J. ANKER LARSENIN "VIISASTEN KIVI".
On inhimillisen luonteen mukaista, että kun joku kirja saa 70,000 kruunun palkinnon, niin sen arvosta pian ilmenee mitä erilaisimpia mielipiteitä ja kernaimmin sellaisia, joiden mukaan palkintolautakunnan vaali on mitä arvoituksellisin. Niin on käynyt äsken J. Anker Larsenin laajalle romaanille "De Vises Sten", joka Gyldendalske Boghandelin kilpailussa sai ensi palkintonsa hyvässä kruunuvaluutassa. On tahdottu epäillä palkintolautakunnan sekä hyvää makua että hyvää päätä. Myöskin puolustajia on ilmestynyt ja heidän mukanaan hälinää teoksen ympärille, joten kustantaja kaiken kaikkiaan voinee olla tyytyväinen tulokseen. (Sillä tuskinpa lienevät aivan väärässä ne, jotka ovat käsittäneet kustantajan palkintorahan vain siksi pikkukalaksi jolla pyydystetään monin verroin suurempaa kalaa.) "Viisasten kivestä" on tullut teos, josta pohjoismaissa puhutaan tämän jouluisten (1923) kirjamarkkinain aikana.
Näiden rivien kirjoittaja ei puolestaan kuulu niihin, jotka yleensä asettavat monipäisen komitean kirjallisena tuomarina korkealle. Kuulen mieluummin yksityisen kirjallisuudenharrastajan mielipiteen jostakin teoksesta kuin luen pöytäkirjan otetta, missä neljästä viidestä mielipiteestä on muodostettu kuudes, joka ei vastaa kenenkään käsitystä arvosteltavasta teoksesta, mutta josta lautakunnan jäsenet ovat "sopineet". Ymmärrän hyvin sen kannan, joka jo ennakolta suhtautuu epäilevästi kirjallisten lautakuntien arvosteluihin. Mutta koska sanotaan, että sokeakin kana voi joskus löytää jyvän, niin eihän ole mahdotonta, että sama ihme voisi sattua myös kirjalliselle komitealle. Niin on nähdäkseni tapahtunut Gyldendalske Boghandelin arvostelulautakunnalle. "De vises sten" on pienestä muodollisesta avuttomuudestaan huolimatta mieltäkiinnittävä, omintakeinen, osaksi syvällinenkin teos ja olisi ansainnut paremmankin kohtalon kuin tulla rummutetuksi yleisön tietoisuuteen Sun Maidrusinain amerikkalaista reklaamia muistuttavalla väellä ja voimalla.
"De Vises Sten" alkaa kuin kyläkertomus, mutta kasvaa vähitellen kehitysromaaniksi, hiukan samaan tapaan kuin Kellerin "Der grüne Heinrich" tai Rolland'in "Jean-Christophe". Tanskalaiselta romaanilta puuttuu kuitenkin molempien viimeksimainittujen tietoinen aiheenkeskitys yhden päähenkilön elämänkohtaloiden ympärille. "Viisasten kiven" tekijä seuraa parinkymmenen henkilön vai— heitä niin tasaisesti jakautuneella mielenkiinnolla, ettei ole helppo kohta sanoa, kuka tai ketkä ovat hänen päähenkilöltänsä. Kun kuitenkin lukkarin pojan Jensin ja papin pojan Christianin kehityksen kuvaus on saanut osakseen useimmat kirjan luvuista, lienee lupa pitää heitä päähenkilöinä. Silti eivät he ole teoksen plastillisesti havainnollisimmat yksilöt. Monet kirjassa esiintyvistä naisista — Tine, Katharina, Helen, Nanna — sekä kuritushuonevanki Holger Enke jäävät ihmiskuvauksina elävämpinä lukijan mieleen kuin Jens ja Christian, jotka kaikista ulkonaisista ja sisäisistä kokemuksistaan huolimatta elävät kuin unissakulkijan epätodellisessa maailmassa. He ovat molemmat kuin medioita, joiden kautta elämä puhuu ilman että he itse ymmärtävät sen kieltä. Se niinsanoakseni kirkkaampi tai tummempi, aina arkista keskipäivää karttava valohämy, missä tekijä esittää meille Jensin ja Christianin, on sopusoinnussa kirjan koko hengen ja ajatusmaailman kanssa. J. Anker Larsenin mukaan kaikki syvällinen ja ratkaiseva ihmiselämässä tapahtuu sielun tiedottomissa syvyyksissä, vaistojen hämärässä maailmassa. Se mitä ihmiset tuntevat ja vaistoavat on monin verroin tärkeämpää kuin se mitä he tietoisesti ajattelevat tai toimivat. Tämä käsityshän ei ole missään suhteessa uusi — voimakkaimmin, johdonmukaisimmin on sen esittänyt Leo Tolstoi suurissa romaaneissaan mutta "Viisasten kiven" tekijä on osannut usein antaa sille ihmiskuvauksessaan omintakeisen, vaikuttavan ilmaisun. Tässä kirjassa on elämäntunnelmaa. Vaikka tekijä vain suhteellisen harvoin antaa konkreettisia, ulkonaisiin aistimiin vetoavia kuvia tai esittää tarkkapiirteisiä tapahtumia, herättää hän kuitenkin lukijassa sielullisen mielenkiinnon henkilöitään kohtaan.
