kukkien ystävä?
Rouva Åhlman:
Anteeksi, minä luulen, että hän pukeutuu.
Raponen:
Mutta eikö ystäväni Hervenius ole täällä?
Rouva Åhlman:
Herra Hervenius ei ole vielä saapunut. Ehkä hän kohta tulee. (Nousee). Anteeksi, jos jätän teidät yksin muutamaksi minuutiksi. Menen hiukan auttamaan Elmaa ja — —
Raponen:
Rouva Åhlman, älkää menkö aivan vielä. Haluaisin hiukan puhua kanssanne.
Rouva Åhlman:
(Istuutuu jälleen uteliaana odotellen, mitä Raposella on sanomista.
Äänettömyyttä).
Raponen:
Ajattelen vain puhua hiukan — luulen, että jätämme myöhempään. Anteeksi rouva Åhlman. Ei minulla ollutkaan mitään tärkeämpää. Aioin vain — —
Rouva Åhlman:
(Itsekseen). Oh, kuinka ne lapset ovat itsepintaisia. (Kovaa). Kyllä ymmärrän, että teillä sittenkin oli jotakin tärkeämpää sydämellä, herra Raponen. — Ajattelette varmaankin sievää kotia, jossa teillä on kainaloinen kananen. — (Itsekseen). Kyllä ymmärrän nuoren mielen!
Raponen:
(Itsekseen). Mikä tympäisevä vertaus. (Kovaa). Ei, ei rouva! En pidä edes kananmunista, vielä vähemmin kanoista!
Rouva Åhlman:
Pidätte kait sitten lemmikistä, joka kukkii kauniisti ja tuoksuu vielä kauniimmin! — (Ottaa vaasista lemmikin). Kas tällaisesta.
Raponen:
Niin, sellaisesta hienosta, solakasta, sinisilmäisestä lemmenkukasta minä pidän ja olen aina pitänyt, vieläpä rakastanut!
Rouva Åhlman:
(Nauraen). Arvasinhan! Niin herra Raponen, kyllä ymmärrän nuoren mielen. (Nousee). Herra Raponen on hyvä ja kuluttaa nyt aikaansa katselemalla Elman muotokuva-albumia. (Antaa hänelle ottamansa albumin; menee vasemmanpuolisesta ovesta).
Raponen:
(Avaa albumin. Puhuu itsekseen). Kukahan tuo nuorukainen tässä ensisivulla? Niin puhtaan ja rehdin näköinen, säännölliset kasvonpiirteet, vaaleat, aaltoilevat hiukset, — luultavasti siniset silmät. Hän on varmaankin hyvä maalaisnuorukainen, — tietämätön maailman pahuudesta. (Kääntää lehteä). Siinä sinä tyttö, joka olet myöskin mielikuvituksessani leijaillut, välistä lemmenkukkana, joskus — kaakuvana kanana. Olen sinullekin runojani kirjoitellut, laulujani laulellut. En tiedä rakastanko sinua. Joskus tuntuu siltä, kun olet pois luotani. Mutta istuissamme teatterissa katsomassa näytäntöä tunnuit epämiellyttävältä ja tuoksusit, hm, kuin navetalle. — Oh, en ilman hänen rahojaan, en ilman tuon pirullisen nylkyrin pakoitusta koskaan häntä kosisi — nylkyrin, jota minun täytyy ystäväkseni kutsua saadakseni häneltä rahaa. Ja mielissäni olisin, kun rukkaset saisin. Sitä pahempi: hän vakuuttaa ja vakuuttaa, että tyttö minua rakastaa. — Mutta he sopisivat yhteen — avosilmäinen nuorukainen ja hän. Aavistan sisäistä yhteyttä. He molemmat ovat niin onnellisen näköisiä. Voithan, laulaja, iskeä harhaan.