I.

Ulkona vallitsee kireä pakkanen, ja kylmä viima, nurkat paukahtelevat kiukkuisesti, äreänä räikkyy murea lumi, hiukkasenkin sitä koskiessa. Taivaan rannalla näkyy päivän piirto, johon sirpinteräin tapainen kuu ja kirkkaat tähdet sekoittavat heikon valonsa. Kylläpä on tarpeelle turkit, tallukat ja muut lämpöiset verhot, jos mielii ulos käydä ja sulilla pysyä, tuommoisessa ilmassa—niin on kyllä, mutta, kaikilla ihmisillä ei ole tuommoisia varustuksia. Ja kumminkin on sellaistenkin ihmisten ulos lähteminen, niinpä tänäkin kertomanamme aamuna.—Mökki oli pieni ja kylmä, tyhjä, viheliäinen, kuoleman ankara käsi oli sen asukkaita raadellut, pois vienyt, ensin isän, sitten äidin, jättäen kolme turvatonta aloittamaan elämää ihmisten armoleipää syömällä— vieraan leipää. Isä oli jo vuosia sitten kuollut, äiti äskettäin maan poveen saatettu; nyt oli hoitajana kylän irtolaisnainen, lasten täti. Nyt oli kylälle lähteminen jo aamulla aikaisin. Kantalaan ensin oli mentävä ja sieltä sitten—pitäjän kirkolle, huutoon pantavaksi, niin oli lasten täti Melkas-Mari sanonut.

Ja siitä sanomisesta oli lapsille tullut tuhannen mietettä ja arvelua, paljon kyselemistä ja tutkistelua—huutoon pano, sehän oli himmeä asia. Ensinnä pelkäsivät lapset, että se olisi jotakin pahaa, mutta kun Mari vakuutti, että se oli aika hyvä asia ja että lapset saavat uusia vaatteita ja hyvää ruokaa tuolla huudossa, rauhoittuivat he vähitellen. Mutta ainoastaan nuoremmat lapset: Anna ja Jussi, näin ajattelivat ja kyselivät; vanhempi lapsista Matti ajatteli kyllä hänkin asiaa ja paljonkin, mutta hän, vaikka ijältään vasta yhdentoista vuotias, käsitti ja tiesi, mikä on huutolainen. Matti oli jo äitinsä eläissä muutaman kerran käynyt pitäjällä kerjuussa, oli siellä nähnyt huutolaisiakin, olipa hän nähnyt kepinkin vilkkuvan noiden raukkain seljässä ja hän oli päättänyt oman asemansa paljoa paremmaksi. Nyt oli hän itse juuri tuohon asemaan joutumallaan ja hän tuumi: eiköhän olisi parasta vilistää tiehensä, lähteä kerjuulle. Ja tuo tuuma varmistui hänessä päätökseksi, jonka mukaan hän teki hankkeitaan. Mökin ullakosta löysi hän vanhat tallukat ja niitä hän tarkasteli, paikkasi ja parsi, siksikuin olivat eheänä; muita vaatteitaan ompeli hän lakkaamatta, siksikuin viimeinenkin reikä oli tukossa. Mari tuossa torui, "että suotta aikojaan vaan menee lankaa hukkaan, kyllähän se, joka huutaa hankkii vaatteetkin."

"Enhän tuonne huutokauppaankaan voi alasti mennä", tuumasi Matti ja teki vaan työtään.

Kertomanamme aamuna oli Matti ensiksi ylähällä mökissä, hän sovitteli vaaterekaleita päälleen, käveli ja oli levotoin, hän katseli sisartaan ja veljeään, jotka makasivat muurin vieressä, pahaisen olkitukon päällä, ryysyisinä, puoli alastomina, hän käsitti, että kurjuutta tässä oli liiaksikin; ja itkuun puhkesi nuori, tunteikas mieli. Tuohon heräsi Mari; toruen tuota kelvotonta kollottajaa nousi hän äreänä kehnolta vuoteeltaan ja haki kiukkuisena ryysyjä päälleen. Tähän heräsivät lapset muurin vierestä ja valittaen viluaan kiipesivät he kilvassa muurille. Tässä sattui Jussi putoamaan laattialle ja pahasti poraten jäi hän siihen istumaan. Sillä aikaa luikahti Matti ovenraosta pihalle ja mennä vilisti tiehensä. Mari yhä itsekseen kiukutellen haki viimeisenkin vaaterekaleen, minkä majasta löysi, mutta sittenkin näytti epäiltävältä voisiko hän näillä varoilla lähteä talvipakkaseen lasten kanssa, vaikka ei matka ollutkaan pitkä. Hän torui yhä Mattia, joka oli kaikki parhaat vaatteet yllensä ajanut, vaikka pitihän senverran ison pojan käsittää, että huonommat kumminkin tarvitsevat; mutta tuota toraa kuulteli Matti jo kenties virstan päästä.

