JOSEPH CAILLAUX'N SODANAIKAISET MUISTELMAT.
[Joseph Caillaux: Devant l'histoire, Mes prisons, 2:e edition, 1921.]
Muutamia vuosia ennen maailmansotaa, v. 1911, n.k. Agadir-selkkauksen aikana, joka jo uhkasi maanosaamme sodalla, tuli Caillaux'n nimi kaikkien huulille, ja kun Eurooppa myrskyisten Marokon päivien jälkeen taas huokasi helpotuksesta, tiesi se, ettei kenelläkään ollut niin suuria ansioita sodan painajaisen karkoittamisessa kuin Caillaux'lla. Tämä ranskalainen valtiomies, radikaalien johtaja ja sodan aattona murhatun sosialistipäällikön Jaurésin läheinen ystävä, oli edustajapaikaltaan Palais Bourbonissa hellittämättömällä johdonmukaisuudella ajanut ohjelmaansa, joka sisäpoliittisesti tähtäsi verojen ja tullien perinpohjaiseen uudistukseen omistamattoman luokan hyväksi ja joka ulkopoliittisesti rakentui yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä. Caillaux on leikillisesti huomauttanut siitä, että hänen isänsä on tie- ja siltainsinööri ja että hänellä itsellään oli sama ammatti vielä veressä. Caillaux piti taloudellista ja valtiollista yhteisymmärrystä Saksan kanssa Ranskalle sitäkin toivottavampana, kun hän pelkäsi Englannin imperialismia ja katsoi liittoa sen kanssa Ranskalle epäedulliseksi. Keskellä Agadirin päivien kiihkeintä sotatunnelmaa, jota natsionalistit Vogesien molemmin puolin koettivat kaikin keinoin ylläpitää, tuli Caillaux Ranskan valtiolaivan johtoon ja hankki eduskunnassa enemmistön rauhan-politiikalleen. Sopimus Saksan kanssa saatiinkin aikaan ja sodan vaara oli sillä kertaa vältetty. Mutta Caillaux'n vastustajat ja heidän joukossaan ennen kaikkea ministerikaataja ja kostopolitiikan ajaja Clémenceau eivät suinkaan jättäytyneet lepoon tämän tilapäisen tappionsa jälkeen, vaan alkoivat leppymättömän sodan Caillaux'ta vastaan ja onnistuikin heidän saada Caillaux kukistetuksi. Heidän parlamentaariselle kaunopuheisuudelleen ja järjestelmälliselle sanomalehti-parjaukselle kävi voitto sitä helpommaksi, kun Saksan kanssa tehty sopimus, mikäli se koski eräitä alueluovutuksia Kongossa, ilman kovin suurta vaivaa saatettiin selittää Ranskalle epäedulliseksi, vieläpä suorastaan epäkunniakkaaksi peräytymiseksi.
