ELEGIA YÖLLE
Tähtien hiljaisuutta ja rauhaa, ah, olen juonut
kerran ma rinnoillas, lempeä äitini Yö,
tuntenut oon ohimoillani Eetterin viileän leyhkän
helmassa Kaaoksen kerran ma luonasi sun.
Ihmisten maill' olen nyt ja mun mieltäni ihmisen murhe,
ihmisen kaipaus kuin autius suur asustaa.
Turhist' aatoksista mun pääni on raskahaks käynyt,
turhaan taivaltamaan jalkani on väsyneet.
Muistelematta mun taakseni jäi monet autiot vuodet,
jolloin kaipaus vain vierellä viipynyt on
kuin kade ystävä, paikaltaan jok' ei konsana luovu.
Oi hänen vierellään vuoteni on kadonneet!
Tuskan kalkiks muuttunut on joka riemujen malja,
jonka ma huulillein nostanut oon janoten,
riutuvaks lauluks muuttunut on uni kukkiva rinnan
kuin kiron vallassa käyn.
Äitini, ah Iki-Yö,
tähtien viileäks leikiks ei elo ihmisen luotu.
Oi sinun luonasi on onni ja unhotus vain!