BIRGER SJÖBERGIN "FRIDAS BOK".
[Birger Sjöberg: Fridas bok. Ord och toner. Småstadsvisor om Frida och naturen, om Döden och Universum. 1921.]
Suuren nousukautensa jälkeen 90-luvulla ja vuosisadan vaihteessa elää Ruotsin lyriikka tällä hetkellä eräänlaista jälkikesää, josta kenties kaipaa syvää, alkuperäistä luomisvoimaa, mutta jonka viilenevässä ilmastossa laulurunous yhä edelleen on työntänyt uusia kukoistavia vesoja ja taimia. Yksi sellainen on ylempänä mainittu, ennestään tuntemattoman tekijän laulukokoelma, josta tuli viime vuosien suurin lyyrillinen menestys Ruotsin kirjallisuudessa ja joka yhdellä iskulla teki runoilijansa nimen tunnetuksi. Vaikkakin on ilmeistä, että kokoelman kirjallis-taiteelliset ansiot eivät yksinään riitä perustelemaan sen saavuttamaa suosiota, on Sjöbergin kirjalle kuitenkin runollisenakin tuotteena arvokkaita, harvinaisia ominaisuuksia, jotka epäilemättä takaavat sille päivän suosion vaihteluista riippumattoman aseman Ruotsin kirjallisuudenhistoriassa.
Birger Sjöbergin "Fridas bok" liittyy läheisesti bellmanilaiseen traditsioniin, ei vain siinä suhteessa että runoilija on liittänyt sävelmät lauluihinsa, vaan myöskin näiden laulujen huumorin ja realismin puolesta. Frödingin vermlantilais- ja Karlfeltin taalalaislyriikka tulee niinikään usein mieleen Sjöbergiä lukiessa. Mutta näistä kirjallisista liittymäkohdistaan huolimatta on Sjöbergin kokoelmalla oma luonteensa ja sen tekijällä oma persoonallinen tyylinsä. Tämä tyyli on ehkä enemmän maalailevaa ja kertovaa kuin lyyrillistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Niinpä ei Sjöberg laula omissa nimissään, vaan on lainannut laulunsa erään nimittämättömän pikkukaupunkilaisen puotiapulaisen tunteiden ja elämänviisauden tulkiksi. Puotiapulaisen rakkaus Fridaan, joka kaupungin torin toisella puolen askartelee hänkin puodissaan, muodostaa kokoelman keskeisen aiheen, minkä ympärille Luonto, Kuolema ja Maailmankaikkeus sekä elämän muut suuret kysymykset luontevasti ryhmittyvät. Kokoelman laulaja-rakastajalla ei nimittäin ole vain tunteellinen ja naiselliselle viehätykselle altis sydän, vaan myöskin ajatteleva, filosoofisia kysymyksiä pohtiva mieli, joka kaupungin lainakirjastosta ja Nordisk Familjebokin palstoilta on löytänyt monta sattuvaa selitystä elämän ongelmiin. Ja viettäessään vapaahetkensä rakastettunsa kanssa antaa hän tälle syvämietteisissä esitelmissä aavistuksen kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka perille hän luulee päässeensä.
Kirjan miehinen päähenkilö ei ole suinkaan kuvattu ironialla tai epäystävällisellä huumorilla. Hänen tunteensa ovat aidot ja syvät, ja rakkauden ääni soi puhtaana hänen tunnustuksissaan Fridalle:
Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn, så bländande som svanen i sin skrud. Då kom det ifrån skogen, från skogens gröna bryn liksom ett jubel utav fåglars ljud. Då ljöd en sång från himmelen, så skön som inga flera; det var den lilla lärkan grå, så svår att observera. Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn så bländande och grann som aldrig mera.
Paitsi Fridaansa rakastaa hän myöskin sitä pientä kaupunkia, jonka kohtalo on antanut hänen ja Fridan rakkauden idylliseksi ympäristöksi. Tälle kaupungille on itse Raatimies (iso alkukirjain!) eräänä innostuksen hetkenä antanut tuon sattuvan nimityksen "pikku Parisi". Kas tässä pieni näköala tuohon ihastuttavaan paikallisuuteen:
Allvarsam
blickar där fram
vår kommunala Fattiggård med ankor på sin damm.
Rosigt ljus
på Sparbankens hus;
markiser fladdra vilt och skönt
vid blåstars ryck och sus.
Så lugn, förutan rök och tjut,
Fabriken sova får.
Vårt Föreläsningsinstitut
bak gröna buskar står.
Lilla Paris,
du ligger trygg och tindrande i sommarns friska bris.
Elämännautinnot tässä "pikku Parisissa" eivät ole kovin monet, mutta sensijaan valitut ja hartaalla mielellä vastaanotetut. Sellaisia ovat raittiusseura "Toivon kilven" kesäiset huviretket, elävien kuvien teatteri ja miss Dassyn esiintyminen kyyhkyskuningattarena vierailevassa "cirkus Sveciassa". Runoilija ei tarvitse aivan monta sanaa antaakseen meille havainnollisen kuvan siitä ympäristöstä, jossa miss Dassy suorittaa ihastuttavan ohjelmanumeronsa:
Rödklädda stalldrängar ivriga streta, de svettas, arbeta, ty tiden är sen. Släpa en ståltråd och hammare leta, så blanka och heta i lampornas sken. Blek direktören, med gnistrande ringar, ridspöt i handen helt orolig svingar. Säger så värdig: "Alt er no fertig…" Rödklädda drängar försvinna med fart. Allt er no klart, allt er no klart.
