PAUL BOURGETN ROMAANI PERINNÖLLISYYDESTÄ.
Siitä on aikoja — tarkemmin sanoen: noin kolme vuosikymmentä —, kun Paul Bourget’n nimi oli melkein kuin kirjallinen tunnussana ja hänen teoksensa taiteellisia tapauksia. 1890-luvun alussa kunnioitti Ranskan nuori kirjailijapolvi hänessä psykologisen romaanin mestaria, ja sillä erinomaisella nopeudella, millä ranskalaiset kirjailijanimet yleensä saatetaan koko kulttuurimaailman tietoisuuteen, tuli Bourget pian tunnetuksi kaikkialla Ranskan ulkopuolellakin. Hänen kirjojensa luku on kyllä siitä lähtien lisääntynyt keskimäärin ainakin yhdellä niteellä vuodessa, mutta hänen tähtensä valo on suuresti himmentynyt. Syystäkö vai syyttä? Kenties syystä siihen nähden, että hänen psykologinen menetelmänsä ei itse asiassa ollut mitään varsinaisesti uutta — kaikki oikea kertomataide on aina ollut eräässä mielessä "psykologista". Kenties syyttä, siihen katsoen, että hän yhä vieläkin luo teoksia, jotka "sielutieteellisen" menetelmänsä tarkkuudessa ja pettämättömyydessä kilpailevat hänen nuoruuden romaaniensa kanssa. Hänen uusi kirjansa "La geôle" on siitä yksi esimerkki.
"La geôle" (häkki, vankila) on romaani perinnöllisyydestä tai pikemmin eräästä määrätystä lajista perinnöllisyyttä. Sanon romaani, mutta en ole varma siitä, eikö tutkielma olisi oikeampi nimitys — niin läheltä sivuaa tämä kirja, myös muodollisessa suhteessa, puhtaasti sielu- tai lääketieteellistä esitystä. Kun tekijä m.m. mainitsee tarkkaan jokaisen henkilönsä syntymävuodet tai kuvailee yksityiskohtaisesti heidän sukujohtoaan, saattaa lukijassa todella syntyä ajatus, että hänellä on edessään jonkun lääketieteen kuuluisuuden, jonkun hienon psykiatrikon selonteko eräästä mieltäkiinnittävästä tositapauksesta, joka on sattunut tämän lääkäripraktiikassa. Tällaisen vaikutelman herättäminen onkin luonnollisesti Bourget’n tarkoitus. Se on niitä pieniä — mutta kuitenkin melkein liian näkyviä — keinoja, joilla hänen "sielutieteellinen romaaninsa" työskentelee. Se korkea käsitys lääkäristä, joka oli ominainen naturalismille, elää yhä edelleen Bourget’ssa ja hän koettaa mielellään lisätä omaa arvovaltaansa lääkärin ja lääketieteen auktoriteetilla. Tässä rakastettavassa turhamaisuudessaan menee hän niin pitkälle, että hän käyttää kaunokirjallisessa esityksessä mitä harvinaisimpia tieteellisiä oppisanoja — vieläpä saksankielisiä! — ja sirottelee sinne tänne lääketieteen kuuluisuuksien nimiä. Lukijaa muistutetaan kenties liiankin usein siitä tieteellisestä hengestä, missä teos on kirjoitettu.
Mutta lääkäri ja hänen ammatilliset salaisuutensa eivät voi yksinään tyydyttää Bourget’n tarpeita. Hän tarvitsee sielunkuvaajana myös toisen ammatin apua: papin, rippi-isän. Ja saattaa kysyä, eikö viimeksimainittu ammatti ole, varsinkin viime aikoina, aivan loistavasti soveltunut Bourget’n koko henkiseen laatuun, vieläkin paremmin kuin lääkärin ammatti. Se harras katolilaisuus, joka on painanut leimansa Bourget’n viime vuosien tuotantoon, ei ole mikään kirjallinen naamio. Se on yhtä todellista kuin kaikki muukin tässä tasapainoisessa, viisaassa, hiukan haaleassa sielussa, tässä synnynnäisessä akateemikossa, jonka on ollut helppo löytää mukava yhdystie uskonnon ja luonnontieteiden välimailla. Siinä astelee hän tyyneen, akateemiseen tahtiinsa kahden maailmankatsomuksen rajoilla, antaen silmänsä mielihyvällä viipyä milloin luonnontieteiden, milloin katolisen kirkon ihmeissä.
