ANATOLE FRANCE TOHVELEISSA JA ILMAN TOHVELEITA.
[Jean Jacques Brousson: Anatole France en pantoufles, 1924. — Nicolas
Ségur: Conversations avec Anatole France, 1925.]
"Sitä vaan pyydän Teiltä, poikaseni, älkää julkaisko mitään eläissäni: Teidän ei ole tarvis kauan odottaa. Pilaisitte välini liian monen kanssa. Kun olen kuopattu maahan, niin pankaa minut puhumaan mitä haluatte." Anatole Francen sihteeri Brousson on yhtä kirjaimellisesti ottanut vaarin näihin mestarinsa sanoihin sisältyvästä pyynnöstä kuin niissä lausutusta lupauksesta. Tuskin oli "vuosisadanlopun" suuri kirjailijaveteraani kaikella sillä kylmällä loistolla ja valitulla kaunopuheisuudella, joka on ranskalaisille ominainen, saatettu viimeiselle matkalleen, kun Broussonin nide jo oli kirjakauppojen myyntipöydällä, antaen surevan jälkiajan fonografilevyn tarkkuudella kuulla vainajan jokapäiväisen puheäänen, pienissä intiimeissä pöytäkeskusteluissa, joiden kuuntelijana nuori Jean-Jacques on saanut kunnian olla. On tietysti sanomattakin selvä, ettei tämäntapainen painotuote anna yhtä hyvää todistusta julkaisijansa sielunhienoudesta kuin hänen kehittyneestä afäärisilmästään. Se kappale, joka näiden rivien kirjoittajalla on Broussonin kirjasta, on 70:nnestä painoksesta, eikä ole syytä olettaa, ettei eri puolilla planeettaamme vielä olisi monta myöhästynyttä ostajaa, jotka tahtovat nähdä, miltä "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija näyttää tohveleissa. Voi sanoa, että uudempi kirjallisuushistoriakin puolestaan, etsiessään mikroskoopillisilla menetelmillään "ihmistä" runoteoksen takaa, on ollut omiaan kasvattamaan yleisössä makua tällaiseen "paljastuskirjallisuuteen". On ollut helpompaa tuoda runoilijat alas Parnasson korkeuksista ja pukea heidät tohveleihin ja aamunuttuun kuin johdattaa yleisöä runottarien vuorelle. Edellinen menetelmä on lisäksi antanut yleisölle mairittelevan tunteen siitä, että kaikkinainen suuruus on vain etäisen tarkastusmatkan aiheuttama näköharha. Poroporvari, joka ei koskaan ole ajatellut yhtään rohkeaa ajatusta tai lausunut yhtään siivekästä sanaa, tuntee olevansa salaperäisessä sukulaisuus- ja yhdenvertaisuus-suhteissa Ibseniin ja Björnsoniin, jos hän saa tietää, että hekin ovat riidelleet vaimojensa kanssa tai keinotelleet raitiotieosakkeilla. Sen ihmeellisempää ei heidän suuruutensa siis ollutkaan!
Kenties Broussonin julkaisun laaja lukijakunta tuntee jotakin samantapaista, mutta varovaisuuden vuoksi — häveliäisyydestä puhumatta — olisi sillä ehkä syytä pidättyä liian yksityiskohtaisesta vertailusta itsensä ja monsieur Anatolen välillä, silloinkin kun viimeksimainittu esiintyy vain nuoren sihteerinsä Broussonin ja vanhan palvelijattarensa Josephinen kotoisessa seurassa. Sillä Anatole France on Anatole France, tohveleissakin. Olisi väärin ja hiukan naiviakin etsiä siitä määrättömästä puheliaisuudesta, joka on vuotanut hänen huuliltaan hänen pitkään partaansa ja jonka Brousson on pannut uskollisesti talteen, aineksia persoonalliseen uskontunnustukseen, mutta kuinka tilapäisiä Francen juttelut tässä kirjassa yleensä ovatkin, tapaa niissä kuitenkin miltei poikkeuksetta sitä leikkivää henkevyyttä, jossa "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija kilpailee Voltairen ja Heinen kanssa. Hänen leikillisyytensä on kyllä toisinaan suhteellisen helppohintaistakin — hän ei ilmeisestikään ole arvostellut aivan korkealle nuoren Broussonin ja vanhan Josephinen kykyä vastaanottavana yleisönä —, eikä voi suinkaan varjella itseään epäluulolta, että monet hänen pöytäkeskusteluistaan saavat selityksensä vain siitä tosiasiasta, että vanhalla mestarilla on ollut vastustamaton tarve kuulla omaa ääntänsä, ikäänkuin hänen henki-ruumiillinen hyvinvointinsa olisi sitä ehdottomasti vaatinut. Broussonin kirjassa ei missään mainita, että vanhalla Francella olisi ollut rakastettava tapa puhua yksinäänkin ollessaan, mutta jos niin todella olisi ollut asianlaita, niin ei lukija sitä erikoisemmin ihmettelisi. Tuntuu kuin hän olisi peljännyt, että tyhjyys alkaisi soida hänen korvissaan, jos hän hetkeksikään keskeyttäisi puhetulvansa: uusi todistus Anatole Francen nihilistisestä pessimismistä, jos niin tahdotaan!