Fridan ja hänen ihailijansa keskustelut koskettelevat usein maailmanarvoituksen suuria kysymyksiä. Jonakin kesäyönä, istuessaan yhdessä puistikon penkillä, antavat he ajatustensa liidellä m.m. Marsin kanavien varsille. Oppaana tällä retkellä on "Familjejournalin" enemmän ehkä värikäs kuin ankaran tieteellinen esitys, jonka Fridan ihailija on lukenut ja jota hän myös itse synnynnäisellä mielikuvituksellaan osaa elävöittää:
Just i denna stund, när blåsten sakta fläktar
uti hattens flor — just den minut, som går,
kanske vid kanalen där en mö försmäktar
av en kärlek, gjord av samma slag som vår.
Kanske hennes stämma tunn och sällsam ljuder,
kanske att en kyss hon får i kvällen still…
"Tror du utav samma sort som Jorden bjuder?"…
Möjligt, denna sed hör Universum till!
"Kolmen muskettisoturin" lukeminen antaa aiheen romanttiseen kuvitelmaan Richelieu'n päivistä kuutamossa välkkyvine tikareineen ja seinäverhoihin kätkettyine salaovineen ja toinen ranskalainen romaani panee kauppa-apulaisen sommittelemaan Fridan kuultavaksi kokonaisen pienen mieltäylentävän kertomuksen, missä kertoja itse näyttelee rohkean ja jalomielisen sankarin osaa. Vilkasta ja rikasta mielikuvitusta osoittaa Fridan ihailija niinikään, kun he kävelyretkellään löytävät hevosenkengän, onnen enteen. Hän näkee heidän jo istuvan tulevassa kodissaan, minkä hän mielikuvituksessaan varustaa kaikilla niillä suurilla ja pienillä esineillä, jotka ovat omiaan säestämään onnellista perhe-idylliä, aina gramofoonin välkkyvään torveen saakka, mistä Caruson tenori heittää ilmoille "helmiä ja kultaa". Fridan ihailijalta ei nimittäin puutu myöskään musikaalisia taipumuksia, vaan saa hän päinvastoin itsekin lauluäänensä ynnä siveellisesti moitteettoman elämänvaelluksensa perusteella sen suuren kunnian, että hänet otetaan lauluseura "Veljessävelten" jäseneksi, tuon mustapukuisen valiojoukon, joka rätisevine paidanrintoineen ja aina täytettyine punssilaseineen nauttii "pikku Parisissa" yleistä arvonantoa.
Laulukuoron jäsenyyden mukana tulee kauppa-apulaiseemme jotakin anakreontista ja juhlallista ja hän kääntää selkänsä "Toivon kilven" elämääkieltäville ihanteille. Mutta huolimatta niistä elämäniloisista kielistä, jotka hän tällöin liittää lyyraansa, soi siitä kuitenkin syvemmällä se vakavuus, mikä muodostaa hänen pohjoismaisen luonteensa pohjavärin. Ja keskellä kaikkia elämänsä suuria ja pieniä iloja kuvittelee hän kuolinhetkeään:
Ja, du kommer till slut, bleka dödens minut, då med granris min port blir prydd, då min fönstergardin utav blommig satin blir på mitten ihopsydd, då min hand har en ros i förvar, om vars doft ingen aning jag har. Ja, du kommer till slut, bleka Dödens minut, då jag vilar så gömd och skydd. —
Birger Sjöbergin kokoelma, josta ylläolevat otteet antanevat jonkin käsityksen, ei kiinnitä mieltä yksinomaan lyyrillisenä tuotteena vaan myöskin siihen sisältyvän ihmiskuvauksen puolesta. Kirjansa nimettömässä päähenkilössä on Sjöberg luonut uuden tyypin, joka ei tietääkseni muistuta mitään edeltäjäänsä Ruotsin runoudessa, niin paljon kuin sille voikin löytää kirjallisia vertauskohtia. Fridan kuva on sensijaan värittömämpi ja ylimalkaisempi. Muutamissa kuvauksissa pikkukaupungin elämästö on taas kuin henkäys todellisesta, vielä kirjoittamattomasta eepoksesta.
Mikä arvo on annettava Sjöbergin lauluille lyyrillisinä tuotteina? Nähdäkseni olisi väärin rinnastaa niitä parhaan kanssa, mitä Ruotsin lyriikan suurimmat ovat tuottaneet, mestarit, joista vielä Heidenstam ja Karlfelt ovat elossa ja joiden rinnalla Anders Österling nuoremman polven edustajana vaatii itselleen huomattavan sijan. Persoonallisen lyriikan hienoimmat ja ylevimmät äänet puuttuvat Sjöbergin realistisesta, maalailevasta runoudesta. Hänen säetekniikastaan, jonka puutteita laulu-esityksessä runoilijan omatekoiset sävelmät luonnollisesti ovat omiaan peittämään, kaipaa myös usein taiteellista hienostusta. Niinikään haluaisin sanoa, että ne proosaselitykset, joita tekijä on katsonut tarpeelliseksi liittää runotekstiinsä, eivät kohota kirjan taiteellista kokonaisvaikutusta, sitä vähemmän, kun runot ilmankin tekijän selityksiä ovat täysin ymmärrettävät. Mutta joskaan ei tahdo joka suhteessa yhtyä ruotsalaisten arvostelijain kaikkein kiittävimpiin lausuntoihin, niin on mielestäni joka tapauksessa myönnettävä, että Birger Sjöberg on kokoelmallaan hankkinut itselleen nimen, joka ansaitsee tulla tunnetuksi myöskin Pohjanlahden tälläpuolen. Hänen äänensä erottautuu joukosta, hänen tulevaa kehitystään on syytä seurata.