VANHA FAUN
Pan vaiennut on metsän pimennoissa ja tähdet suuret syttyy vihrein valoin ja Selene kuin kuumesairain paloin yön äärettömän keinun aallokoissa.
Faun vanha yksin saloin sokkeloissa käy vanhuuttansa väsynehin jaloin ja kiroo lemmetöntä yötä saloin ja kaihoo aikaa, jok' on iäks poissa.
Hän kulkee öisen lähteen reunamalle, hän katsoo kammoksuin sen aaltoin alle, kuin kuultaa sieltä tähdet kirkkahasti.
Veen pintaan vihertävät varjot heittyy.
Hän seisoo hetken, lähtee, yöhön peittyy
ja nyyhkyttääpi hiljaa aamuun asti.