II.
Ketolan torppa sijaitsee metsän sisällä, niitun syrjässä vähäisen ojan reunalla, noin kaksi virstaa Koskelan kylästä; lähempänä virstan matkaa ei ole minkäänlaista ihmisasuntoa, eikä mitään yleistä tietä kulje siitä läheltä, torppa on aivan yksinäinen.
Renkejä ja piikoja ovat sen asukkaat ennen olleet, uudesta ovat he torpan metsään raataneet, monta kovaa työpäivää tehneet. Väsymättömiä, tavattoman ahkeria ovat nämät ihmiset olleet ja sen hedelmänä on kunnollinen torppa synkkään metsään syntynyt, varallisuuttakin vähin karttunut, säästäväisiä kun on oltu. Jaakko ja Leena olivat Ketolan asukasten nimet, nämät kaksi henkilöä nähtiin aina yhdessä työssä: kantoa vääntämässä, ojia kaivamassa, niitulla, pellolla, metsässä, kaikkialla aina vaan yhdessä.
Näin oli ollut jo vuosia toistakymmentä, mutta silloin tapahtui semmoinen merkillinen seikka, että torppaan ilmestyi kolmaskin henkilö. Ja tämä ei ollutkaan taipuvainen työntekoon, eikä suvainnut Leenankaan raatamista, vaan vaati tämänkin vielä vierellään olemaan. Kyllähän se oli tavallaan hauskaakin, kun oli tuommoinen pieni, terve miehen alku ilmaantunut, semmoista olivat toisinaan hieman kaivanneetkin, olisi ollut varsin hyvä jos ei tuolla olisi ollut niin paljon vaatimuksia, ettei hänestä kerinnyt paljon mihinkään. Ja niin he päättivät, ett'ei tässä muu auta, vaan on välttämättömästi neljäskin henkilö torppaan hankittava, kyllähän se leipää kuluttaa, mutta ei auta. Silloin lähti Jaakko etsiskelemään lapsentyttöä, mutta palasi aivan pian takaisin. "Kuules, Leena," sanoi hän, "Joulun jälkispyhänä myydään pappilassa köyhiä lapsia ruokolle, sieltä sen saa lapsentytön ja maksetaankin vielä, sepäs hauska sattuma."
"Myydään lapsia ruokolle, en tuota ymmärrä."
"Niin, se onkin niitä uusia konsteja, kyllä Kantalan isäntä sen minulle selitti ja sanoi jo ennekin myydyksi, mutta en minä sitä enää niin tarkoin muista mitä hän sanoi."
"Mutta kun ei tämä vaan olisi jotakin petoskauppaa, kukahan niistä köyhistä lapsista mitään maksaa."
"Vaivaskassasta maksetaan, sanoi Kantala, ja täytyyhän tuommoisen miehen puhe uskoa!"
Jo aamulla aikaisin Joulun jälkispyhänä hankki Ketola pitäjälle, hän veti esille matkarekensä, niin kutsutut "liiat laitiot", täytti sen heinillä, toi tallista lihavan valkoisen tammansa ja oli pian valmis lähtöön. Leena vielä ovella varoitti, ett'ei vaan tekisi hulluja kauppoja.
Leena sillä aikaa tuvassa lastansa hyssytteli ja lauleli, hän laski mitenkä monta vuotta siitä jo oli kuin hän oli lapsia hoitanut—paljon siitä oli aikaa, jo vuosia kymmeniä, mutta nyt oli hänellekkin tapahtunut se ihmeellinen seikka, että hänestä oli tullut äiti ja hän hymyili itseksensä. Usein kävi Leena akkunan luona katsomassa, eiköhän jo Jaakkoa näkyisi lapsenpiian kanssa, se hänestä oli varsin hullu tuuma että joku maksaisi köyhäin lasten puolesta. Olipa ennen hänenkin kotonaan ollut köyhyyttä ja nälkää, mutta suurimman hädän aikana oli heitä, lapsia, lähetetty kerjuulla ruokaansa hankkimaan, ei heidän puolestaan kukaan maksanut.
—Ja mitähän Jaakko siellä niin kauvankin viipyy? eihän se tavallisesti viivyttele—kun eivät nyt vaan siellä hänen rekeensä panisi jonkunlaista mitätöntä ryökälettä. Ilta rupesi jo hämärtämään, kun viimeinkin metsän laidassa ilmestyi odotettu valkoinen tamma, kohta ehti se jo pihaankin ja reestä nousi Jaakko ja toinenkin ryysyin kääritty pieni olento. Jaakko talutti tuon itkevän, ryysyisen olennon sisälle, joka vilusta väristen kurjan näköisenä kömpi muurin penkille ja pyrski ja niiskutti aivan kärsimättömästi. Eikä Leena tuolta kurjalta mitään vastausta saanut, mistä hän oli taikka muuta, ja varsin hän tuskautui tuohon tulokkaaseen, ajatellen: niin kävi kun pelkäsinkin.