Jollei odota Francen pöytäkeskusteluilta ja tilapäisiltä paradokseilta samaa taiteellista pyöristystä kuin hänen kirjallisilta ilmaisukeinoiltaan, lukee Broussonin muistiinpanoja usein huvikseen. Ne eivät kylläkään anna sitä mitä Goethen vanhuuden puhetoverin Eckermannin klassillisiksi tulleet muistelmat antavat — jollei Brousson ole mikään Eckermann, niin ei Francekaan ole mikään Goethe — mutta ne tarjoavat joka tapauksessa elävän kuvan epikurolaisesta, älyllisesti taiteilijatemperamentista, joka rakastaa verhota vanhuutensa viisauden samaan uhittelevaan muotoon kuin nuoruutensa kuvitelmat. France oli mies vailla illurioneja, ja jos hänen kirjailijatoiminnallaan oli jotakin määrättyä tarkoitusta, niin oli se juuri toisten illusionien paljastamisessa. Fredrik Böök on äsken Sv. Dbl:ssa ja Hbl:ssa Broussonin kirjan perusteella keskittänyt arvostelunsa vanhasta Francesta mainesanaan: en ful gubbe (ruma ukko). Hänen ankaruutensa ei johtunut esteettisistä vaan siveellisistä syistä. Omasta puolestani en ole löytänyt Broussonin kirjasta aihetta niin kategoriseen tuomiopäätökseen. Mutta asettuipa Francen elämänfilosofiaan nähden mille kannalle hyvänsä, niin on joka tapauksessa tunnustettava, että hän vielä vanhuudessaankin pysyi uskollisena nuoruutensa jumalille. Hän ei koskaan tehnyt retkeä Canossaan.
Saamme Broussonin muistiinpanoista elävän kuvan siitä kirjavasta maailmasta, joka hakeutui Villa Saidiin, Francen parisilaiskotiin, niinkuin eläintarhassa kokoonnutaan harvinaisuuden häkin ympärille. Kirjallinen patriarkka näyttäytyy yleisölle kalotissaan ja aamunutussaan ja antaa enemmän tai vähemmän valitun näytteen puheliaisuudestaan ja älystään. Hänen sanansa ovat usein kyynilliset, aina vailla lämpöä. Hän ei lahjoita kenellekään kiintymystään tai tunteitaan. Vain kuolleet esineet, joku antiikkinen torso tai 1600-luvun vaskipiirros, voi houkutella hänen ääneensä sävyn, joka muistuttaa innostusta. Hänellä ei ole mitään suuria kuvitelmia maineensa merkityksestä. Kun hänen sihteerinsä puhuu hänelle siitä, kertoo hän mitä hän ennen käsitti kuuluisuudella ja mitä myöhemmin: "Elää omituisissa harrastuksissa, ulkopuolella oman vuosisatansa, toisessa ajassa, unohtaa parhaansa mukaan aikalaisensa, elää intiimissä, kotoisessa suhteessa Ciceroon, Corneille'hin, rva de Sévigné'hen. Kas sitä merkitsi minulle kunnia." — "Ja nyt, mestari?" — "Nyt, poikaseni, merkitsee kunnia minulle samaa kuin lupa tehdä, mitä minua haluttaa. Otan vastaan ministereitä ja kustantajia kotitakissani ja tohveleissa. Lasken heitä puheilleni, toisinaan myös kiellän heiltä puheille-pääsyn. Lyhyesti, akateemikon arvoni, kirjailijamaineeni, koko kunniankruununi, antaa minulle oikeuden kantaa kaikkialla ja kaikkina vuodenaikoina vanhaa, harmaata huopahattuani. Voisin mennä tossuissa oopperaan, jos se halu heräisi minussa." Näin suuria etuuksia on maailmanmaine tarjonnut apotti Coignard'in runoilijalle.