Ministeristö Caillaux kukistui, mutta Caillaux'n vaikutus oli edelleen pelottava tekijä sekä sisä- että ulkopoliittisesta suhteessa. Hänen yhteiskunnallinen reformiohjelmansa oli hankkinut hänelle laajan kansansuosion ja myöskin hänen sovintopolitiikkansa Saksaan nähden alkoi saada yhä enemmän kannatusta. Jos natsionalistit ja kosto-puolue tahtoivat päästä tarkoitustensa perille, oli Caillaux tavalla tai toisella tehtävä vaarattomaksi. Niinkauan kuin hän sai rauhassa rakentaa sovinto-ohjelmaansa Saksaan nähden, saattoi hän tehdä "isänmaallisimmankin" ministeristön olemassaolon vaaranalaiseksi ja lamauttaa Ranskan voimia sinä suurena hetkenä, kun se valmistautui kostamaan vuosien 1870: n ja 1871:n häpeän. Militaristisen hengen täyttämät "radikaalit" sellaiset kuin Clémenceau, yhtyivät äärimmäisiin vanhoillisiin, vieläpä rojalistiseen Action Française-ryhmään vihassaan Caillaux'ta vastaan. Kun Caillaux'n pelottavin voima oli hänen suuressa kansansuosiossaan, oli hänet saatettava epäilyksenalaiseksi suuren yleisön silmissä. Tarpeellinen määrä sanomalehtiä vallattiin ja niistä suunnattiin yhtämittainen parjausryöppy tätä vaarallista miestä vastaan, joka lopulla vuotta 1913 oli taasen rahaministerin vaikutusvaltaisella paikalla. Hänen moraalinsa koetettiin asettaa mitä epäiltävimpään valoon, tehtiin kaikenkaltaisia vihjailuja hänen muka kulissientakaisesta toiminnastaan Saksan hyväksi ja hänen kaikkein yksityisluontoisin kirjevaihtonsakin levitettiin lehtien palstoille. Tämän hienon sotaretken johtava sielu oli "Figaron" toimittaja, Parisin salongeissa ja kirjallisissa piireissä yleisesti tunnettu Calmette. Caillaux'ta vastaan suunnattu hyökkäys onnistui yli odotusten, vaikka hiukan toisella tavalla kuin sen toimeenpanijat olivat ajatelleet. Caillaux'n hermostunut rouva menetti henkisen tasapainonsa tämän ajojahdin aikana, tunkeutui Calmetten työhuoneeseen "Figaron" toimituksessa ja vaati takaisin eräitä hänelle kuuluvia yksityisiä kirjeitä, jotka Calmette vähemmän kauniilla tavalla ja vähemmän jalossa tarkoituksessa oli lehteään varten hankkinut. Kun Calmette kieltäytyi luovuttamasta niitä, ampui rouva Caillaux Calmetten. Valamiesoikeus vapautti rouva Caillaux'n. Jutun käsittelyssä kävi m.m. ilmi, että "isänmaallisen" "Figaron" päätoimittaja nautti vuotuista palkkaa Unkarin saksalaisystävälliseltä pääministeriltä, kreivi Tiszalta. Se vuotuinen summa, millä unkarilainen valtiomies osti suuren parisilaislehden artikkeleita oli. 30,000 frangia. Tämä ei luonnollisesti ollut estänyt Calmettea huutamasta joka ilmansuuntaan, että Caillaux oli saksalaisten ostama!
Caillaux oli joka tapauksessa skandaliseerattu ja hänen luopumisensa ministeristöstä saavutettu (maailmansodan aattona!). Katkerasti huomauttaa saksalainen vphra von Mackay teoksessaan "Volkerführer und -verführer", että ilman hermostuneen parisilaisrouvan kiihkomielistä tekoa olisi Caillaux todennäköisesti ollut heinäkuun lopun kohtalokkaina päivinä 1914 Ranskan politiikan johtaja ja maailmansota vältetty. Vielä samana vuonna, rouva Caillaux'n oikeudenkäynnin kestäessä, valittiin Caillaux uudelleen eduskuntaan musertavalla äänimäärällä ja hänen vastustajiensa täytyi pitää otaksuttavana, että Ranskaa pian hallitsisi Caillaux-Jaurésin ministeristö. Sotakiihkoilijat, jotka aavistivat, että valtiollinen asema Euroopassa pian tarjoaisi mahdollisuuksia heidän politiikalleen, tekivät lehdissään kaikkensa mustatakseen Caillaux'ta ja Jaurésia. Niinpä kirjoitti Charles Maurras "Action Française'issa", mikä lehti näihin aikoihin usein sisälsi romanttisia kaunomaalauksia sodan ihanuudesta, heinäk. 18 pnä 1914 Jaurésia vastaan artikkelin, missä tämä jalohenkinen sosialistipäällikkö leimattiin isänmaankavaltajaksi ja saksalaisten kätyriksi. Kolmetoista päivää myöhemmin murhasi eräs Villain Jaurésin, etsittyään kaksi päivää sitä ennen turhaan Caillaux'ta.
