NELJÄS KOHTAUS.
Raponen ja Hervenius
Hervenius:
(Tulee eteisovesta hermostuneessa mielentilassa. Itsekseen). Jumalalle kiitos, että vihdoinkin hänet löysin. (Kovaa). Lurjus! Täällä sinä istut kaikessa rauhassa haaveilemassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Raponen:
Terve kunnon veli. Olet varmaankin saanut taas hyvät rukkaset. Vai mitä uusia?
Hervenius:
(Matkii). Vai mitä uusia! Olen hypännyt perässäsi aivan koiran tavalla. Olen nuuskinut jälkiäsi oopperat ja kappelit, kysellyt armailtasi, käynyt läpi sen seitsemätkin kapakat. Nyt olen näännyksissä kuin märkä riepu. (Pyyhkii hikeä). Ja tyttö voi matkustaa maalle milloin hyvänsä ja hyvät humalat menevät hukkaan.
Raponen:
Rauhoitu, rauhoitu, lhanhan läkähdyt. Olin tosiaankin Nanny Kurténin luona hänen kahvilassaan. Vietin siellä ihania hetkiä. Vannoin hänelle ikuista rakkautta.
Hervenius:
(Itsekseen). Se peijakkaan Nanny. (Kovaa). Sinä aasi, tyhmyri. Olisit jättänyt Helsingin tyttöletukat rauhaan edes silmänräpäykseksi. Olisit laulanut laulusi sille, jolle ne kuuluvat, kuuletko, sille jolla on rahaa. Niille kerjäläisille sinä vaan veisaat. Ajattelehan tuuman verran pitemmälle nenääsi. — Mutta taivaastako sinä tänne putosit?
Raponen:
Niin taivaasta, pikku enkelini Nannyn luota.
Hervenius: Sinä viholainen! Tarkoitan, mistä osuit juuri tänne?
Raponen:
Niin tulin sitten helve… hm hm… tarkoitan sinun, ystäväni Herveniuksen asuntoon, koska rahani olivat kaikki, (itsekseen) mutta en tavannut itse pääpaholaista kotosalla. (Kovaa). Aioin taaskin kääntyä puoleesi, että vippaisit jonkun kympin…
Hervenius:
No, no, kerrohan eteenpäin.
Raponen:
En tavannut miestä, enkä peliä kotosalla. Arvasin silloin, että olet noilla iankaikkisilla friiaus- ja soittolunneillasi. Käväsin siis ensiksi Maiju Survosen luona, joka sinua vanhuudestasi, ja hm, huolimatta rakastaa, mutta jota et tahdo ottaa, koska hänellä ei ole enempää kuin tuo vähäinen kymmenentuhatta.
Hervenius:
Supenna suutasi — sinä ikuinen pilkkakirves, ja kerro parilla sanalla.
Raponen:
Juoksin perässäsi paikasta toiseen sievien oppilaittesi luona. — Tulin kiertokulullani tännekin. Ja koska sinut nyt vihdoinkin tapasin, niin uudistan pyyntöni, että lainaisit jonkun kympin.
Hervenius:
Sinä saat heti. (Ojentaa hänelle setelejä, jotka toinen pistää välinpitämättömästi taskuunsa). Tiedäppäs, meidät on kutsuttu tänne oikein visiitille. Tyttö kutsui, eritoten sinua. Ja nyt muista se, kosit tyttöä jolla on 100,000 à 200,000.
Raponen:
Taas tuo vanha virsi. — Sanonko hänelle, että kosin hänen rahojaan?
Hervenius:
Sinä olet aivan auttamaton! — Laulat tietysti hänelle rakkauslauluja.
Lausut runojasi, joita olet kirjoittanut, esimerkiksi — —
Raponen:
(Keskeyttää). Esimerkiksi kenelle?
Hervenius:
Vaikkapa Nanny Kurténille.
Raponen:
En koskaan! — Sinä loukkaat minua. Ymmärrä toki, että ne ovat hänelle pyhitettyjä, hänelle yksinoikeutettuja. Ei niitä lauleta kaikille navettapiijoille.
Hervenius:
Tyhmyri! Et siis aijo kosia häntä laisinkaan?
Raponen:
Kosin taikka en. En tyttöä itseään, vaan hänen rahojaan.
Hervenius:
Mutta ethän kuitenkaan hänelle sano, hänen rahojansa kosivasi?
Raponen:
Hah, hah. Olisinpa tosiaankin tyhmä, oikea helsinkiläinen. — En ole ensipäivän lapsia tässä kaupungissa. Kyllä tunnen pääkaupungin tavat.
Hervenius:
(Nousee, puristaa Raposen kättä). Nyt ymmärrän sinua. Sinä olet sittenkin paras ystäväni. — Sss — Sieltä kuuluu joku tulevan. (Salaperäisesti.) Siis ei mitään tyhmyyksiä. Tyttö sinua varmasti rakastaa.
Raponen:
Voi minua onnetonta!
Hervenius:
Oi sinua onnellista! 100,000 à 200,000!