Lähestyvän kuoleman ajatus painaa toisinaan Francen satyyrinkasvoihin ilmeen, josta ei puutu vakavuutta. Runoilija tapaa kadulla ruumissaattueen ja kohottaa sille hattuaan hartaudella, joka on omiaan hämmästyttämään hänen sihteeriään. "Ketä tarkoitti tuo tervehdys? Pappiako? Ristiäkö? Mutta Tehän olette ateisti! Kuolluttako? Olisitteko tervehtinyt häntä hänen eläessään? Onko välttämätöntä raueta tyhjyyteen saavuttaakseen sympatianne?" France uneksii hetken hattu kädessä. Hän kääntelee sen laitoja ja selittää vihdoin: "Tervehdin omaa kohtaloani." —
Broussonin muistiinpanojen todistusvoimaa tukevat Nicolas Ségurin, romaanikirjailijan ja esseistin, "Keskustelut Anatole Francen kanssa", vaikka me jälkimmäisessä teoksessa yleensä tapaammekin kuvauksen esineen vähemmän kotoisissa, niinsanoakseni juhlallisemmissa oloissa. Ségurin muistelmat ulottuvat 1890-luvulle saakka ja perustuvat siis paljon pitempiaikaiseen tuttavuuteen Francen kanssa. Ségurin muistiinpanemat "keskustelut" liikkuvat niinikään yleensä jonkunverran korkeammalla tasolla kuin Broussonin julkaisemat, riippuen epäilemättä osaksi siitä, että puhekumppani edellisessä tapauksessa on ollut iän ja henkisen kypsyyden puolesta lähempänä mestaria kuin jälkimmäisessä. Mutta pääpiirteissään antavat molemmat kirjat hyvinkin samanlaisen kuvan mestari Anatolesta. Kenties Ségurin teos kuitenkin jossakin määrin enemmän tehostaa sitä pohjaista pessimististä piirrettä, joka oli varsinkin vanhalle Francelle ominainen.
Eräässä kirjan parhaista luvuista tapaamme Francen Akropoliilla Atenassa yhdessä erottamattoman ystävättärensä rva de C:n ja Ségurin kanssa. France alkaa puhua "tuntemattomasta jumalasta", jonka maininnan Paavali oli löytänyt eräästä kivestä Ateenassa: "Mitä olisinkaan antanut saadakseni olla todistajana tuossa naurettavassa ja samalla kunnioitusta herättävässä kohtauksessa, missä tuo riivattu alkoi jankuttaa ja vetää ohikulkijain ja Ateenan filosoofien huomiota puoleensa, ilmoittaakseen heille, että hän tunsi heidän 'tuntemattoman jumalansa'. Hänen saarnallaan ei ollut mitään vaikutusta. Oli kuultu useiden muiden puhuvan samaan tapaan ja oli todella 'pöllöjen tuomista Ateenaan' puhua heille, ja niin huonosti tuntemattomasta jumalasta. Pyhä Paavali epäonnistui täydellisesti. Kuulemme jatkon huomenna, sanoivat ohikulkijat hänelle ivallisesti ja jatkoivat matkaansa. Hän sai lähteä tyhjin toimin Ateenasta ja sittenkin tuo pieni juutalainen kantoi itsessään tulevaisuutta. Kreikan loistavien, viisautta rakastavien jumalien sijaan oli hän asettava vanhan Jahven ja hänen jälkeensä Palestiinan nuoren ja surullisen Adoniksen." Tällaiset tendenssisesti väritetyt pienet historialliset kuvitelmat uudistuvat tavan takaa Anatole Francen puheissa ja varsinkin on hän väsymätön valaisemaan mieliaihettaan: miten paljon ihmiskunta menetti, kun antiikin maailma meni mailleen.
Mutta keskelle innostuneinta antiikin-ihailuaan saattaa hän sekoittaa nihilististä ironiaansa. Hän ylistää eräänä päivänä Theokritoksen sisilialaisten paimenten onnellista elämää. Hän ei löydä sanoja kyllin kaunopuheisia ja kyllin voimakkaita kuvaamaan heidän kadehdittavaa osaansa. Jouduttuaan keskelle värikkäintä kuvaustaan hän lisää: "Mutta olemme unohtaneet pääaiheen sisilialaisten paimenten onneen. Se on se, ettei heitä koskaan ole ollut olemassa muualla kuin joidenkin hienostuneiden aleksandrialaisten aivoissa, jotka olivat yhtä väsyneet kuin meidänkin sivistykseen. Theokritoksen henkilöt ovat kuviteltuja olentoja, viisaita, jotka eivät koskaan ole eläneet. Ja vain se, joka on heidän kaltaisensa, voi olla täysin onnellinen."
