GRANIITTIKALLIOT
Ol' aamu pohjolan ja kesäkuu ja lokit valkeat — i-uu, i-uu! — ne kirkueli ympärillä laivan. Viel' oli hiljaa, aamuvarhaist' aivan. Ees-taakse, laivankantta mittaellen, vain joku mister kulki haukotellen: ehk' oisi nähtävänä jotakin, kun uutta rantaa liki tultihin.
Mut yläkannellapa mietteissään mies seisoi liikkumatta. Silmillään hän edestänsä maata, rantaa haki. Mut sinen-kuultavainen taivaanlaki se yhtyi meren aavaan vihreään. Ei näkyvissä maata missäkään. Se oli jossain sentään, siellä, siellä, ja vuotti — ah, sen että todeks tiesi Kuin lähestyi hän sitä juhlamiellä!
Hans Vilhelm Pouttu oli matkamies.
Ja äkkiäpä säteet auringon tuolt' etähältä kimpos takaisin: ne taittui seinämästä kallion — ja Hannu tunsi Suomen graniitin.
Se uskollisna uhmas tuulta, merta, ei taipunut se aikain vaiheisiin: sen löysi samana kuin jätti kerta.
Niin tuli Hannu Suomenkaupunkiin.
Siell' oli ollut kerran ennen vaan, kun poikana hän jätti kotimaan. Niin suuri sekä outo silloin — nyt niin pieni sekä tuttu. Vierinyt siit' oli vuosia… Mut kuitenkin kaikk' kadut, torit, talot, kivetkin hänt' tuntui tervehtivän tutun tavoin. Ja taivaan kansi oli kuulas, avoin kuin silloin entisaikaan… Lehmukset ja köyhät kukkalavat pohjoiset ja monet pikku seikat — tiesi miks ne kohta kävivät niin omaisiks. Ja ympärillä kuului tuttu kieli. Niin hyväntahtoiseksi sydän suli. Jok'ikiselle, joka vastaan tuli, ois hattuansa nostaa tehnyt mieli. Ja milloin viipyin, milloin kiirehtäin vei askel karkelossa eteenpäin.
Mut iltasella oli toista, kun hän joutui hyvään kotimaiseen seuraan: sai pyynnön pieneen iltakutsuhun hän, sattumalta, »Suomen Jalopeuraan». Siell' oli pari lapsuusystävää ja tutun tuttuja. Ja seura tää kun oli koolla, siinä huomattihin yks professori, yksi taiteilija, yks runo-, yksi proosakirjailija ja muita nimiä, jos kääntyi mihin. (Ol' aina haluttuja höystämään he pöydän nautintoja nerollansa. Myös alust' aikain otsan-hiessään he kyllä tekivätkin parastansa.) Kun pohdittihin päivän polttavaa, jo leimus monta neron salamaa. Ja lasihin kun hiukan katsottiin, nous runoilijan henki kuohuksiin ja seuran ihaillessa kalskuvia hän liikutteli hengen miljoonia. (No, ehkä hiukan halvan kurssin mukaan, mut merkille ei sitä pannut kukaan.) Sai sitten professori puheenvuoron ja raikuessa taatun naurukuoron hän alkoi kertoella juttujaan, joist' oli kuuluisa hän kautta maan. (Eik' ihmekään, kun professorin jutut ol' aina Himalataa myöten tutut!) Sai viimein taideproosa sanansijan ja kiukuksi ja harmiksi runoilijan niin kertoi herkullisen juttusen, ett' oli tuomio vain yksi: hyvä! hyvä! Mut ihmisylenkatse, Weltschmerz syvä se valtas runoilijan.
Maljojen näin eessä nerokkuutta tuhlaeltiin. Poiss'olevista hiukan juoruttiin ja läsnäolevia imarreltiin. Niin päästiin vihdoin oikein tunnelmiin. Ja seuran nuorin, vasta tohtoroinut, ei intomieltään pidättää hän voinut, vaan puheita hän piti viisi, kuus ja isänmaasta pauhasi ja huus ja siitä kuinka konttinentti vähän on heitä tunnustanut päivään tähän ja kuinka kadehtia sitä seuraa, jok' kunnioitti »Suomen Jalopeuraa», vois Ranska, Saksa…
Mutta syrjähän vei Hannu vanhan lapsuusystävän ja alkoi tiedustella viime säitä ja muuta joutavata. Niitä näitä kun siinä kahdenkesken kuiskaeltiin, niin lapsuusmuistojakin kosketeltiin. Niin, vanha koulu oli paikoillaan ja Aurora hän hoiti poikiaan kuin ennen. — Luokka? Maailmalle nyt, se tietty, oli ammoin lähtenyt. Suo primukselle leivän juridiikka ja ultimuksella on estetiikka. Kaks, kolme oli päässyt kopistiksi ja pari oli pyrkimässä siksi. Ja luokan lohduttomin visapää hän viisauttaan lehtiin levittää. Kaks miestä pieksi puolueissa kieltä ja muutti kerran marraskuussa mieltä — se oli ihmeellinen marraskuu. Myös eespäin pyrkimässä luokka muu se oli. — Flöjbergistä kertoivat — ain oli hänest' uudet tarinat — hän että hänkin himojansa piinaa ja käännyttää nyt kristinuskoon Kiinaa. Niin oisko luonnostansa luopunut se tuulihattu!
Eeva?
Eeva? — hullannut hän oli monta miestä onnetonta, mut kuinka olikaan, niin joutuikin hän rouvaks äveriään leipurin — ja rinkeli se vasta mahti on, kun vaan se paisuttaapi kukkaron. Jo pikkuleipureita oli monta ja lisää tuli. Perhe luettiin nyt koko kaupunkinsa hienoimpiin.
Ja saarnatessa nuoren tohtorin
näin vanhat muistot läpi käytihin.
Ja mennyt vuosikymmen ohi kulki.
Niin, maljasessa muistoin parhaimpain
siis oli jäljellä nyt sakka vain,
se tunnettiin — ei lausuttu vaan julki.
Mut suotta, sydän, rinnassa sa hakkaat,
sa pieni nikkari, on turhat työs!
Kaikk' ovat poltettavat laivat rakkaat.
Ken leikkiin menee, kestäköön sen myös.
Mut seura jatkoi yhdess'oloaan ja suuret aatteet pääsi kunniaan. Ja mielialat sinne tänne sousi. Mut kurssi ihmisyyden, ihanteen, se ensiks varoen ja verkalleen ja vihdoin huimaavasti nousi, nousi,
Ja tämän ensi päivän jälkehen niin usein tuli Hannun mielehen: ei helppo piirtää kehää ympyräksi ja päästä jälleen lähtöpisteeseen. Jos käsi keksitähän häälyväksi ja huomatahan syrjään liukuneen — niin paljon vaikeampi sydämen, kun rataa kestää vuosikymmenen.
Niin, mennyt nuoruus, huolettomat päivät ja kaikki, jotka kerran jälkeen jäivät, ei tavannut hän niitä milloinkaan.
Hän tapas graniittiset vuoret vaan.