Mutta jos Paul Bourget’n laadussa on paljon, mikä tuo mieleen katolilaisen hengenmiehen, niin ei hän suinkaan muistuta ketä kyläpappia hyvänsä, hän muistuttaa niitä rippi-isiä, jotka suuren maailman moninaisiin kiusauksiin perehtyneinä jakavat lempeitä synninpäästöjä ranskalaisen raha- ja sukuylimystön perheille. Veljekset Goncourt ovat romaanissaa "Renée Mauperin" kuvanneet abbé Blampoix'n hahmossa verrattomalla tavalla tämän tyypin: "Hän oli täynnänsä omaa vuosisataansa. Hänen takissaan oli ikäänkuin suloinen tuoksu kaikista niistä iloisista synneistä, joiden kanssa hän oli tullut kosketuksiin. Hän oli syvästi perehtynyt seuramaailman kiusauksiin, ihailtava tarkkanäköisyydessään ja hienotunteisuudessaan, kun oli kysymys aistielämän asioista. Naiset olivat silmittömästi ihastuneita häneen." Ja edelleen: "Pienet erehdykset vietiin muille, hänen luokseen tuotiin suuret synnit. Hänen ympärillään suhisi suuria nimiä, suunnattomia rikkauksia, kauniita katumuksia ja kauniita pukuja. Äidit kysyivät häneltä neuvoa, kun aikoivat viedä tyttärensä seuraelämään, tyttäret kääntyivät kysymyksillä hänen puoleensa, ennenkuin astuivat siihen. Häneltä saatiin lupa avokaulaisen puvun käyttämiseen ja hän määräsi säädyllisyyden tanssiaisissa, sopivaisuuden kirjallisuudessa, häneltä pyydettiin luetteloa teoksista, joita voitiin lukea ja niistä teatterikappaleista, jotka olivat kyllin siveellisiä nähtäviksi."
Kenties tuovat kuitenkin jotkut Bourget'n edellisistä kirjoista, ennen kaikkea hänen ensimmäinen sotaromaaninsa "Le sens de la mort" (v:lta 1915) havainnollisemmin kuin hänen uusi teoksensa näkyviin tämän hauskan abbé-piirteen Paul Bourget’ssa. "La geôle" seuraa selvemmin niinsanoakseni lääketieteellis-psykologista linjaa Bourget'n teosten joukossa. Se liittyy siinä suhteessa lähinnä sellaisiin kirjoihin kuin "Anomalies" (v:lta 1920), joka itse asiassa ei ollut muuta kuin kokoelma suurella asiantuntemuksella käsiteltyjä lääketieteellisiä harvinaisuuksia, ja romaaniin "Lazarine" (v:lta 1917), missä niinikään lääketieteelliset kysymykset näyttelevät juonessa tärkeää osaa.
"La geôle"-teos käsittelee, kuten sanottu, kysymystä perinnöllisyydestä tai oikeammin erikoistapausta tämän laajan probleemin alalta: kysymystä itsemurhan perinnöllisyydestä. Teoksen nimi viittaa siihen rajoitukseen, minkä tämä synkkä laki tuntuu etukäteen määräävän yksilön elämälle. Kirjan juoni on pääpiirteissään seuraava. Ministerin kansliapäällikkö Jean Vialis hukkaa hänen haltuunsa uskotun tärkeän ja vaarallisen kirjeen, minkä eräs hänen petollinen ystävänsä häneltä varastaa. Kansliapäällikön esimies, ministeri, jonka asema joutuu kirjeen ilmitulon kautta vaaranalaiseksi, syyttää kiihdyksissään Jean Vialista siitä, että tämä on myönyt kysymyksessäolevan todistuskappaleen. Järkytettynä tästä epäluulosta ampuu Jean Vialis itsensä — samoinkuin varhemmin ovat tehneet hänen isoisänsä ja eräät muut hänen läheiset miehiset sukulaisensa. Leski, joka on elänyt miehensä kanssa mitä onnellisimmassa avioliitossa, on menehtymäisillään suruunsa eikä tahdo erota miehensä ruumiista. Perheen lääkäri, professori Vernat — oikea bourget’läinen lääkäri-sielunpaimen — antaa tällöin murtuneelle leskelle elämäntehtävän: hänen tulee varjella vielä aivan nuorta poikaansa isän kohtalosta, joka häntä perintönä uhkaa. Herättämällä henkiin leskessä äidin vaistot, saa Vernat Marie Vialis'n vihkimään elämänsä poikansa Jean-Marie'n varjelemiseen vaaralta. — Kertomus jatkuu seitsemänkolmatta vuoden jälkeen. Jean-Marie on, hiukan vastoin äitinsä toivomuksia, mennyt naimisiin kauniin ja huvitteluhaluisen Sabine Lancelot’n kanssa ja muutamien vuosien avioliiton jälkeen saa äiti, Marie Vialis, aihetta epäillä, ettei hänen poikansa perheessä asiat ole oikealla kannalla. Saapa hän jo melkein varmuuden siitä, että miniä on uskoton hänen pojalleen, ja kauhuissaan tästä havainnosta alkaa hän kuvitella mielessään, mitä on tapahtuva, kun Jean-Marie tulee tietoiseksi siitä, että hänen vaimonsa häntä pettää. Äiti huomaa itsemurhan vaaran lähenevän lähenemistään, sillä tuntien poikansa herkän, hermostuneen luonteen uskoo hän, että totuuden paljastuminen on vievä revolverin hänen käteensä, samoinkuin niin monen hänen esi-isänsä käteen vastaavanlaisissa tapauksissa. Epäillessään miniänsä petollisuutta onkin Marie Vialis oikeassa. Ja lopulta on sekin mitä äiti on pahimmin peljännyt, tapahtumaisillaan: Jean-Marie saa tietää vaimonsa uskottomuudesta, kirjoittaa jäähyväiskirjeen äidilleen ja tarttuu revolveriinsa tehdäkseen lopun elämästään. Ennen ratkaisevaa silmänräpäystä saapuu kuitenkin äiti estämään poikaansa tästä epätoivon teosta.
