KAKSI HUOMATTAVAA VENÄLÄISEN EMIGRANTTIKIRJALLISUUDEN TUOTETTA.
N.E. Wrangelin "Maaorjuudesta bolshevismiin" ja P.W. Krasnovin
"Kaksoiskotkasta punalippuun".
I.
Kaksi kertaa on lyhemmässä kuin puolentoista vuosisadan ajassa voimakas poliittinen emigranttivirta kulkenut halki Euroopan: 18:nnen ja 19:nnen vuosisadan vaihteessa lännestä itään, sata vuotta myöhemmin idästä länteen. Edellisellä kerralla paettiin ensin vallankumouksen giljotiinia, sitten Napoleonin terroria, jälkimmäisellä kerralla ensin tsaarin vankityrmiä ja hirsipuita, sitten bolshevismin joukkoteurastuksia. Näiden pakolaisten mukana lähti epäilemättä Ranskasta ja Venäjältä suuri osa näiden maiden luovaa, henkistä voimaa, joka saattoi elää vain persoonallisen vapauden ilmakehässä. Tämä luovan voiman maastamuutto tuntui Ranskassa aikoinaan varsinkin kirjallisuuden alalla, missä painopiste siirtyi maan rajojen ulkopuolelle. Se kirjallisuus, joka syntyi maanpakolaisten keskuudessa, sai luonnollisesti oman värinsä ja psykologiansa niistä olosuhteista, jotka olivat pakottaneet emigrantit jättämään isänmaansa, se piti yllä valpasta oppositsionia kotimaisia vallanpitäjiä vastaan, vaikuttaen laajalti Euroopan muihin kirjallisuuksiin ja henkiseen ja poliittiseen elämään yleensä. Keskenään saattoivat nämä emigrantti-kirjailijat olla hyvinkin kaukana toisistaan — olivathan heidän maanpakolaisuutensa syytkin usein aivan erilaiset — mutta heidän yhteinen kohtalonsa, yhteinen vapaudenrakkautensa ja yhteinen vihansa antoi kuitenkin heidän tuotteilleen yhteisiä piirteitä ja pääasiassa samaan suuntaan kulkevan vaikutuksen. Tällainen emigrantti-kirjallisuus lienee syntymässä myöskin nykyisten venäläisten pakolaisten keskuudessa, vaikka siitä ei vielä olekaan näkynyt aivan paljon merkkejä. Joka tapauksessa lienevät tällä hetkellä useimmat tunnetuista venäläisistä kirjailijoista — niistä, jotka eivät vielä ole sortuneet — maanpaossa eri suunnilla Eurooppaa. Verrattuina suuren vallankumouksen ja Napoleonin ajan ranskalaisiin emigrantteihin vaikeuttaa heidän kirjallista toimintaansa luonnollisesti suuressa määrässä heidän äidinkielensä suhteellinen tuntemattomuus Euroopassa. Jos he tahtovat päästä vuorovaikutukseen uuden ympäristönsä kanssa, on heidän käännyttävä sen puoleen muilla kielillä kuin omallaan — niinkuin aikoinaan ovat tehneetkin Herzen, Krapotkin, Golovin ja monet muut. Varmana voi pitää, että Euroopan eri kirjallisuuksissa, ainakin suurimmissa, lähiaikoina alkaa tuntua helposti havaittava venäläinen suoni.
Tähän emigrantti-kirjallisuuteen kuuluu tavallaan vphra Wrangelin muistelmateos "Maaorjuudesta bolshevismiin", joka äsken on ilmestynyt kielellämme. Kun kirja ei vielä ole painettu millään muulla kielellä, voi tätä suomalaista laitetta pitää oikeastaan alkuperäisteoksena. Se ylen suopea mielenkiinto, jonka tämä kirja jo on herättänyt, viekin melkein voiton siitä, mikä yleensä julkisuudessa tulee hyvänkin kotimaisen uutuuden osaksi, ja on sentähden omiaan kutsumaan esiin kriitillisiä vastaväitteitä.
