PALMUJEN ALLA
Yö. Kuutamo. Palmumetsikkö. Tie, jonka poikki on rakennettu matala varustus. Vallin harjalla Himalatan tasavallan lippu. Takana ampumahauta. Hannu ja Karl Flöjberg varustuksen suojassa.
FLÖJBERG, alakuloisena.
Me kuolemme kai, Hannu, tänä yönä?
HANNU.
Kai? Tietty että kuolemme.
FLÖJBERG. Niin, niin, se kuolema, se sotilaan on työnä.
HANNU. Ja tappelu — siin' eikö riittämiin! Jos peloittaa, niin ota koipes niskaan, ma yksikseinkin ensi hätään viskaan nuo punanaamat juuttaat takaisin.
FLÖJBERG. Sa tunnet huonosti Karl Flöjbergin, jos luulet, että säästäin omaa nahkaa hän käpäliinsä turvais päätäpahkaa. Mut mieli kummaks käy — se totta on —, näin omain peijaistemme pitohon kun tulimme.
HANNU.
Sst! Silmät auki nyt!
Tuoll' eikö jotain juuri välkkynyt?
FLÖJBERG.
Tuo tuollako? Vain latva liaanin.
Mut sanos, Hannu, mulle kuitenkin,
mit ajatteletkaan näin kuoloon mennen?
HANNU. Ma? Että testamentti sitä ennen kai tehtävä ois. Niinpä kuulillamme sen vihollisen selkään kirjoitamme ja viime luotimme sen sinetöi.
FLÖJBERG. Sun eikö mieles mitään ikävöi ja muistele ja kaipaa?
HANNU. Kylläkin — kun hyvät eväämme jäi leirihin!
Äänettömyys.
FLÖJBERG. Se eikö, Hannu, sentään ihmeellistä, maapallon että kaikist' ihmisistä juur sinun kanssas kyyristelen tässä?
HANNU.
Käikk' eikö ihmeellistä elämässä?
FLÖJBERG. Niin, niin. Kun Porta-Rasan satamaan yht'aikaa ankkuroimme — kerrassaan se oli ihmeellistä. »Aravan» sun keksin kannella ma seisovan. Sull' oli virkapuku luutnantin, mut ryhtisi ma tunsin kuitenkin. — Vaan kumma, kun ei vihollista näy!
HANNU. Nyt huomaa, Flöjberg, metsä hämärtäy. Kun kuu on kokonansa mennyt pilveen, ma arvaan, että aikamoisen ilveen me silloin saamme.
FLÖJBERG. Huh, kun väkisin tää pimeys se ihan karmii selkää!
HANNU. Niin, mieluummin myös minä näkisin, kun tulee kuolema.
FLÖJBERG.
Et yhtään pelkää?
HANNU.
Ei kuulu sotamiehen ammattiin.
Me itse tarjouduimme surman suuhun,
siis miksi tässä joutuisimme muuhun.
(Äänettömyys.)
FLÖJBERG.
Sa jotain sanoit?
(Hannu puistaa päätään.)
FLÖJBERG. Korvissani niin nyt soi ja humisee. Jos laulettais!
HANNU. Niin, ehkä uskot, että taivuttais nyt punanahat laulus simasuinen kuin tyttölapset serenaadis muinen!
FLÖJBERG.
Sa kuinka monta luulet tulevaksi?
HANNU.
Noin kaksituhatta.
FLÖJBERG.
Ja meit' on kaksi!
HANNU.
Kakstuhatta ja sata kaksi.
(Flöjberg katsoo ihmeissään Hannuun.)
HANNU.
Minä nääs olen kapteenina miestä sata ja korpraalina kaksi miestä sinä ja Himalatan lippu — kunniata! — on kaksituhatta.
FLÖJBERG. Hei! Tietkööt huutia, kun maistaa koko rykmentin he ruutia, näin saavat!
HANNU.
Flöjberg —
FLÖJBERG.
Hannu?
HANNU. Aamuhun jos eläisimme, vääpeliksi sun ma tekisin.
FLÖJBERG.
Suurkiitos.
Pakahdun,
jos en saa laulaa!
HANNU. Antaas tulla hiukan! En kuulu laulajiin — mut aivan tiukan jos ottaa, perässäsi jonkun matkaa voin laahata — saat sitten yksin jatkaa.