* * * * *
Kun sota oli puhjennut ja kaikki saksalaisvastaiset intohimot Ranskassa olivat päässeet valloille, oli Caillaux'n vihamiehille entistä helpompi saada yleinen mielipide häntä vastaan. Vaikkakin hän oli politiikasta syrjässä, saattoivat hänen vastustajansa peljätä, että hän vieläkin voisi jonakin päivänä asettua heidän tarkoitustensa tielle, varsinkin kun hänestä tiedettiin, että hän jo vuonna 1915 kannatti rauhanneuvotteluihin ryhtymistä. Kaikki "patriootit", sekä oikeistoon että vasemmistoon kuuluvat, mutta ennen kaikkea Clémenceau ja Poincaré olivat yksimielisiä hänen vaarallisuudestaan. Elokuussa v. 1916 tehtiin Caillaux'ta vastaan Vichy'ssä murhayritys, jonka virallinen tutkimus tosin selitti kansanjoukon välittömäksi mielenilmaukseksi, mutta jonka Caillaux itse muistelmateoksessaan, mistä seuraavat tiedot ovat lainatut, epäilee, jopa väittää määrätyltä taholta (Action Françaisen) suunnitelluksi. Caillaux'n vastustajien keinot eivät kuitenkaan vielä olleet loppuunkäytetyt. Kun sanomalehtisotakin näyttäytyi tehottomaksi, turvauduttiin viimeiseen keinoon: koetettiin saada Caillaux epäilyksenalaiseksi ja jos mahdollista tuomituksi isänmaankavalluksesta. Caillaux'n toimet ja lausunnot ja ennen kaikkea hänen sodan aikana tekemänsä matkat Etelä-Amerikkaan ja Italiaan asetettiin mikroskoopillisen tarkastuksen alaisiksi. Ranskan hallituksen asiamiehet saivatkin muun "ainehiston" ohella käsiinsä Saksan Buenos Ayresissa olevan lähettilään kreivi Luxburgin sähkösanoman, joka oli tarkoitettu tiedonannoksi saksalaisten sukellusveneiden päälliköille ja josta kävi selville, että Luxburg tiesi missä laivassa Caillaux'n oli tarkoitus palata Ranskaan. Tässä sähkösanomassahan ei ollut mitään Caillaux'lle raskauttavaa, mutta väärentämällä sitä saatettiin siitä tehdä välikappale vihattua miestä vastaan. Kun Luxburgin sähkösanomassa sanottiin että "kaappaus hyvin toivottava", muutettiin lause muotoon "kaappaus ei toivottava", ja väitettiin, että Caillaux oli sopinut asiasta etukäteen isänmaansa vihollisen kreivi Luxburgin kanssa. Tämä väärennetty sähkösanoma annettiin sitten lehdille, joiden asiaksi jäi tehdä siitä johtopäätöksensä ja muutenkin valmistaa mielialaa sitä suurta iskua varten, joka jo kauan oli ollut Caillaux'n vastustajien mielessä. Kun hallituksen asiamiehet lisäksi erään Firenzen pankin arvopaperilokerosta löysivät Caillaux'lle kuuluvaa omaisuutta ja käsikirjoituksia, tehtiin tästä löydöstä ase Caillaux'ta vastaan: löydetyt arvopaperit, joiden käypä kurssi kohta varmuuden vuoksi kerrottiin noin kymmenellä, olivat muka ilmeisesti epäilyttävää (s.o. saksalaista) alkuperää, ja pankkilokeroon sijoitetuista käsikirjoituksista, jotka sisälsivät m.m. tutkielman syyllisyydestä sotaan (vaarallinen aihe!), tahdottiin lukea valmistelua juonitteluihin isänmaata vastaan. Myös Firenzen pankkilöydön jätti hallitus, vieläpä ennen kuin sillä oli itsellään mitään varmaa tietoa siitä, mitä arvopaperilokero todella sisälsi, "isänmaallisten" lehtien täydennettäväksi. Että nämä eivät olleet hitaita tekemään Caillaux'sta isänmaankavaltajaa, se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun ne tästä itsestäänkin mieluisasta tehtävästä todennäköisesti saivat, kuten Caillaux itse antaa ymmärtää, aineellista korvausta.