Monen torun, itkun ja kitumisen perästä sai Mari viimein lapset jotenkin ryysyihin käärityksi, mutta aivan vaillinaista sittenkin oli vaatetus. Jussi valitti, että paljas varvas näkyi vielä vuotikkaasta, Annan taas oli käsivarret paljaina. Oltiin jo viimeinkin lähdössä, mutta silloin vasta huomasi Mari, että Matti olikin tiessään; mutta silloin päätti hän tämän liekkiön menneenkin edelläpäin Kantalaan.— Kirs, kars, pani lumi ulkona, heidän ovesta astuessaan. Mari koetti kiirehtiä lapsia, mutta Jussi jäi jo kohta oven eteen seisomaan, itkien ja valittain, eikä luvannut ennen lähteä, kuin löytäisi pienen kelkkansa. Viimein sen löydettyään, tahtoi hän sillä luistaa alamäkeä, mutta silloin pudotti hän toisen jalkineensa, ja taas alkoi itkua ja valitusta.

—Kuinka toisin sentään olikaan kaikki rikkaassa Kantalassa: iloinen valkia paloi avaran tuvan suuressa takassa, pahnoiksi menneitä olkia oli leveellään laattialla, sillä nyt oli Joulun jälkispyhä. Väki on kokoontunut pöydän ympärille nauttimaan hyvin laitettua suurustaan, kynttilän kirkkaassa valossa keskustellen huoletonna.

Pahnoilla loikoilevat talon lapset, poika ja tyttö, iältään noin kymmenkunnan paikoilla, emäntä istuu heidän lähellään tuolilla ja puhuu pöydän takana aterioivalle isännälle: "menetkös sinä Erkki Luisulan lasten kanssa tänäpänä pitäjälle?"

"Kyllähän sinne on mentävä," vastaa isäntä, "mutta millä helkkarin keinolla pysyvät lapset sulilla, tällaisessa pakkasessa, ovathan nuo raukat melkein alastomina."

"Oo, kyllä sulilla pysyy, mätetään vällyjä rekeen kolmekin paria ja kääritään niihin," tuumaili emäntä.

"Se keino auttaa täältä mentäissä," sanoi isäntä, "mutta enhän minä heitä tuo samaa tietä takaisin."

"Etköhän ota yhtä heistä meille," tuumaili taas emäntä.

"Sitä olen itsekkin ajatellut," sanoi isäntä, "vanhempi poika noista lapsista on hyvin tarkkapäinen ja viisas ikäisekseen, vaikka kyllä hän muuten näyttää olevan aika veitikka, mutta ei sillä taitaisi olla väliä."

"Ottakaa vaan, isä, Matti meille," sanoivat lapset, jotka tarkasti olivat seuranneet keskustelua.—"Ettekös riitele keskenänne?"—"Emme riitele," vakuuttivat lapset.

Ovi silloin aukeni ja sisään astui Mari lasten kanssa, jotka kylmästä kankeina, pitäen pientä itkun kitinää kömpivät sisälle. Kaikkein huomio kääntyi nyt noihin tulijoihin.—"Ai jesta!" huudahti emäntä juosten lasten tykö, "johan nuot rankat ovat ihan jäässä, eikä ihme tuommoisilla ryysyillä, vie nyt heitä joutuun lämmittelemään takan eteen. Kun viedäänkin lapset talvipakkaseen, tuomoisilla ryysyillä."

"Ei ollut parempia," puolusteli Mari.

"Vai ei ollut, eihän kylä niin köyhä ole kumminkaan, olisit hiukankin maininnut, niin olisin vaatteita lähettänyt, mutta en tuota muutoin huomannut," torui emäntä.

"Mutta missäs Matti onkin," kysyi isäntä saatuansa vuoroa.—Marin silmät levisivät. "Eiköhän se jo aikaa ole ollut täällä, huudahti hän, se lähti jo ennen meitä!"

—Ei Mattia ollut, se oli selvää, isäntä lähetti renkin etsiskelemään toisista taloista; hän arvasi, että poika piilotteli.

Valkian loistossa lämmittelivät lapset ja Jussi valitti itkien, että varvastaan kovin kirvistelee, emäntä kantoi vaatteita ja vällyjä lämpenemään ettei lasten enää tarvitsisi puoli-alastomina lähteä pakkaseen.

Renki palasi kylältä, mutta Mattia ei hän ollut löytänyt, eikä häntä niissä paikoissa, missä hän kävi, oltu tänään nähty. "Vaikea on häntä löytää," tuumaili isäntä, "varmaankin on hän piilounut johonkin, kun ei nyt vaan itseään jäädyttäisi."