Se joka pintapuolisesti, lukemalla esim. sieltä täältä kirjan eri otsakkeilla varustettuja pikku anekdootteja, tutustuu teokseen, saattaakin jo luulla saaneensa tarpeeksi aihetta näihin vastaväitteihin. Vain vähänhän liikuttaa meitä, mitä joku Pjotr Ivanovitsh on sanonut toiselle Pjotr Ivanovitshille ja mitä jälkimmäinen puolestaan on vastannut edelliselle! Joskin olemme sadan vuoden aikana olleet liitetyt Venäjään, niin on meidän maailmamme, meidän mielenkiintopiirimme, meidän mentaliteettimme kokonaan toinen kuin se, joka pakostakin sisältyy jonkun vanhan venäläisen emigrantin muistelmateokseen. Se, joka kuitenkin lukee Wrangelin kirjan kannesta kanteen, joutuu pian tarkistamaan tämäntapaista arvostelmaa. Teos liikkuu kyllä paikoin pienten kaskujen piirissä — joiden anekdoottiluonnetta suuret väliotsikot liiaksi korostavat — mutta niidenkin takana tuntee määrätyn maun ja valinnan, tuntee omalaatuisen ja kehittyneen persoonallisuuden, tuntee miehen, joka on nähnyt paljon, elänyt paljon, mutta pysynyt ankarimmissakin kokemuksissa sisimmässään loukkaamattomana ja eheänä. On jotakin viehättävän voimakasta, ylimyksellistä ja objektiivista tässä muistelmateoksessa, jossa tekijä ei kertaakaan horjahda asettamaan omaa persoonaansa näkyviin enemmän kuin mitä välttämätöntä on ollut eikä koskaan eksy yksityisluontoisiin epäkainoihin tunnustuksiin. Se eepikon tyyni ulkokohtaisuus, millä vphra Wrangel suhtautuu omaan pitkään, vaiherikkaaseen, epäilemättä monia sisäisiä myrskyjä sisältäneeseen elämäänsä, antaa sitä kiitollisemman taustan niille harvoille kohdille tässä kirjassa, missä jotakin subjektiivista ripittäytyy. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. seuraava, jossa tekijä koskettelee kirjansa syntyä: "Maanpaossa harhaillessani, yksinäisenä avarassa maailmassa, ilman työtä, täytyy saada aika jollakin tavoin kulumaan, ja muste ja paperi ovat vielä ylellisyyttä, jota voin hankkia itselleni. Suotakoon sentähden anteeksi, jos toisinaan syvennynkin pikkuseikkoihin, jotka eivät huvita ketään, mutta jotka palauttavat mieleeni päivät, joita ei nykyajan painajainen vielä synkistänyt."
Tällaisia pikkuseikkoja ovat tavallaan monet yksityiskohtaiset kuvaukset varhaisimmalta ikäkaudelta, jolloin näköpiiri vielä rajoittui lastenkamarin seinien sisäpuolelle, mutta psykologisia, hienosti tunnettuja ja havaittuja pikkuseikkoja, jotka etsimättömästi vievät ajatuksen sellaiseen lapsikuvausten mestariin kuin Wrangelin maanmies Leo Tolstoi. Kuinka elävästi ja kuinka erehtymättömällä aidolla sielullisella eläytymiskyvyllä onkaan hän osannut esittää m.m. sen imperialistisen hengen, joka hänen lapsuudessaan vallitsi venäläisissä kodeissa jonkinlaisena seuraus- ja rinnakkais-ilmiönä sille yksinvaltiudelle, joka hallitsi koko Venäjää. Näissä lapsuutensa kuvauksissa on Wrangel yleensä eepillisempi, seikkaperäisempi kuin kertoessaan myöhemmistä ikäkausistaan, joissa vuodet usein tuntuvat kuin pikajunan vauhdilla vilahtavan lukijan ohi. Mutta eikö ehkä lopultakin ole niin, että me juuri lapsuudessa koemme enintämme, syvintämme, jotakin, joka tavallaan jää määrääväksi koko elämäksemme ja jonka rinnalla kaikki muu on kuin jotakin epäoleellista, satunnaista ja pian katoavaa?