Astuipa siitä viimein mieskin huoneeseen vällyt kainalossa, silloin Leena vaikeroimaan: "minkätähden toi tänne tuommoista raukkaa, minulle lisävaivaksi, eihän tuolla ole edes minkäänlaisia vaatteita, pitääkö minun se vaatettamankin?" Mies vaan hymyssä suin riisui vaatteitaan, sen tehtyä istui hän juhlallisesti pöytätuolille ja sanoi vakavana: "tiedä, Leena, tuo tyttö tuottaa meille kaksi tynnyriä rukiita joka vuosi." Leena ei tuota ensinnä tahtonut uskoa, mutta täytyihän se, kun mies vakuutti, että tämän asian todistaa vaikka kirkkoherra. "Ja eipä tuo tyttö," jatkoi mies, "olekkaan niin raukkamainen, kuin ehkä luulet, ei, vilkas tyttö se on, saat nähdä, mutta hän on nyt viluissaan ja oudoksuu; siinä hullu olin, kun en ottanut vaatteita mukaani, pitihän se tietämän, ett'ei tuollaisilla köyhillä raukoilla ole vaatteita. Jos en olisi Kantalasta saanut vällyjä, olisi tyttö ihan jäätynyt."
Nyt jo tyytyi Leenakin, lohdutteli tyttöä ja näytteli hänelle pienoistaan, jonka hoitajaksi tyttö nyt oli tuleva; rupesipa Annakin jo paremmin oloonsa tyytymään ja saatuaan syötävää nukkui hän muurin penkille laitetulle vuoteelle.
Pianhan sitä lapset oloihinsa mukautuvat ja niinpä Annakin Ketolassa. Muutamain viikoin kuluttua oli hän jo unhottanut kaivatut veljensä ja kodistunut täydellisesti. Annalla oli nyt tosiaankin paremmat olot, siihen katsoen, ett'ei enää tarvinnut nälkää ja vilua nähdä, niinkuin ennen Luisulassa. Ja kyllä hän tulikin puolta vilkkaammaksi, tuo tyttö muuttui vallan vallattomaksi veitikaksi, niinkuin Leena sanoi. Lapsenhoitajana tietysti täytyi Annan olla, sillä Leena ryhtyi taas töihin entisellä kiivaudella ja melkein yöt päivät hyrisi rukki ja rohisivat kartat Ketolan tuvassa. Sattui joskus niin, että Leena nukahti rukkinsa viereen ja lapsenpiika seurasi emäntänsä esimerkkiä, ja pikku Mikko luisui lattialle, että kolisi. Silloin syntyi liikettä tuvassa. Isä Jaakko, joka äsken väsyneenä oli nukkumaan käynyt, nousi äreänä katsomaan tuota tapausta, Leena hypähti tuoliltaan peljästyneenä, pikku Mikko huusi ja melusi kaikin voimin, Anna yksin unisena haukotellen, kuulteli toria välinpitämätönnä, sillä muuta ei seurannut pahimmassakaan tapauksessa, Jaakko oli sen sanonut, ett'ei vieraita lapsia saa lyödä, tämän oli Annakin kuullut ja ymmärsihän tyttö hyväkseen käyttää tietojansa.
Eräänä sunnuntai iltapäivänä kevättalvella palasi Ketolan Jaakko kirkosta ja silloin oli hänellä myötänsä uutinen, että nyt kuulutettiin lukusijat. "Ei tuo niin mitään, ainahan niistä aikaihminen selviää," tuumaili Jaakko, "mutta pahaksi onneksi en muistanut ollenkaan, että tuota tyttöäkin pitää lukemaan opettaa ja lukusijoille viedä, mitäs tässä on tehtävä?" Tuosta uutisesta suurenivat Leenankin silmät, hänenkään ei ollut mieleensäkään tullut, että tuommoista köyhää tyttöä luettamaan vaadittaisiin. Ja se olikin hänelle outo asia se koko lukemaan opettaminen, ei hän paljon muistanut, kuinka se kävi, kun häntä itseä opetettiin. Oli hän sentään rippikoulun iällä osannut jotenkin lukea, mutta se taito oli käynyt takaperin.—Kyllä Anna oli muistanut monestikkin tuota lukemista, mutta se ei hänen mielestänsä ollut erittäin hauskaa tointa, senpätähden ei hän ollut maininnut siitä mitään. Nyt kun näki miten levottomia hänen tähtensä oltiin, sanoi tyttö reippaasti; "tuokaa vaan minulle kirja, kyllä minä lukea osaan!"
