VIIMEINEN LUSIGNAN
Minä isiltä kuningaskunnan sain, mutta pilvissä vain — ja pilvet vaihtuu, haihtuu.
Minun kuningasmanttelini on yö ja mun kruununi kivet on tähtivyö, ja jos muut ovat kaikki mun jättäneet, mua seuraa muistojen saattueet, mua seuraa salaiset unelmat ja mun suuren sukuni vainajat.
Vain valituimmat sille jää, kenen yö voi päivätkin himmentää:
Öin neuvospöydässä istuvat mun kanssani isät kalpeat, he ovat sinistä vanhaa verta, mun valtikkaani he kantoi kerta. He ylpeitä muistoja toistaa ja toistaa ja viitoilla hopealiljat loistaa. He hiljaa istuu ja nyökyttää ja haukotuksensa nielee salaa: ei mennyt kultainen aika palaa, se mik' on jäänyt, se iäks jää.
He vaivoin vanhat halunsa peittää: he kruununsa kivistä noppaa heittää. Lyö valkein sormin he neuvospöytään: niin köykäiseksi tää aika löytään! Joku kaularöyhelö kahahtaa, joku kuningas toiselle kuiskuttaa, kuin vastakeksityn leikinlaskun, viissatavuotisen vanhan kaskun. He peruukkejansa hypistää ja hymyää ja hymyää.
Jos vielä vainajat kuolla vois, he ikävästä nääntyis pois.
Vain joskus minuun katsahtain taas syttyvät silmät vainajain: öin neuvospöydässä kuninkaiden olen nyt minä valtias Levantin maiden, olen Jerusalemin ruhtinas, olen Syyrian, Kypron kuningas ja mun valtikkaani kumartaa koko Idän vanha ihmemaa.
Öin kuningas keskellä kuninkaiden, öin yksinvaltias merten ja maiden — miten outona päivin vaeltaa, ken kantaa yöllä valtikkaa, miten koditon päivin päällä maan, kell' on unessa kruunu kuninkaan!
Minä isiltä kuningaskunnan sain, en pilviä vain.