PROLOGI
Tuolla ikkunoissa — nään sen kyllä — on jo kaikki ruusut kukkineet. Viime yönä kuuran kimalteet ensi kerran kiilsi kattoin yllä.
Lähtee onnellisemmille maille
kesä tenhovoimin, luomistöin.
Surmaa halla harmain syksyöin
kaiken, joka nuoruutta jäi vaille.
Poissa kaikki laulajat on puiston,
poissa, paennehet etelään.
Tänne yksin istuen ma jään
varaan jonkun köyhän muiston.
Lähtee korkealla kurkein kuoro yli kattoin ylhään vapauteen. Päiväin pitkäin painoon uupuneen, koska, koska lähteä on vuoro?