PIENI CHELOTTE
Kuu hopeaharsoon verhonnut on
koko kreivillisen kartanon,
kaikk' käytävät, puut ja pensastot.
On sisällä kemut ja karkelot.
Mutta hiljaa hiekalla puistikon,
käy kaunis pieni Chelotte.
»Kun tulis kohta Mauritz vain!» —
Yö henkii tuoksuja kuljettain.
Ulos kadrillin tahdit tulvehtii. —
»Sst! hiljaa! Tuolla ken kuljeksii?
— Mon Dieu! miten olen ma peloissain!
Jarl-herra ja sisar Anne-Marie!»
»Nyt joutuin piiloon pensaan taa!
Täss' ei auta sormea liikuttaa.
Kuka moista ois siskosta uskonut!
Miten hellät ja rakkaat kuiskailut!
Tuo ääni muistutti suudelmaa —
kuu varmaan on kaikki hullannut!»
»Kyll' oikullinen Amor on:
he istuvat pensaan varjohon
ja minut he tänne vangitsee.
Mut Mauritz turhaan vuottelee,
ja täällä oksat pensaston
ja kaikki piikit pistelee!»
»Hukass' ehk'ei kaikki kuitenkaan,
jos Mauritzilta ma anteeks saan.
Hän on hieno ja kaunis, mut ylpeä — niin,
ja nyt vuottaa hän verensä kuohuksiin!
Näin ainako lempi palkitaan?
Ei sentään Jarl-herran ja Anne-Marien!»
Vaan yössä jatkuvat karkelot ja ruusupensaassa pieni Chelotte hän itkee katkeran kyynelen. Kuu käy yli kartanon hymyillen. Sen hoivass' on nuoret kohtalot ja nuoret haavat sydänten.