SATAKIELTEN SERENAADI
Jo nukkui koko leiri, unestaan kun Hannu herätettiin. Noutamaan hänt' oli tultu telttaan kenraalin. Sai vaatteet yllensä hän kiiruimmin, siit' ihmeissään, mi kumma aatos saikaan Don Pedron aivokoppaan tähän aikaan. (Hän öisin aina vuoksi donnien muut seikat siirsi aamuun mieluiten.)
Don Pedro de la Pomba, tuima mies niin sodassa kuin lemmen asioissa, hän viittas istumaan. Jo Hannu ties, kun näki Pedron hahmon, että poissa ol' leikki: miettivänä kuljeskeli hän ees ja taa ja vuoroin siunaeli ja vuoroin kiroili.
»Kas, kynnen alla kuin syhyy Himalatan leijonalla», niin mietti Hannu, jääden seisomaan ja vartoin hyvään tapaan sotilaan.
»Te, kapteeni, mik' onkaan enemmän kuin isänmaa … tai liitto ystävän … tai rakkaus?»
»Se, herra kenraal', on kai sana kunnian.»
»Niin, ystäväni. Siis asiaan. Tää käärö kädessäni on … nuoren Tasavallan vapaus. Don Borron omiin käsiin teidän on se vietävä. Ja tietty, vaaraton ei tehtävä. Vain yksi lupaus: te teette minkä voitte, enempää en pyydä. Kapteeni, nyt rientäkää!»
Viel' oli hetki aikaa aamuhun ja vahdinvaihtoon, ratsuinensa kun täysravia jo Hannu laski yöhön, Karl Flöjberg mukanansa, hauskaan työhön ain' yhtä valmihina. Loittonivat ja vihdoin kaukaisuuteen katosivat.
Ol' laskenehet sulkain loistehen jo lepoon linnut palmuin pimennoissa, ja metsän varjoisissa viidakoissa siell' lymyilivät pedot väijyen. Mut leipäpuissa boat riippuen ne unenhorroksissa soutelivat — ja kaikki ilman ääret vaikenivat. Vain joskus niinkuin kuuman kostean yö painoi yli seutuin suudelman.
Soi metsän hämärähän hiljaiseen näin kavioiden kapse ainoastaan. Yö kajahteli silloin tällöin vastaan ja painui unehensa uudelleen.
He ratsastivat päivän umpehen, vain joskus hevosiaan juottaen, jos lähteensilmän keksivät he missä. Niin eläimet kuin miehet näännyksissä he hyljättyhyn paimenmajahan jäi levätäkseen hetken, painuvan kun päivä näkyi aarnioiden taa.
Y-ii, y-ii — niin alkoi äkistään kuin huilu soida — tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa! Se oli satakieli.
I-yy, i-aa — niin vastas kohta toinen ääreltään. Ja toisillensa tulvan säveleitä ne iltaan heittelivät ilman teitä. Niin oli kuin ois jouhta pingoitettu puun latvast' toisehen ja laulatettu. Ne vuoroon soitti, kuuntelivat vuoroon — jo kolmas, neljäs, viides yhtyi kuoroon. Kuin oisi soinut joka ruoko, puu! Ja tähdet syttyi yöhön, nousi kuu — kuin maisiin sävelihin yhtyneet ois ikuisien kuoroin säveleet.
Ja miesten mieli kävi oudoks niin. He muistelivat jotain, unhoksiin jok' oli hautautunut vuotten taa — — —
Y-ii, y-ii, tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Nyt katkes laulu. Hiljaisuus taas palas, niin äkkiä kuin isku salaman ois pudottanut linnut puista alas. Mik' oli niiden? Jotain liikkuvan he tunsi ympärillään. Vavisten ja kavioillaan maata kuopien miks päristeli ratsu? Mistä pelko? Mik' oli tullut? Tuost' ei vielä selko, kun kuului viidakosta laukaus ja yössä kaikui hurja karjahdus.
»Ken ampui?»
»Tiikeri on lähimailla!
Tuoll' on se.»
»Ei vaan tuolla!»
»Liekin lailla se liikkuu. Pidä varas. Maahan painu. Meist' on ja hevosista sillä vainu.»
Hui! Taasen viidakossa joku laukas. Ja samassapa metsä sylin aukas ja aarnioiden herran, tiikerin, he näki syöksähtävän esihin. Sen kultaisessa turkiss' oli verta. Se vaipui maahan, karjas vielä kerta, ja huuto viilsi yöhön pehmeään.
Se heitti henkensä. Ken ampui sen? Miss' oli metsämies? Ei missäkään hänt' ollut näkyvissä. Ihmehen kun eessä miehet seisoi parhaillaan, taas kuului risahdus.
»Kautt' taivaan, maan — ma luulen, itse lempo liikkeess' on!»
Mut samassapa yöstä viidakon tul' esiin … jokin … juosten majaa kohti. Taas tiikerikö?… Ei — vaan … tyttö! Jäsenet puol'alastomat kuutamossa hohti kuin musta hiili. Pyssy välähteli. Siis ampuja! Kuin kissan liikkehet ja silmät. Paikallensa seisahtui, kun näki miehet. Nauroi, siritteli…
Tul' ensimmäisnä Flöjberg tajuihin:
»Hänt' tiikeriksi luulin — huomaankin,
hän satakiel' on.»
Hannu sekaantui ja puisti päätään. Mutta eroomaan ei saanut tytöstä hän katsettaan.
Ja Flöjberg lauloi: »Sata-Satakieli, jos mull' ois valta, niinkuin mull' on mieli.»
Mut Satakieli, hänpä hiipien jo oli tullut miesten etehen. Hän katsoi heihin silmin kiiluvin, mut kääntyi luota tumman Flöjbergin ja liukui luokse Hannun, vaalean, ja Hannun pellavaiseen tukkahan hän hautas kätensä, siit' tempaeli ja nauroi, siritti ja silitteli.
Mut Hannu käsivarsin väkevin
hän tempas Satakielen sylihin.
Ja metsästä — iyy-iyy-iaa —
soi helkkyen: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Ja ystävykset seisoi vastakkain
ja viha leimus heidän silmissään.
Sai Hannu viimein: »Flöjberg, lähdetään!»
»Ooh, veikkoseni, Herran haltuun vain, jos kiire!»
»Flöjberg!»
»Mene hiitehen! Sun tähtes toista kertaa naisest' en ma luovu.»
»Flöjberg!»
»Sun ja Eevan vuoksi jo monet vuodet multa hukkaan juoksi. On Satakieli mun.»
»No hyvä, lähden siis yksin. Naisen tähden, naisen tähden!»
Ja Hannu lähti yöhön yksinään ja kuume kiehui hänen veressään. Mit' oli nainen? Ystävä? —
Hiis vie,
ain' oli varmin yksinäisen tie!
Mut takanaan - iyy-iyy-iaa —
hän kuuli: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!