FLÖJBERG laulaa, Hannu hyräilee mukana:
»Meill' Pohjola luminen on kotimaa — sen rannoilla lietemme nyt leimuaa — siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks — ja jalosti povemme sykkäeli. — Ja usein Nevanvettä ratsut kaalella sai — ne ui yli Veikselin kuin pitoihin vai! — Ne aseemme Reinin rannalle toi — ja Tonavasta keisarin maljoja joi. — Sälöt poron ja tuhkan yl' josp' samoaa — valon kipinät välkkyvi kavioistaan. — Kuin koi miekan säihkyvi sivallus — ja Pohjolasta koittanut on vapaus.»
FLÖJBERG (laulun loputtua).
Ah, joka saiskin kuolla kotonaan!
(Äänettömyys.)
HANNU.
Miks sieltä lähditkään sa maailmaan?
Sull' oli koti… tyttö —
FLÖJBERG.
Eeva?
HANNU.
Niin.
Jos muistini ei petä, Flöjbergiin
hän oli pikiintynyt.
FLÖJBERG. Hannu, nyt mun täytyy tunnustaa: ma lähtenyt oon karkuretkelleni hänen vuokseen.
HANNU.
Oo!
FLÖJBERG.
Niin.
HANNU (matkien Flöjbergiä). Mut kotihis ja hänen luokseen sa taasen kaipaat. Jättikö hän, vai?
FLÖJBERG.
Hän! Jätti — jätti, liian lievä sana!
Sun lähtös jälkeen halpaa halvempana
mua piti, aivan suunniltaan mun sai —
(Hannu karkaa heltymystään peittääkseen pystyyn ja panee
pyssyn poskelle.)
HANNU.
Sst! Katsos, tuolla akasian alla,
siell' eikö metsäkissan silmät kiillä?
(Hampaittensa välitse.)
On myöhäistä sun luotiani piillä!
(Ampuu, hyppää varustuksen yli ja noutaa metsästä ampumansa pedon.)
Noh, Flöjberg, nyt sa olet maailmalla —
nyt itkee hän sun lähtöäsi varmaan.
FLÖJBERG. Ei, Hannu, löytänyt on uuden armaan jo ammoin.
HANNU (hullunkurisesti).
Flöjberg-parka.
FLÖJBERG. Vaan min vuoksi sinä lähdit? Epäilen sen että teit —
HANNU (tuimasti).
Vuoks Eevan? En!
(Hetken vaiti oltuaan.)
Tai ehkä sentään, Flöjberg … puolittain.
FLÖJBERG.
Siis sinäkin… Ja täällä tavataan!
No, arvaat, että tarinoita kulki
sun hävittyäs, salaa sekä julki.
Syyn yhden yksi, toinen toisen ties.
Niin, olit meistä merkillinen mies!
Ja ett' on esikuvas tehonnut,
sen näet.
(Hetken perästä.)
Kuule, etkö katunut
sa koskaan lähtöäsi?
HANNU. Kysymys! Ei kaduta mik' ompi täytymys. Seis sentään! Kerran hetken lyhyen — jos avomieliseksi rupeisin — oon tuntenut — no, voithan kuulla sen — kuin vietäväisen paljon kuitenkin mies jättää, kodit konnut jättäissään.
Se oli näin: ens matkaa etelään me tehtiin silloin — siit' on viisi vuotta kun ekvaattorin luona aivan suotta me kiinni takerruttiin, kokonaan kun tuuli lakkas. Purjeet lerpallaan me saimme jättää Herran huomaan laivan. Ja lisäks kaiken kiusan, harmin, vaivan niin oli helle polttavaisen kuuma, ett' oli yksin alin lastiruuma kuin tulipätsi. Kului viikko. Näin kuin houruinhuoneeks koko laiva muuttui: ken kiros, räyhäs, tappeli ja suuttui, ken murjotteli muuten allapäin. Ol' ihan kuin ois piru mennyt meihin, ain upseereista asti matruuseihin. Ma itse kyllästynyt vähimmin en ollut kaikkehen ja kaikkihin. Jok'ainut sai mun vimman valtahan ja itse vanha kieli engelskan niin pahalta ei soinut ikinään — se ihmeen kautta aivan toiseks muuttui, kun tuulen kohina ja meren puuttui — the deuce! damn! räyhättiinkin yhtenään. Ja kaiken surkeuden päälliseksi ja päätteeks kokki-vietävä se keksi, ett' oli pideltävä säästäen jo ruokavarojamme, uhaten jok'ikiselle nälkäkuolemata. Noh, kuivan laivakorpun kannikkata me sentään vielä saimme halun mukaan, mut vanhurskaaksi siit' ei tullut kukaan. Niin kului toinen viikko — viimeinkin me saimme vähän tuulta purjeihin. Me lasketimme Parahibaa päin, kun horisontin takaa suuri priki meit' alkoi lähetä. Kun päästiin liki, niin arvaas, jumaliste, mitä näin: »Elviira» — Saukon Matin — Kymilästä! Sen tiedät, että ilostuin ma tästä! Kuin kapteenimme taipumahan sain, en enää muista — summapa se vain, ma että kera kahden matruusin koht' olin veneessä ja lasketin »Elviiraa» päin. Nääs, kokin ruokalaari meill' oli määrä täyttää. Saukon vaari hän teki kauniin luovin tuulehen. Yks kaks »Elviiralla» me oltiin. Sen ma elävästi muistan, Saukko kuin mun nähtyänsä laukas levein suin: »No, eipäs kummempata, Poutun poika!» Niin me vielä pari sanaa vaihdettiin ja käytiin asiaan. No, tietenkin heill' oli jotain jakaa meillekin. »Ruisleipää Suomesta — kai tuntenet?» Nuo Saukon Matin harvat sanaset ja reikäleivät, jotka poika toi — ties mikä mahti niissä silloin voi mun aivan järjiltäni viedä — mut sen kerran ainoan ma katunut oon lähtöäin. Jos olen milloinkaan ma tiennyt olevaksi isänmaan, niin silloin.