* * * * *

Pappilan suuressa tuvassa on väkeä koolla, enimmäkseen miehiä, jotka tupakoivat ja keskustelevat. Muurin vieressä on moniaita lapsia, iältään noin kymmenen vuoden ja siitä alaspäin; heissä on erimuotoisia, eri kokoisia, toiset ovat vilkkaampia, terveempiä, toiset viallisia raukkoja. Mutta kaikki ovat he puetut huonoihin vaatteisiin ja kurjuuden jättämät jäljet näkyvät kaikilla noilla pienillä kasvoilla. On siinä lapsia, joitten isästä ei ikänä ole tietty ja joiden äiti ansaitsee kaikkea muuta kuin äidin nimeä. On lapsia, jotka jo ensi ikävuosillaan ovat kyllin saaneet kokea kaikkea sitä, jota sanotaan mailman kurjuudeksi. Nyt on ihmisten armeliaisuus avuksi ehtimässä, nyt on määrä hankkia näille, huonon onnen osan saaneille, koti ja kasvatus, että kerran heistäkin tulisi työntekijöitä, renkejä, piikoja. Vielä kerran taas on onnen vaaka-lautanen noille raukoille aivan täpärällä, taas on sattumuksen, emme tahdo sanoa sallimuksen, epävarma käsi onnen vaakapainona, sillä tässä määrättävä koti voi olla koti, mutta voipa se olla muutakin. Yksi kappa rukiita, tai yksi markka rahaa, voi tässä merkitä enempi, kuin ehkä missään muualla. Tämän tietää sokea vanhus, joka keppiinsä nojaten sängyn jalkapuolia istuu, mutta, ajattelee hän, kuolema pelastaa minun jo pian kaikessa tapauksessa.

Mutta aivan harvat tänne kokoontuneesta väestä ajattelevat mitään tämän tapaista, heillä on ihan toisenlaisia tuumia, sen kuulee heidän puheistaan.

"Vieläkös sinäkin Pajula aiot täältä huutolaista," kysyy eräs vierus toveriltaan, "eiköhän sinulla jo ole kaksi entiseltä?"

"On kyllä," vastaa puhuteltu, "mutta menisihän siinä usiampikin yksin tein, jos eivät huuda järki halvalla."

"Kannattaakohan tuo kauppa, kun niitä huutolaisia pitää?"

"Ei tahdo, velikulta, kannattaa; huutavat ne niin riivatun vähällä, mikä tarvitsee lasten hoitajaa, mikä lampuria ja karjan ajajaa, ja silloin lasketaan ruokko mitättömiin, että kyllä saa kitua nähdä, ennenkuin omillensa tulee.

"Niin luulen minäkin."

"Ja onkos niitten kanssa yksikin peli, ei piisaa sekään, että ruokit nuo, vielä tarvitsee noita opettaa lukemaankin ja jos ei sitä tee, saa papilta tuhannen toria, ikäänkuin ei noista olisi jo vastusta muutenkin. Ei, velikulta, ei ole suinkaan mitään hauskaa kasvattaa pitäjän mukuloita, mutta tulee niistä vähän sentään."

Tällaista ja paljon muuta siinä juteltiin, siksikuin kirkkoherra erään talonisännän seurassa astui sisälle ja alkoi toimituksen. Silloin siinä aprikoittiin, katsottiin, tuumailtiin vieläköhän kannattaisi alentaa, voisikohan tuommoisesta olla jotakin apua y.m. Kysyttiin siinä joskus oliko huutaja semmoisissa varoissa että voi hoidokkaansa elättää, jos tämä myönnettiin, ei mitään muuta vaadittu.

Niin oli jo moni lapsi saanut paikan ja viimein tuli Luisulan lastenkin vuoro, Annan sai torppari Ketola, samasta kylästä kotoisin kuin lapsetkin. Sitten tuli Jussin vuoro ja juurikuin jo oli päätös tuumaisillaan, astui talollinen Mattila huoneesen, se isäntä jonka maan päällä Luisulan mökki oli. "Huutakaas nyt muonamiehenne poika", huudahti usea. Mattila raapaisi korvansa taustaa, "eihän tuo ole minun velvollisuuteni," mumisi hän.—"Onhan sentään vähän," tuumasi kirkkoherrakin. Mattila raappaisi taas, alenti maksua ja niin jäi Jussi hänelle.

Vaan Mattia ei ollutkaan. Kantala selitti asian miten poika oli kadonnut. "Mutta," sanoi hän, "kai hän löytynee ja silloin hoidan minä hänen, enkä pyydä mitään maksua." Kaikki katselivat suurin silmin Kantala. "Se on aina semmoinen omituinen mies," mutisi toiset.

"Ne pojat pääsivät hyville paikoille," sanoivat ihmiset, "ei suinkaan ole niitten talojen pöydän päässä hätää."