Tosin ei J. Anker Larsenissa taiteilija ole yhtä voimakas kuin psykologi. Yksikin sivu Tolstoin tai Dostojevskin romaaneista luettuina "Viisasten kiven" ohella riittää osoittamaan, mitä suuri taiteilija ihmiskuvauksen alalla olisi voinut tehdä Larsenin aiheesta. Tanskalaisen romaanin aihe lähentelee nimittäin suurten venäläisten kertojain aiheita. "Viisasten kiveä" voisi sanoa uskonnollisen tunteen romaaniksi. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuvatut ennen muuta suhteessaan uskontoon. On jotakin suorastaan teoloogista siinä tavassa, millä tekijä panee henkilönsä ajatuksissa ja puheissa pohtimaan "viimeisiä kysymyksiä" ja selvittämään suhdettaan tajunnan takaiseen maailmaan. Saattaa kysyä, eikö tämä yksipuolinen mielenkiinto ole vaikuttanut epäedullisesti m.m. kirjan lapsikuvauksiin, jotka nekin ovat suoritetut tekijän abstraktisteoloogisesta näkökulmasta. On kuin tekijä edellyttäisi niinhyvin lapsilta kuin eräiltä primitiivisiltä ihmistyypeiltään melkein liian tietoista probleemin-asettelua suurissa uskonnollisissa kysymyksissä. Mutta vaikka näin epäilemättä on asianlaita, on teos kuitenkin samalla tämän uskonnollisen "orienteerauksensa" johdosta saanut luonteenomaisimmat piirteensä, ne, jotka ennen muuta tekevät siitä päivän kirjan. Sillä tuskinpa erehtyy, jos olettaa, että Larsen ennen muuta on tahtonut kuvata juuri nykyhetken uskonnollista kaipuuta ja etsintää. Se kirjan henkilöistä, jonka tekijä tässä mielessä on ensi sijassa kuvannut ajankohtamme edustajaksi, on Jens Dahl.
Dahlin elämää hallitsee kokonaan hänen uskonnollinen kaipuunsa, joka uskonnottomasta ajasta turhaan hakee tyydytystä. Ei teologia, jota hän yliopistossa harrastaa, eikä teosofia okkultisine oppeineen, joiden vaikutuksen alaiseksi hän joutuu, anna hänelle hänen etsimäänsä elämänselitystä ja sielunrauhaa. Hän ei löydä mitään varmaa kiinnekohtaa pyrkimyksilleen, hänen sielunsa ja ruumiinsa rappeutuvat hänen vajotessa yhä syvemmälle teosofian salaoppeihin. Todellisuuden ja unen rajat himmenevät hänen tajunnassaan, hänestä tulee henkiennäkijä ja hän liukuu lopulta elämästä kuolemaan tavalla, joka vain liian suuresti muistuttaa Goethen tunnettua "Der Fischer"-ballaadia vaikuttaakseen persoonalliselta elämänkohtalolta. Hänen passiivinen, voimaton luonteensa, joka kohtalokkaalla tavalla ilmenee hänen suhteessaan naisiin, tuntuu tuominneen hänet siihen epätodelliseen varjoelämään, jota hän elää. Hän ei ole suinkaan luonteena erikoisen mieltäkiinnittävä romaanisankari eikä hänen merkitystään nykyhetken nuorison edustajana ole syytä liioitella. Voi kuitenkin olettaa, että Jens Dahl-tyyppi on tällä hetkellä tavallisempi Skandinavian maissa kuin Suomessa, jonka nuoriso on elänyt toisenlaisissa historiallisissa oloissa kuin esim. Tanskan ja Norjan.