"Osaat lukea! puhunetko totta," huudahtivat molemmat, ja silloin alettiin kirjoja etsiä ja löytyipä viimein katekismus ja virsikirja, vaikka vähän tomuisina. Niistä nyt alkoi tyttö lukea ja sujuvasti se lukeminen kävikin. Tosin ei siinä monta sanaa tullut sitä samaa, kuin kirjassa oli, mutta kuulijoissa ei ollut oikaisijaa, ihmettelivät vaan tytön erinomaista lukutaitoa.
Aivan tyytyväisiä olivat Ketolan väet kasvattinsa lukutaitoon ja hyvimpä he kummastuivat, kun pappi lukusijoilla sanoi, että tyttö luki aivan virheellisesti, ja että häntä siitä välttämättömästi oli aikanansa oikaiseminen.—Helppohan papin oli niin sanoa, mutta ei ollut niinkään helppoa opettaa tyttöä, joka nyt kaikessakin tapauksessa oli yhtähyvä lukija, kuin Ketolan väki itsekin. Leena vallankin oli unohtanut tuon lukemisen konstin, tuokin hän enää tunsi puolia kirjaimia ja usein tuli tytön kanssa riita siitä, mikä tuo, tai tuo kirjain olisi; silloin ratkaisi isä Jaakko asian ja tavallisesti tytön puolelle. Sillä Jaakko olikin ahkerampi kirjamies, usein hänellä sunnuntaisina oli virsikirja kourassa, siitä hän usein veisasikin karkealla, tavattoman suurella äänellä, jossa ei säveltä ollut hituakaan ja sanatkin olivat, toinen puoli kirjasta, toinen puoli jostain muaalta. Toisinaan tarkasti Jaakko Annan lukua oikaisten sanan silloin tällöin, taikka useasti väärentäenkin, kuinka sattui, mutta niinkuin hän sanoi, niin sen piti olla. Tarkastuksensa pidettyä, löi Jaakko tavallisesti kirjan kiinni, ja sanoi juhlallisesti: "semmoinen luku pitää kelvata vaikka piispalle, sen minä sanon!"
Tuli siitä kesä ja sen muassa tavalliset ulko-työt, ja silloin sanoi Leena rukillensa jäähyväiset, ryhtyen kuokkaan ja lapioon. Anna jäi nyt pikku Mikon kanssa kahdestaan oleskelemaan suurimmat osat päiviä ja sai monta ankaraa varoitusta, että katsoisi tarkkaan hoidokastaan. Mutta Annalla oli kanssa monta tehtävää: piti laittaa talous ihka uudestaan; siinä tarvittiin lehmiä, lampaita ja kaikenlaisia kapineita, täytyi yhtenään juosta tuolla rapakon luona, sekoittaa savea, valaa ja kuivata jos johonkin muotoon. Tässä työssä unohtui useinkin pikku Mikot ja varoitukset, eikä ollut mitään tavatonta jos lapsi kehdosta ryömi päistikkaa laattialle ja siinä sai kuhmun otsaansa. Hyvät torat tiesi tyttö tästä saavansa, mutta tiesi myöskin, ett'ei siitä sen enempi seurannut, ja sopihan sitä asiaa kaunistellakkin.
Niin ne kuluivat ajat, suvet talvet vuorotellen, lapsesta varttui vallaton pikku poika nulkki ja hoitajasta sukeni työntekijä. Anna oli kätevä ja voimakas, sekä muutenkin virkku tyttö ja oli näin suurena apuna isäntäväellensä.
Leena usein sanoi, että sehän onnen sattuma oli, kun Jaakko tuli tuon tytön huutaneeksi, sehän jo tekee työtä ainakin ruokansa edestä, ja sitten vielä tulee tuommoinen joukko jyviä. Olisipa, jatkoi hän, vielä parempi, jos Anna vähän tottelisi, mutta ihan omaa päätänsä seuraa tyttö, ja ompa se kiusallista toisinaan.