Tammikuun 14 pnä 1918 vangitaan Caillaux ja entinen ministeripresidentti viedään ankarasti vartioituna selliin pahimpien rikollisten osastoon, missä hänen lähimpinä naapureinaan oli kuolemantuomiotaan odottavia murhaajia, m.m. annamilaisia ja marokkolaisia. Caillaux'n koppia vastapäätä on jonkinlainen kidutusselli, mihin suljetaan ohjesääntöjä vastaan rikkoneet ja mistä yötä päivää kuuluu rääkättyjen huutoa ja kirkunaa. Vartijalla on määräys pitää mitä ankarimmin silmällä Caillaux'ta ja sähkövalon tulee palaa yöt läpeensä hänen kopissaan tehdäkseen silmälläpidon helpommaksi. Vasta kun vanki on ollut lähes puolitoista kuukautta tyrmässä sallitaan hänen vaimonsa käydä häntä tapaamassa ja silloinkin vain vangin äkillisen, vaikean sairastumisen johdosta. Tämä sairastuminen, jonka oireet muistuttavat myrkytystä, pakottaa Caillaux'n äärimmäiseen varovaisuuteen siihen ruokaan nähden, jota hän vankeudessaan saa nauttia. Vangin terveys alkaa muutoinkin käydä huonoksi, mutta kauan aikaa kielletään häneltä kaikki lievennykset, m.m. evätään hänen pyyntönsä saada lääkärin apua hammaskipuunsa. Vasta kun hänen tilansa jo alkaa käydä kriitilliseksi, sallitaan hänen oleskella päivittäin, tarkoin vartioituna, parisen tuntia vankilan muurien saartamassa pienessä puistikossa. Oikeudellisen tutkimuksen lykkäytyessä viikosta viikkoon, voi vanki aavistaa pahinta. Varsinkin pelkää hän, että hänen firenzeläiseen pankkilokeroonsa ilmestyisi papereita, joita hän ei ollut sinne pannut ja joita sitten käytettäisiin häntä vastaan — sellaisilla keinoillahan ranskalaiset isänmaanystävät olivat työskennelleet m.m. Dreyfus-jutun aikana. Sähkösanoma-väärennys, jonka Caillaux tunsi, antoi jo viittauksen siitä, mitä hänellä saattoi olla odotettavana.
Kun virallinen tutkinto pantiin käyntiin ja Caillaux tuotiin tyrmästä vastaamaan häntä vastaan tehtyihin raskaihin syytöksiin, osoittautui, ettei syyttäjällä ollut mitään sitovaa ainehistoa. Kreivi Luxburgin sähkösanoman väärennys tuli todetuksi ja Firenzen kuuluisa kassakaappilöytö supistui oikeihin mittoihinsa. Niiden perustalla ei edes sotaoikeus voinut mitään tuomiota langettaa. Mutta Caillaux oli siitä huolimatta tehtävä vaarattomaksi, sillä olihan hän jo Marnen taistelun jälkeen puhunut rauhanteon puolesta. Sellaisia mielipiteitä kuin Caillaux'lla tiedettiin olevan, ei Ranskassa saanut rankaisematta omistaa. Mutta kun missään lakikirjassa ei ole säädetty rangaistuksia ajatuksista ja mielipiteistä, niin koetettiin kuumeisella innolla saada todistetuksi, että nämä mielipiteet olivat pukeutuneet myöskin isänmaata kavaltaviin tekoihin. Virallinen Ranska tahtoi kaikella voimalla tehdä entisestä ministeripresidentistään saksalaisten vakoilijan! Tuskinpa on Dreyfus-jutussa ranskalaisten sokea natsionalismi viettänyt hurjempia orgioita kuin tässä ajojahdissa eurooppalaista mainetta nauttivaa valtiomiestä vastaan, jonka ainoa vika oli, ettei hänen isänmaallisuutensa ollut virallisen patentin saanutta lajia.
