II.
Venäjän kärsimysten eepokseksi voi syyllä nimittää kasakkakenraali Krasnovin suurta kolmiosaista romaania "Kaksoiskotkasta punalippuun". Tällä merkillisellä teoksella on oma sijansa n.k. emigrantti-kirjallisuuden hyvinkin eriarvoisessa joukossa. Se puhuu ennakkoluulottomuudesta ja asiantuntemuksesta, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin useimpien, se puhuu niinikään kirjallisista ja psykologisista lahjoista, jotka ehkä ovat saaneet hyvinkin tuntuvia vaikutteita sellaisilta venäläisiltä mestarikertojilta kuin Leo Tolstoi, mutta jotka samalla todistavat kieltämätöntä omintakeisuutta ja vaistomaista varmuutta. Moni ammattikirjailija voisi kadehtia tämän rintamaupseerin psykologista silmää ja voimakasta, eloisaa kuvauskykyä. Se mikä kuitenkin ensi sijassa antaa Krasnovin teokselle sen poikkeuksellisen arvon, on se eletyn, mieskohtaisesti koetun elämän voimakas, tuore vaikutelma, joka henkii lukijaa vastaan sen sivuilta. Toisinaan esittääkin Krasnov ilmeisesti omia persoonallisia elämyksiään samaan tapaan kuin m.m. meilläkin tunnettu paroni N.E. Wrangel mieltäkiinnittävässä muistelmateoksessaan. Muutamilla Krasnovin kuvaamilla episoodeilla on katsottava olevan suorastaan historiallista arvoa. Niinpä antaa hän Venäjän viimeisestä tsaariperheestä kuvan, joka monine mieltäkiinnittävine yksityiskohtineen viittaa läheiseen välittömään asiantuntemukseen. Mutta joskin on myönnettävä, että eräillä Krasnovin esittämillä yksityiskohdilla on historiallista arvoa, niin ei sillä suinkaan ole sanottu, että tämän kasakkaupseerin arvostelut Venäjän oloista ja puolueista olisivat objektiivisen historioitsijan. Ilmeistähän m.m. on, että Krasnov uskollisena tsaarillisena upseerina arvostelee yksipuolisesti sitä väliaikaista hallitusta, joka vallankumouksen jälkeen teki kunnioitettavia, joskin turhia yrityksiä Venäjän pelastamiseksi kaaoksesta. Mutta toiselta puolen vaikuttaa se epäpoliittinen suoralinjaisuus, jota Krasnov joskus osoittaa, melkein virkistävältä varsinkin kaikkien niiden vetisten yritysten jälkeen "ymmärtää" Venäjän vallankumouksen kaikkia vaiheita ja kaikkia puolueita, joita m.m. eräät länsieurooppalaiset sanomalehtimiehet ja muut enemmän tai vähemmän tilapäiset Venäjän-matkailijat ovat lukijoilleen viime vuosina tarjonneet. Krasnoville ei ole näytetty mitään Patjomkin-kulisseja, hän on itse toimivana henkilönä ollut mukana vastuunalaisessa asemassa Venäjän suuren tragedian eri vaiheissa.
Maailmansodan aikana komensi Krasnov toista kasakkadivisioonaa ja otti osaa kahdeksaankymmeneen taisteluun, pääasiassa rintamalla itävaltalaisia vastaan. Vallankumouksen jälkeen joutui Krasnov 3:nnen ratsuväkiosaston komentajaksi ja oli joukkoineen ensimmäisiä taistelussa bolshevikkeja vastaan. V. 1917 joutui hän bolshevikkien vangiksi, mutta pääsi vapaaksi kasakkain avulla, jotka toukokuussa 1918 valitsivat hänet atamaanikseen. Lyhyessä ajassa vapauttikin hän saksalaisten avulla koko Donin alueen bolshevikeista, mutta Saksan vallankumouksen puhjettua kävi asema hänelle kestämättömäksi ja hän oli pakoitettu poistumaan Donin alueelta. Nykyään elää tämä 55-vuotias kasakka-atamaani pakolaisena Saksassa.