FLÖJBERG.
Ihmettä!
HANNU. Kaks asiaa on siitä asti mulle isänmaa: se leipä, jota söin ma kodissain, se kieli, jota puhuin.
FLÖJBERG (hämmästyksissään).
Sitä vain!
(Naurahtaen.)
Mut, Hannu, isänmaas on silloin — suussa.
HANNU. Niin, miksei, Flöjberg! Sano, missä muussa se oisi.
FLÖJBERG.
Luonnossa. Sen unohdat.
HANNU.
Muut maat on meistä usein kauniimmat.
FLÖJBERG.
Ja kansa, ihmiset —
HANNU.
Ne kaikkialla
on yhtäläiset taivaankannen alla.
Vain leipä, kieli —
FLÖJBERG. Kuinka kerrassaan sa tänään saatkin sanas sattumaan kuin paras pappi. Kesken surman yötä meill' ois siis puolet isänmaata myötä, on kieli —
HANNU.
Niin.
(Äänettömyys.)
HANNU. Mut missä punanahat nyt viipyvätkään? Aavistukset pahat mull' on, ett' ovat toisen suunnan aivan he valinneet. Ja meille turhan vaivan siis tehneet.
FLÖJBERG. Luuletko? Niin, toivokaamme ett' armonaikaan pidennystä saamme me tällä tavoin. Ehkä täysikuu on heitä peloittanut. Jumalansa se ehkä silloin sotaa paheksuu.
HANNU.
Ties heitä.
(Äänettömyys.)
FLÖJBERG. Kuules, tämä kumma kansa se hurskasta on kaiken kaikkiaan!
HANNU. Me sitä vastoin — hm — vain toisinaan — kun hyväin suntioiden haaveihin me pudotamme pienen kolehdin.
FLÖJBERG (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa Jumalaan kai uskot, Hannu?
(Hannu on vaiti.)
FLÖJBERG. Häälynyt siin' asiassa oon ma Tuomaan lailla, ma uskoin, epäilin ja uskoin — nyt ma uskon - äsken oli vähän vailla. Ei tuomiolla syykseni se tulle: kuin mieliala Jumala on mulle.
HANNU.
Mut nyt … seis!
FLÖJBERG.
Mitä?
HANNU.
Aseen kilinää!
Flöjberg.
Sa kuuletko —?
HANNU.
Se vihollinen on.
Pois paikoilles!
FLÖJBERG.
En minä mitään nää.
HANNU.
Nyt paikoilles ja tähtää, onneton!
FLÖJBERG. Jo nään. Voi, Hannu, tänä yönä siis me kuolemme —
HANNU.
Sst! tähtää! — muusta viis!
FLÖJBERG (tunteellisena).
Niin hyvästi nyt, Hannu!
HANNU (lempeästi).
Flöjberg!
FLÖJBERG.
Voi!
(Molemmat odottavat tähtäysasennossa.
Äkkiä Hannu alkaa nauraa.)
FLÖJBERG.
Sa naurat?
HANNU.
Naura sinäkin! Ho-hoi!
FLÖJBERG (riemastuen).
Ho-hoi, ho-hoi! Ma mitä kummaa näen!
Hannu.
Niin, poikaseni, värit oman väen.
(Hyppäävät vallille, tempaavat lipun ja liehuttavat sitä.)
HANNU ja FLÖJBERG. Viva la Himalata, viva!
TASAVALLAN SOTAMIEHET. Viva la Himalata, viva!