Koska Ketola oli sivukulmalla, etäällä muista asunnoista, kävi siellä harvoin vierasta väkeä, sitäpaitsi oli Ketolaisilla aivan vähän tuttavia, sillä semmoisista ei he välittäneetkään. Luonteeltaankin olivat nämät ihmiset yksitotisia, jöröjä ja kymmenvuosien yksinäisyys yhtämittaisessa raskaassa työssä, ilman vähintäkään huvia tai vaihtelevaisuutta, ei ollut sekään jälkeä jättämättä. Ei siis mikään ihme, jos vieraan tullessa torppaan oltiinkin hetkinen ääneti ja sitten aloitettiin tuo koko seudulla kuuluisaksi tullut keskustelu, joka harvojen kysymysten muodossa esitettiin: "Onko nyt käynyt voikauppiaita? mitä voi maksaa? Onko kaupungissa käyty? Mitä siellä voi maksoi" j.n.e. Leenalla oli navetassa kaksi punikki lehmää, niistä osasi hän kelpo tavalla riistää maitoa ja valmistaa maidosta voita; voin hinnalla sitten maksettiin verot talon isännälle ja pantiin aina muutamia kolikoita arkun pohjalle säästöön. Ja mitä usiampia noita kolikoita arkun pohjalle karttui, sitä kiihkeämpi halu tuli niitä sinne enempi saada ja sitä tärkeämmäksi tulivat edellämainitut kysymykset.
Mutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei vaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän tuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin kanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään kuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi välitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan rehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei hän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.
Niin yksinäisissä oloissa, kuin Anna kasvoikin, ei kuitenkaan ollut ulkomailma häneen aivan vaikuttamatta; ainahan sitä oli Ketolankin torpasta yhtä ja toista asiaa kylälle, ja niitä asioita toimittamaan oli Anna tavattoman halukas. Pian saikin hän melkein kaikki asiat toimekseen ja kunnolla hän ne toimittikin. Täyttä vointia juoksi hän silloin mennen tullen, saadakseen sen enempi olla kylässä, seuraa nauttimassa. Ja tarkkaan muistiinsa hän ahmi kaikki näkemänsä, kuulemansa, laulut, puheet ja tarinat ja kertaili niitä sitten itseksensä.
Isommaksi tultuaan sai Anna usein sunnuntai iltapuolisin käydä kyläilemässä ja mitä hän täällä näki ja kuuli painui ehdottomasti hänen mieleensä, niitä hän sitte kuvitteli viikkokaudet yksinäisyydessään. Mutta, ikävä kyllä, nuot kuvitelmat eivät aina olleet puhtahinta laatua, niissä piili monta huonoa itua, jotka aivan helposti voivat juurtua yksinäisyyden rauhassa,
—Jo oli Annan huuto aika lopussa; nyt oli jo aika mennä rippikouluun. Kiihkeällä halulla, vaikka taidostaan hieman levotonna, kävi hän tuohon nuorisokokoukseen, jonka läpikäytyä hänestäkin tulisi aika ihminen.
Anna osasi nyt jo jotenkin selvään lukea sillä hän oli hyvämuistinen ja teräväjärkinen, eikä hän isommaksi tultuaan tahtonut olla muita huonompi, senpätähden oli hän, miten mahdollista kokenut parantaa virheellistä lukutaitoaan.
Rippikoulussa käyminen tuli Annalle pian mieluiseksi huviretkeksi, siellä hän sai paljon uusia tuttavia, joiden seurassa aika hauskasti kului. Enimmän huoletti häntä vaatetuksensa, tosin oli hänellä jo useampiakin pukuja, joita sopi vaihdella, mutta kaikki nuot oli tehty Ketolan torpassa, eikä siellä pidetty niin paljon koreista väreistä väliä, kuin kestävyydestä ja lämpimyydestä. Toisin sitävastoin oli toisilla tytöillä: keveät, heloittavan väriset puvut. Oikeen alakuloiseksi tuli Anna, vertaillessaan noihin omia harmaitaan. Ja sitten toisella kertaa hän taas kotona puki ja riisui, katsoi ja tarkasteli, toisinaan oikein itki, kun ei saanut tyydyttävää pukua päälleen. Ketolan torpan päätti hän jättää ensi syksynä, ainahan muualla saa edes sen verran palkkaa, että saa kunto liinan päähänsä. Koko tien hän tuskitteli, siksikuin joutui toisten tyttöin pariin, jossa tuo ikävä seikka hieman unohtui.
Syksyllä Anna todellaan läksi pois Ketolasta, hänen mielensä hehkui päästä kylään, ihmisten seuraan, ja vaikka miten olisivat Ketolaiset häntä houkutelleet, vaikka mitä luvanneet, ei hän suostunut jäämään.— Tapalasta sai hän piian pestin ja oli näin valmis lähtemään, alottamaan uutta elämän uraa. Hän lähti Ketolasta hyvästi vaatetettuna, sillä Ketolaiset olivat päättäneet tällä tavoin palkita hänen palvelustansa. —Niin mieluista kuin muutto Annalle olikin, itki hän kuitenkin kaipauksen kyyneleitä, jättäissään kasvatus-vanhempansa ja liikutettuna olivat nämätkin tästä perheen hajoamisesta. Mikko juoksi vielä jonkun matkaa jälessä, itkien ja huutaen Annaa takaisin.