Samaten kuin jokainen, joka ennen Krasnovia on yrittänyt kuvata Venäjän traagillista luhistumista, koettaa Krasnovkin nähdä tapaukset jonkinlaisena loogillisena syy- ja seuraus-sarjana, etsiä taudin syntyä ja edellytyksiä niinhyvin historiallisissa oloissa kuin venäläisessä kansansielussa. Olisi liikaa väittää, että hän tässä suhteessa esittäisi jotakin uutta tai erikoisen persoonallista. Mutta on kuitenkin eräs puoli Venäjän oloissa, jonka hän kuvaa niin yksityiskohtaisella, avosilmäisellä tarkkuudella, että hänen siinä voi sanoa tuoneen esille eräitä arvokkaita lisäpiirteitä vallankumouksen esihistoriaan: tarkoitan venäläistä garnisoni-elämää ja upseerien ja sotamiesten välistä suhdetta. Antaen romaaninsa varsinaisen sankarin, eräänlaisen toisen minänsä, kornetti, myöhemmin kenraali Sablinin kokea kaikki sotilaselämän muodot ja vaiheet saa Krasnov tilaisuuden kuvata juuri tätä puolta venäläisestä elämästä — siis sitä mitä hän itse parhaiten on tuntenut. "Kaksoiskotkasta punalippuun" muodostuu siten erikoisesti kuvaukseksi Venäjän armeijan tragediasta, murhenäytelmästä, jonka ensimmäisiä näytöksiä on loistavasti kuvattu tsaarillinen paraadi, ja viimeisiä upseerien joukkoteurastus vihollisrintaman edessä. Runsaudella, joka melkein muistuttaa "Sodan ja rauhan" kuuluisaa tekijää, esittää Krasnov mitä erilaisimpia, moraalisesti eriarvoisia tyyppejä upseerien ja sotilasten maailmasta ja seuraa hienolla psykologisella huomiokyvyllä heidän kokemuksiaan sodan ja vallankumouksen eri vaiheissa. Niinpä on teoksessa kuvattu suurella havainnollisuudella muutamia sankarillisia nuorukaistyyppejä, joissa on jotakin kristinuskon alkuajan marttyyrien puhtaudesta ja voimasta, tyyppejä, jotka muodostavat äärimmäisen vastakohdan sille eläimelliselle, villiytyneelle bolshevikkisankarille, jonka edessä kaikki psykologinen ymmärtäminen tuntuu kieltävän palveluksensa. Sellaisen tyypin edessä kuin Krasnovin esittämä Korsjikov turvautuu vaistomaisesti äärimmäiseen hätäkeinoon: "sellaisia eläimiä ei ole olemassa!" Toinen kysymys sitten on, antaako tämä hätäkeino mitään lohdutusta historian todistuksen edessä.
Jos tahtoisi teoksen ensimmäisestä osasta erikoisesti mainita jotakin episodia, jossa kirjailijakenraali osoittaa voimaansa, niin olisi varmaan ensi sijassa muistettava kuvaus suurista manöövereistä ja ennen kaikkea tsaarin persoonan lumoavasta vaikutuksesta näissä manöövereissä. Tämä vaikutus ei ollut missään suhteessa keisarin mieskohtaisiin ominaisuuksiin, se oli pohjaltaan eräänlaista uskonnollismielistä hartautta, joka eli syvällä venäläisen kansansielun pohjalla ja joka tempasi lumopiiriinsä yhtä hyvin tavallisen lukutaidottoman rekryytin kuin hienon esikuntaupseerin. Vasta kun tsaarin auktoriteetti hovin skandaalijuttujen yhteydessä vuosien mittaan oli auttamattomasti murrettu, saattoi "vallankumous" saada tuulta purjeisiinsa. Huolimatta Venäjän viimeisen tsaarin heikosta luonteesta ja pienestä mieskohtaisesta viehättämiskyvystä ympäröi häntä gloria, jonka säteily tuntui vallan huipuilta halvimpaan majaan. Sama oli osittain, vaikka pienemmässä määrässä, myöskin keisarinnan, Aleksandra Feodorovnan laita. Se kuva, jonka Krasnov antaa viimeksimainitusta on mieltäkiinnittävä, psykologisesti täyteläinen ja hiukan kylmässä kriitillisyydessään epäilemättä uskottavampi kuin monet muut hänestä annetut kuvaukset. Myöskin Rasputin-juttu on Krasnovin huomion ja psykologisen erittelyn esineenä ilman että tekijä käsittääkseni millään tavalla on kyennyt tuomaan mitään selittäviä tai valaisevia piirteitä tähän problemaattiseen asiaan. Jossain määrin jo yleisesti tunnettujen tosiasiain toistamiselta vaikuttaa se yksityiskohtainen kuvaus Rasputinin murhasta, jonka tekijä on sovittanut kuvaukseensa.
