MISTER HARTLEY
On kaikunut käsky kapteenin:
»Alas naiset ja lapset venheihin!»
Joka gentleman, joka Brittein mies
hän tehtävänsä ties.
Hätämerkkien keskellä, ryskeen ja pauhun
ja lasten itkun ja naisten kauhun
myös mister Hartley hiljalleen
käy soittolavalle miehineen.
Ken on soittajaks luotu, hän soittakoon,
vaikk' allaan syvyydet auetkoon!
Niin tähtiä täynnä on Atlantin yö.
Ens tahdit mister Hartley lyö,
ja kuin nyyhkien kielistä viulujen
käy saatot sävelten.
Ikimennehet päivät ken mielehen johti?
Ne astuvat unhosta tähtiä kohti,
ne hiipii, ne marssii, ne karkeloi.
Koko elämän kuoro yössä soi.
Ja mister Hartley ihmeissään
hän katsoo, kuuntelee miehiään.
Niin aavistuksia täynnä on yö.
Yhä mister Hartley tahtia lyö.
Ilon, ikävän vuodet taistoineen
hän elää uudelleen. —
Ja mister Hartley hän riemuiten kuulee —
oman sydämensä hän laulavan luulee —
miten tänä yönä viulut soi,
miten unet ja muistot kukkuroi:
hän on ehtinyt määrään elämän,
hän on taideniekka, mestari, hän!
Taas johtajanpuikkonsa nostaissaan
hän keksiikin Kuoleman rinnallaan.
Sen on silmissä hymyä hyytävää.
Sydän Hartleyn sytkähtää.
Mut ei pyydä hän henkeään kerjätä, ostaa,
hän Kuoleman valtikan tempaa, nostaa:
tänä yönä hän, Hartley, johdattaa!
Soi kielistä »Lähemmäs Jumalaa…»
Niin odotuksen-tyyni on yö.
Yli laivan aallot yhteen lyö.