Kertomuksen opiskeluajastaan Sveitsissä ja Berlinissä on muistelmien kirjoittaja supistanut verraten vähään. Kenties osaksi esityksen suppeudesta, mutta varmaan myös kirjoittajan mieskohtaisen maun sanelemina vaikuttavat arvostelmat tässä osassa kirjaa usein pintapuolisilta ja vähän perustelluilta. Sillä kuvauksella, jonka hän m.m. antaa 1860-luvun Berlinistä ja berliniläisistä, on karrikatyyrin luonne. Hänen silmissään tuntuvat Preussin pääkaupungin kansoittaneen yksinomaan narrimaiset upseerit "monokkeli silmässä ja jakaus niskassa", eräänlaiset puiset Jupiterit, jotka rajattomasti halveksivat kaikkia siviilimiehiä, "ja varsinkin niitä, joilla ei ollut monokkelia ja niskajakausta". Nämä univormuun puetut narrit nauttivat Wrangelin mukaan porvariston puolelta rajatonta kunnioitusta, niin että jokainen siviilitakkia kantava tunnusti "heidät kaikkia muita ja vieläpä itseäänkin etevämmiksi". Tämän kuvauksen jälkeen ei ihmetytä se epäedullinen arvostelu, minkä tekijä antaa Bismarckista, jonka hän on hyvin tuntenut: "Vaikkakin ihailin tämän jättiläisen voimaa, en saattanut kuulla häntä joutumatta kuohuksiin. Hänen mielipiteistään ei heijastunut valistunut Eurooppa, vaan keskiaikainen nyrkkivallan kausi." Jonkun verran sattuvampia, vaikka verraten ylimalkaisia, ovat Wrangelin arvostelut Moltkesta ja Lasallesta. Paremmat edellytykset on Wrangelilla kuitenkin arvostella omia maanmiehiään, joiden kanssa hän monivaiheisen elämänsä aikana joutui jatkuvasti tekemisiin. Näiden henkilöiden joukossa on useita historiassa tunnettuja nimiä, sellaisia kuin Skobelev, enimmän kuitenkin vähemmän tunnettuja, mutta ehkä tyyppeinä sitä edustavampia korkeampia ja alempia sotilashenkilöltä ja virkamiehiä, alkaen ministereistä ja käskynhaltijoista läpi koko asteikon. Todellisen ihmiskuvaajan silmillä on Wrangel nähnyt heissä kussakin luonteenomaiset puolet, piirtäen ne muististaan usein hiukan karrikeerattuina, mutta aina eloisina ja lukijan mielikuvitukseen vetoavina. Hän on katsonut syvälle Venäjän kansan sieluun, nähnyt sen hyveet ja heikkoudet, ei kuin vieras, ulkopuolella seisova, vaan kuin mies, joka on ottanut osaa toimivaan elämään sen keskuudessa ja joka sisimmässään tuntee olevansa yhtä sen kanssa. Hänen ankaraankin kritiikkiinsä sekaantuu hyväntahtoista huumoria ja leveää ihmisymmärtämystä. Ilmestyneessä niteessä, joka muodostaa muistelmateoksen edellisen osan, on Wrangel päässyt 1890-luvun puoliväliin, siis ei vielä läheskään vallankumoukseen ja bolshevismiin saakka. Kuitenkin käy jo hänen tähänastisista muistelmistaan ilmi, mitä kansanluokkaa ja puoluetta hän ensi sijassa pitää Venäjän onnettomuuden aiheuttajana: "intelligentsijaa", joka näytteli länsimaisen keskisäädyn osaa, kykenemättä kuitenkaan siihen historialliseen tehtävään, jonka porvaristo muissa maissa on suorittanut. Hänen kuvauksensa tästä epäkypsästä, selvää päämäärää vailla olevasta puolueesta ja hänen viittauksensa sen "ylipappiin", vieläkin poliittisesti toimivaan Miljukoviin, saavat suorastaan iroonisen terävyyden, mitä muutoin puuttuu tästä ulkokohtaisen eepillisestä, enemmän ymmärtävästä kuin tuomitsevasta kirjasta.
Wrangelin muistelmateoksen tyyliin on painanut leimansa sama pidättyväinen, hiukan ylimyksellisen kylmä, mutta kirkas objektiivisuus, joka on luonteenomainen hänen arvosteluilleen, hänen sympatioilleen, hänen koko laadulleen. Toisin sanoen, hänellä on taiteilijan kyky ilmaista itseään, välittää muille mitä hänen mielessään on liikkunut. Ei voi olla ihailematta sitä henkisen keskityksen ja tyynen näkemyksen voimaa, joka sisältyy tähän vanhan emigrantin muistelmateokseen, maanpakolaisen, joka hirvittävien elämysten jälkeen kylmästi ja objektiivisesti vaikka sisäisesti järkytettynä, tekee tiliä menneen elämänsä kanssa.