Teoksen toinen nide on suurelta osalta omistettu varsinaisille sotakuvauksille. Tässä suhteessahan viimeaikainen kirjallisuus kaikissa maissa on tarjonnut enemmän kuin mitä lukijakunta on jaksanut vastaanottaa, mutta tästä kvantitatiivisesta ylituotannosta huolimatta kykenee Krasnov taistelukuvauksillaan herättämään lukijan mielenkiintoa. Jollei Tolstoin suuri esikuva olisi niin lähellä, voisi ehkä vieläkin ehdottomammin ihailla kasakkakenraalin havainnollista, voimakasta kuvauskykyä. Erikoisesti on teoksesta jäänyt mieleeni kuvaus kaasuhyökkäyksestä ja sen kaamean-epätodellisista vaikutuksista. Kun Krasnov esim. kuvaa taistelukenttää kaasunaamarin lasien läpi nähtynä on hän taiteilija korkeata luokkaa.
Ensi ja toisen osan laajojen kuvausten ohella jäävät kolmannen osan varsinaiset vallankumousepisodit jossain määrin varjoon. Pääasiassa rajoittuukin Krasnov kuvaamaan vallankumouksen vaikutusta armeijassa. Hän on tuonut teokseensa erään tarpeettoman melodraamallisen piirteen asettamalla vastakkain, äärimmäisiin leireihin, isän ja pojan ja antamalla jälkimmäisen, eläimellistyneen raakalaisen kiduttamalla surmata edellisen. Myös muita kauhukuvauksia on tekijä sovittanut esitykseensä, kuvauksia, joiden totuusarvoa ei tarvitse epäillä, joskin pitää tämäntapaisia yksityiskohtaisia esityksiä melkein sietämättöminä luettaviksi. Jossakin määrin on tekijän romanttisuutta tavoitteleva juonenkäsittelykin saanut hänet horjahtamaan siitä hyvästä mausta, joka hänelle muuten tuntuu ominaiselta. Mutta jollei ota lukuun tällaisia pieniä kirjallistaiteellisia virheitä, on viimeinenkin osa Krasnovin suurta teosta epäilemättä niitä kirjoja, joita ei mielellään laske käsistään ennenkuin viimeinen sivu on luettu.
Krasnovin kirjan henki on kauttaaltaan tsaarillinen. Hänen ihanteensa on "kaksoiskotka" ja vain uusi keisari voi hänen käsityksensä mukaan pelastaa Venäjän. Luottamus ulkoa tulevaan apuun on petollinen harhakuvitelma. Kaikki muut kansat koettavat vain käyttää hyväkseen Venäjän onnettomuutta. Tämän katkeran viisauden on kasakkakenraali oppinut maanpaon raskaina vuosina. Voi tuskin sanoa, että hänen teoksestaan aukenisi mitään perspektiivejä eteenpäin. Pohjaltaan on hän fatalisti venäläiseen tapaan. Hän ei ole reaalipoliitikko, hänellä ei ole mitään käytännöllistä ohjelmaa tulevaisuutta varten. Hän katselee isänmaansa elinkysymyksiä epäilemättä yksipuolisesti sotilaan silmillä, kenraalin, jonka armeijan petos on hajoittanut, taivaan tuuliin. Mutta joskin tarkkaava lukija helposti löytää Krasnovin teoksesta sen rajoitukset, ei hän voi kieltää myötätuntoaan tältä urhoolliselta ja uskolliselta sotilaalta, joka on säilyttänyt sydämensä avoimena isänmaansa mittaamattomille kärsimyksille ja löytänyt niille vaikuttavan, usein suurpiirteisenkin ilmaisun. Krasnov on teoksellaan luonut Venäjän kärsimysten eepoksen.