Rinnan Jens Dahlin kohtalon kanssa kuvaa tekijä hänen ystävänsä Christian Barnesin vaiheita, jotka nekin kulkevat monen Skyllan ja Karybdiksen välitse, mutta johtavat lopulta onnellisempaan tulokseen. Pelastavan enkelin osaa näyttelee Barnesin elämässä eräs amerikkalainen maailmanparantaja-neitonen, joka ottaa rappiolle joutuneen tanskalaisen ylioppilaan matkatavaransa mukana Amerikkaan, missä hän jättää hänet erään cowboy-jättiläisen käsiteltäväksi. Ja niinkuin Jumala loi ihmisen maantomusta omaksi kuvakseen, niin luo tämä voimamies niistä alkuaineista, joista tanskalainen ylioppilas on kokoonpantu, uuden olennon, miehen omien mittojensa mukaan. Muodonmuutos ei voisi olla täydellisempi. Christian Barnes antaa kohta Köpenhaminaan palattuaan fyysillisesti nyrkeillään ja moraalisesti elämänvaelluksellaan ihmisten ymmärtää, että välimatka hänen entisen ja uuden minuutensa välillä ei ole ainakaan pienempi kuin se, joka erottaa uuden ja vanhan mantereen toisistaan. Tässä hiukan naivissa episodissa Anker Larsen epäilemättä psykologina ottaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat filmintekijöille, mutta eivät romaanikirjailijalle.
Mutta vaikka "Viisasten kiven" tekijä ei osoitakaan suurempaa kykyä luonteenkehityksen kuvaajana, enempää kuin yleensä eepillisesti etenevien tapahtumasarjojen esittäjänä, niin puhuvat sensijaan hänen yksityiset mieliala- ja situatsioni-erittelynsä hienoista psykologisista vaistoista. Ei vain uskonnollisten, vaan myös eroottisten tunteiden, ja varsinkin näiden molempien alkuperäisten, toisiinsa yhtyneiden vaistojen kuvaajana on Larsen luonut kirjansa parhaat sivut. Vielä suuremmassa määrässä kuin Jens Dahlin ja Christian Barnesin elämykset tällä alalla kiinnittävät lukijan mieltä Holger Enken syvät uskonnolliset kokemukset ja se moraalinen viisaus, jonka tämä oppimaton kansanmies niistä johtaa. Tämän alkuperäisesti uskonnollisen miehen kärsimyksissä ja itsekurissa kirkastunut maailmankuva sisältää Larsenin kirjan suuren, kannattavan idean. Romaanin monista uskonnollisista etsijöistä on tämä entinen kuritushuonevanki ainoa, joka löytää "viisasten kiven" ja joka kykenee ojentamaan auttavan kätensä myös toisille. Häntä säestää tekijän alter ego, "kandidaatti", jolle romaanissa on annettu käsitteitä selvittävän filosoofin ja huomioidentekijän osa.
Kuvatessaan nuoria miehiä ja naisia, joihin — kuten hän sanoo — "uskonnollisuus oli iskenyt ikuisuuskouransa", on Larsen epäilemättä tavannut yhden aikamme ominaisimmista, syvimmistä piirteistä. En tunne mitään pohjoismaista romaania, jossa tämä puoli aikamme etsinnästä ja kaipuusta olisi yhtä selvästi havaittu ja kuvattu kuin "Viisasten kivessä". Tämä on Larsenin kirjan olennaisin ansio ja sen takia unohtaa kernaasti, että romaani taiteellisessa suhteessa antaa aihetta hyvinkin painaviin huomautuksiin. "De vises sten" on kaikessa papillisessa vakavuudessaan samalla kuin muistutus siitä, että kertomataiteen tulee myös kuulla mitä syvällä ajan hengessä, pinnalta näkymättömissä, tapahtuu ja kantaa siitä runouden kirkastavaa sanomaa sadoille ja tuhansille, jotka taistelevat tiedottomina itsestään ja toisistaan.