HISTORIAN JA RUNOUDEN RAJOILTA.
Walter von Molon suuri Schiller-romaani.
Jokaisella kulttuurikansalla on enemmän tai vähemmän tietoinen tarve nähdä suurissa miehissään edustettuina salaisimmat tahtotendenssinsä, seurata kuin tarun Narkissos kirkastettua peilikuvaansa nerojen ja luovien persoonallisuuksien historiassa. Tämä tarve voi liittyä omahyväiseen kansalliseen itseihannointiin, mutta siinä saattaa myöskin piillä oikeutettu pyrkimys itsetutkisteluun ja moraaliseen etsintään. Kansan suurimpien nimet voivat muuttua syvällisemmin tai pintapuolisemmin käsitetyiksi tunnuslauseiksi, tienviitoiksi korkeampaan henkiseen elämään, kehoitukseksi siveelliseen kilvoitteluun itsensä ja maailman kanssa. Tässä mielessä ovat saksalaiset puolestaan nostaneet kaiken kansan nähtäviin milloin Lutherin, milloin Kantin, milloin Bismarckin, milloin Goethen persoonallisuuden, niinkuin Mooses korvessa nosti vaskikäärmeensä Israelin parannukseksi. Ja samassa tarkoituksessa on eräs nykyhetken saksalaisista kertomakirjailijoista, Walter von Molo, luonut suuren kaksiosaisen Schiller-romaaninsa, teoksen, joka on, ei yksistään yrityksen suurisuuntaisuuden, vaan myöskin kunnioitettavan saavutuksensa puolesta, omiaan asettamaan tekijänsä nimen varsin huomattavalle sijalle niiden tekijänimien joukossa, jotka ajankohtamme hiukan kaaoksellisessa saksalaisessa kirjallisuudessa ansaitsevat tulla muistetuiksi.
Romaanilla nykyishistoriallisesta henkilöstä voi luonnollisesti vain määrätyillä edellytyksillä olla arvonsa ja merkityksensä kriitillisen elämäkerran rinnalla. Nämä edellytykset ovat ainoastaan silloin olemassa, kun kirjailija voi mielikuvituksellaan elävöittää kysymyksessä olevan henkilön kuvaa, tuoda hänet ikäänkuin läheisemmän tarkastusmatkan päähän, silti väärentämättä tai muuttamatta historiallista todenmukaisuutta. Tällainen romaani vaatii tavallista syvempää ihmiskuvauksen taitoa jo senkin takia, että sen kanssa kilpailee varsinainen historiallinen esitys. Lukemattomat avuttomat yritykset tällä alalla voisivat melkein antaa tukea sille käsitykselle, että nykyishistoriallisten henkilöiden tuominen kaunokirjallisen kuvauksen piiriin on poikkeuksetta tuomittu epäonnistumaan, tai voi parhaassa tapauksessa tyydyttää vain vaatimattominta osaa lukijakunnasta. Tarkemmin ajatellen on meillä kuitenkin omassakin kirjallisuudessamme ainakin yksi esimerkki siitä, että historiallinen henkilö voi romaanin tarjoaman kuvauksen puitteissa saada sielullisesti toden ja vaikuttavan ilmaisun, niin, eräissä suhteissa elävämmän ja hienomman kuin mitä kriitillinen elämäkerta voi tarjota: tarkoitan Paavo Ruotsalaisen kuvaa Juhani Ahon "Keväässä ja takatalvessa". Siinä on kertoja tuonut erinomaisen hienolla ja varmalla eläytymis- ja kuvauskyvyllä romaaninsa näyttämölle tunnetun historiallisen henkilön, ilman että kuvauksen esineen voi sanoa kärsineen enempää psykologisessa totuudessa kuin historiallisessa uskottavuudessakaan. Täydellä syyllä sanookin Gunnar Castrén Aho-teoksessaan, että Paavo Ruotsalaisen kuva pysyväisimmin jää mieleen romaanin luettuaan, pysyväisemmin kuin nimellisen päähenkilön Anteron kuva. Sensijaan on Snellmanin henkilöllisyys esitetty samassa romaanissa paljon heikommin, miltei avuttoman kaavamaisesti ja verettömästi. Jos kysymme syytä siihen, miksi Aho edellisessä tapauksessa saavutti tarkoituksensa, mutta epäonnistui jälkimmäisessä tapauksessa, niin ei selitys ole kaukana. Hänelle oli helppoa syventyä Paavo Ruotsalaisen, savolaisen luonnonlapsen elämään ja kesyttömään taiteilijaluonteeseen, saattoipa hän tuntea eräänlaista sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoakin kotimaakuntansa kansanherättäjää kohtaan, kun sensijaan Snellmanin aktiivinen, älyllisesti hallittu, määrätietoinen kulttuuripersoonallisuus oli ja jäi hänelle vieraaksi. Juhani Ahon romaani tarjoaa siten kuvaavan esimerkin niinhyvin niistä edellytyksistä, joiden vallitessa kaunokirjallinen kuvaus tunnetusta henkilöstä voi menestyksellä kilpailla historiallisen esityksen kanssa, kuin myöskin niistä rajoituksista kirjailijakyvyssä, jotka etukäteen tuomitsevat tämänlaatuisen yrityksen epäonnistumaan.