Samoihin aikoihin kuin Caillaux istui sellissään tai seisoi tutkintotuomariensa edessä käytiin oikeutta eräitä vakoilusta syytettyjä kansainvälisiä seikkailijoita vastaan. Heidän juttunsa, joista aikoinaan oli meidänkin lehdissämme tietoja — heidän nimensä olivat Bolo, Duval, Cavallini, Lenoir — koetettiin kaikin keinoin viedä yhteyteen Caillaux'n jutun kanssa, käytettiinpä inkivsitsioniin vivahtavaa kidutustakin, jotta saataisiin heitä tunnustamaan Caillaux rikostoverikseen. Kun kaikki mainitut henkilöt tuomittiin kuolemaan ja mestattiin (Cavallinia lukuunottamatta, joka ei ollut Ranskassa), saattaa arvata, että Caillaux'n asema jo oli varsin kriitillinen. Ranskan sanomalehdistö käytti todistuksena häntä vastaan keskusvaltaan lehtien myötätuntoisia lausuntoja hänestä, lausuntoja, jotka suurelta osalta perustuivat juuri samojen ranskalaisten lehtien parjaukseen. Näin sai isänmaallinen yleisö aina uutta polttoainetta vihalleen vangittua ministeriä vastaan. Huolimatta kaikista ponnistuksistaan, eivät Caillaux'n vihamiehet kuitenkaan onnistuneet "amalgameeraamaan" — sana on Caillaux'n — hänen asiaansa kuolemaantuomittujen vakoilijain juttujen kanssa. Asia joutui sotaoikeuden käsistä korkeimpaan oikeuteen, joka huhtikuussa 1920 — kun Caillaux oli ollut seitsemänkolmatta kuukautta pidätettynä — antoi vapauttavan tuomion syytöksistä vehkeilystä valtion turvallisuutta vastaan, mutta langetti siitä huolimatta tuomion, jonka mukaan syytetyltä kiellettiin viitenä vuonna oleskelu määrätyillä paikoilla isänmaassaan sekä kymmenen vuoden aikana osanotto valtiolliseen elämään. Eräs kirjoittaja "Progrés civiquessa", Aulard, kertoo yhden tuomareista lausuneen: "Jos hänet vapautetaan, on hän mahdollinen tulemaan uudelleen ministeripresidentiksi."
Tämä merkillinen oikeustapaus, josta Caillaux on muistelmateoksessaan kertonut, osaksi laajasti siteeraamalla asiakirjoja, tarjoaa monia yhtymäkohtia Dreyfus-juttuun, ei vähimmin siinä, että sekin puolestaan osoittaa, miten helposti intohimot sekoittavat moraalisen arvostelukyvyn. Ranskalaisten hehkuvan, kauniin isänmaanrakkauden jäljissä kulkeva saksalaisviha on usein verrattavissa suvaitsemattomimpaan uskontoon. Se joka ei kykene ottamaan siihen osaa, on jo siveellisesti epäilyttävä, hänen mielialansa riittää jo todistamaan häntä vastaan. Caillaux'n tuomio oli kirjoitettu sillä hetkellä kun kiihoittunut yleinen mielipide Ranskassa huomasi, että hän vielä maailmansodan aikana oli jäänyt ulkopuolelle tämän vihan uskonnon, sokean vihan, joka kuvitteli ja edelleen kuvittelee käyttävänsä arkkienkelin miekkaa keskellä kadotuksen maailmaa.