Loppuselvityksessä paljastuu yksi Bourget’n kirjan perusajatuksista. Professori Vernat oli varoittanut Marie Vialis'ta koskaan ilmaisemasta pojalleen isän todellista kuolemantapaa ja sitä perinnöllistä vaaraa, mikä poikaa uhkasi. Professorin käsityksen mukaan olisi tieto siitä vain vaikuttanut epäedullisesti pojan sieluntilaan ja kenties kiiruhtanut sitä katastrofia, joka äidin huolenpidolla piti estettämän. Loppuselvityksessä äiti kuitenkin kertoo pojalleen totuuden isän kuolemasta ja samalla siitä synkästä perinnöstä, joka kulki suvussa. Ja äiti ja poika tulevat vakuutetuiksi siitä, että professori Vernat’n neuvo ei ollut oikeaan osunut. He huomaavat, että tietoisuus sukuperinnöstä olisi kiusauksen hetkenä parhaiten auttanut poikaa voittamaan vaaran.
Tämä ajatus on tietysti liian laiha ja luonteeltaan liian teoreettinen voidakseen kannattaa mitään kaunokirjallista teosta. Mutta se on joka tapauksessa Bourget'n kirjan varsinainen "moraali", lopputulos siitä psykologisesta tehtävästä, jonka kirjailija on itselleen asettanut. Lähinnä kääntyy se lääkärien ja sielutieteilijäin puoleen — toinen kysymys sitten on, missä määrin Bourget’n ratkaisu heitäkään huvittaa tai tyydyttää.
Laajemman lukijakunnan silmissä on teoksen pääpaino ja suurin arvo niissä psykologisissa kuvauksissa, joissa Bourget selvittelee henkilöittensä sieluntiloja. Ajattelen tällöin varsinkin lukuja "Anoppi ja miniä" ja "Rakastaja ja rakastajatar", joissa tekijä on saanut erinomaisen tilaisuuden näyttää taitoaan kiihtyneiden mielentilojen psykologisena erittelijänä. Ja mielestäni on myönnettävä, että hän yhä edelleen tällä alalla kykenee luomaan taidetta, joka voi lukijassa synnyttää jännittynyttäkin mielenkiintoa. Kuinka miellyttävää ja turvallista onkaan lukea kirjailijaa, joka — vaikkakaan hän ei kuulu nerojen tai todellisten runoilijain luokkaan — taitaa ammattinsa ja hallitsee keinonsa! Sen varman käden takia, jolla Bourget on ohjannut kertomustaan, antaa melkein anteeksi sen sisäisen kuivuuden, sen ihmiskuvauksen hedelmättömyyden, jota tarkkaava lukija ei voi olla havaitsematta. Niissä varjo-olennoissa, jotka kansoittavat tämän jo 70-vuotiaan akateemikon kirjoja, on sittenkin jotakin mieltäkiinnittävää: ne muistuttavat niitä "puhdasviljelyksiä", joita ei tavata luonnossa, mutta joilla tiedemiehet kokeilevat. Nuo ilmavat varjo-olennot eivät tosin edusta ihmissukua, mutta ne edustavat niitä intohimoja, niitä tunteita, niitä ajatuksia, jotka muodostavat ja ohjaavat ihmiselämää ja joiden kaikua — lukija voi kuulla itsessään.