Kuinka syvä sen pessimismin kuilu on, jonka yllä Francen ironia leikkii, sen on hän antanut ystävänsä Ségurin hyvinkin selvästi tuntea. Hän on suorastaan odottamattoman avomielinen. "Ollakseen onnellinen täytyy voida unohtaa kaikki muu läsnäolevaa hetkeä lukuunottamatta. Jos se kyky puuttuu, niin täytyy ainakin voida asettua suhteihin ihmisten kanssa, sekaantua heihin, tai unohtaa itsensä intohimoon. Kas siinä ehdot, joilla kuolevaisen on sallittu tuntea onnea. Omalta kohdaltani en ole mitään sellaista kokenut. Johtuipa se siitä älyllisyydestä, jonka äsken, en tiedä miksi, tahdoitte minulle omaksua, tai joistakin muista syistä, niin tosiasia on, etten ole voinut päästä kuin aivan pinnalliseen kosketukseen ihmisten kanssa. Ja mitä intohimoihin tulee, niin en ole milloinkaan kokenut todellista tunteen paloa muuta kuin lapsuudessani, ihailussani äitiä kohtaan. — — Tunne, jonka useimmin olen kokenut, on sääli, sääli inhimillistä kurjuutta kohtaan, ääretön sääli itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Olen tuntenut siteet, jotka yhdistävät ihmisiä toisiinsa. En puhu ajatuksen enkä tunteen siteistä, — en liioin ole ollut sillä tavalla ihmisiin sidottu, — puhun siteistä, jotka tekevät meidät veljiksi kärsivien hermojemme takia, yhteisen kalvavan nälän, yhteisten pienten ilojen ja suurten kärsimysten takia. Niin, tunnen säälin, myötäelämyksen, joka ei ole vailla ylenkatsetta ja hellyyttä ihmiskuntaa kohtaan." Ja toisessa yhteydessä puhuu hän vielä yksityiskohtaisemmin älyllisyyden kirouksesta: "Ymmärtääkseen täysin kirouksen, joka painaa älyllisyyttä, täytyy ennen kaikkea muistaa, että se hävittää meissä elämäämyöntäviä kykyjä: tahtoa ja toimintaa. 'Tahtoa' on sana, jolla on maagillinen merkitys, jos sen asetamme kaiken inhimillisen suhteellisuuden ja köyhyyden rinnalle. Kaikki kehitys on velkaa tahdolle. Mitä enemmän ihminen ymmärtää, sitä vähemmän hän tahtoo. Jos hän voi kaikkea ymmärtää, ei hän tahdo mitään."
Tällainen on se tunnepohja, josta Anatole Francen irooninen ja aistillinen runous on noussut. Ségurin kirja ei, enempää kuin Broussoninkaan, tarjoa tässä suhteessa mitään uutuuksia. Kuinka vähän France lieneekin teoksissaan suoranaisesti ripittäytynyt yleisölle, niin on hänen laatunsa kuitenkin jokaiselle hänen tarkkaavalle lukijalleen ollut avoin kirja. Hänen latinalaisesta kirkkaasta hengestään on puuttunut kaikki syvyys ja hän on tehnyt välttämättömyydestä hyveen sikäli, että hän on myös tietoisesti kieltänyt elämältä kaiken syvyys-ulottuvaisuuden. Hän tunnustaa 70-vuotiaana rakastavansa kuvia kuin lapsi, ja väki kirjavana kuvasarjana on epäilemättä elämäkin kiinnittänyt hänen mieltään. Hän tuntee vain esteettisen suhtautumisen ihmisiin ja elämään, niinkuin onkin luonnollista henkilölle, joka on menettänyt kyvyn tahtoa. Aika ei ole toiminut hänen hyväkseen: se sukupolvi, joka on häntä seurannut, on käynyt toisenlaisen koulun ja tunnustaa toisia ihanteita. Ne, joiden nuoruus tai miehuus on sattunut maailmansodan vuosiin, eivät löydä, ottaessaan käteensä jonkun Francen teoksista, sitä mitä he kirjallisuudelta vaativat. Tuo ennen ehkä viehättävä ja ihailtu kirja vaikuttaa kuin kuivettunut lehti tai kukkanen, jonka me keväällä löydämme hangen alta, jätteenä edellisestä suvesta. Talvi on ollut välissä, säälimätön talvi, joka hävittäessään suven kukoistuksen valmistaa uusia keväitä. — Anatole France, relatiivisuuden runoilija, on itse paremmin kuin kukaan toinen ymmärtänyt, että hänen tähtensä oli laskeva ja että hänenkin teostensa aika oli vähitellen siirtyä siihen kirjojen joukkohautaan, jonka jokainen uusi sukupolvi kaivaa. Hän on siihen antanut myös oman selityksensä: "Jokainen ajatus kuolee, totta puhuen, sen hetken mukana, joka on nähnyt sen syntyvän."
Mutta mitä Anatole Francesta ajattelemmekin, yhtä emme voi kieltää: hänessä oli taiteilijaa, rotua ja kulttuuria niinkuin ei kenessäkään hänen aikalaisessaan. Ja nämä valitut ominaisuudet — jotka tosin eivät riitä luomaan neroa, vielä vähemmän suurta ihmistä — tekevät myöskin Broussonin ja Ségurin kuvaukset vanhasta mestarista nautintorikkaiksi ja hauskoiksi.