KADOTETTU
On kuollut äänes kaiku korvissain, on hukkunut se humuun vieraan väen, ja niinkuin sytyttyään sammuu säen on olentos nyt mulle muisto vain.
Sua hain ma kesken kadun kulkijain, mut outoja vain ympärilläin näen ja ohjaamana kohtaloni käden nyt jatkan yksinäistä kulkuain.
Ja katukivet soittaa yöt ja päivät: »sun nuoruutesi hetket taakses jäivät ja aurinkoinen onnes, tou'on työt».
— Sun kiros, kadotettu, tunnen kyllä: kuin ilottomat pilvet kattoin yllä käy ohitseni päivät, vaihtuu yöt.