Walter von Molon Schiller-romaanin sisin pyrkimys on kuvata Saksan suurimman draamarunoilijan hahmossa germaanisen hengen taistelua korkeimmista henkisistä arvoista, "titaanikamppailua" ulkonaisia ja sisäisiä vihollisia ja vaaroja vastaan. Teos ilmestyi neljänä niteenä, ensimmäinen maailmansodan aattona ja seuraavat pitemmin väliajoin sotavuosina. Sodan jälkeen, Versailles'n aikoihin, ilmestyi teoksesta kaksiosainen kansanpainos, joka pian saavutti laajan lukijakunnan ja kilpailee tällä hetkellä parhaiden Schiller-elämäkertojen kanssa Saksan suuren idealistisen runoilijan kuvan kirkastamisessa laajojen kansankerrosten tietoisuudessa. Teoksen laadusta luonnollisesti johtuu, että Schillerin runoluomien kirjallinen erittely ja arviointi on kokonaan jätetty tehtävän ulkopuolelle — siinä suhteessa ei romaani pyri kilpailemaan varsinaisten kirjallis-historiallisten esitysten kanssa —, koko mielenkiinto on suunnattu Schillerin kehitystaisteluun, hänen väsymättömään pyrkimykseensä ihmisyyden ja runouden korkeimmille huipuille, "Den Sternen zu", kuten Molon viimeisen niteen nimi kuuluu. Schiller-tutkimuksen keräämää elämäkerrallista ainehistoa on tarkoin ja huolellisesti käytetty ja varsinkin runoilijan kirjeet ovat saaneet lainata niinhyvin arvokkaita pikkupiirteitä kuin psykologista yleisväriä henkilökuvaan. Tämäntapaisen teoksen päämerkitys ei kuitenkaan koskaan voi olla historiallisessa uskollisuudessa (kuinka suuri ansio sekin lienee), vaan tekijän kyvyssä sisältäpäin elävöittää henkilöluomaansa, tehdä se inhimillisesti uskottavaksi ja havainnolliseksi, antaa sille orgaaninen kokonaisuus silloinkin, kun elämäkerralliset todistuskappaleet tarjoavat vain katkelmia ja yksityisiä piirteitä. On itsestään selvää, että tehtävän vaikeus on suorassa suhteessa esitettävän historiallisen henkilön inhimilliseen suuruuteen ja että onnistuminen edellyttää ainakin jonkinlaista henkistä sukulaisuutta kuvattavan luonteen kanssa. Miten on Molo tehtävässään suoriutunut? Saksalainen arvostelu on käynyt jossakin määrin eri suuntiin ja varsinkin on voinut panna merkille, että Schiller-romaanin myöhemmät niteet eivät ole saaneet osakseen samaa tunnustusta kuin varhaisemmat ja nimenomaan ensi nide. Romaanilla on kyllä heikkoutensa — eräs keskeisimmistä on sen tarjoaman Schiller-kuvan yksipuolisuus — mutta suurin piirtein katsoen on sitä mielestäni kuitenkin pidettävä erittäin kauniina saavutuksena, teoksena, jossa tuntee todellisen inspiratsionin läsnäolon. Sillekin, jolla on Schillerin elämäkerroista tuoreessa muistissa runoilijan kuva, tarjoaa Molon teos joukon hienoja havaintoja ja piirteitä ja, mikä vielä merkitsevämpää, yhtenäisen kokonaisnäkemyksen, joka asettaa ilman kaikkea ihannoivaa kaunomaalausta Schillerin inhimillisen suuruuden eteemme. Ja epäilemätöntä on, että Molon romaani paremmin kuin mikään tähänastinen Schiller-teos kykenee kirkastamaan nimenomaan suurelle yleisölle nerokkaan draamarunoilijan olemusta ja hänen valtavan elämäntaistelunsa sisältöä. Se Schiller-ihailu, joka on saanut yhden ensimmäisistä ja kauneimmista ilmaisuistaan englantilaisen Carlyle'n kuvauksessa, on Molon romaanissa usein löytänyt täyspainoisen, vakuuttavan muodon. Me ymmärrämme Molon romaanin luettuamme entistäkin paremmin, kuinka "Tellin" ja "Wallensteinin" runoilija kansansa laajimpien kerrosten keskuudessa on voinut saavuttaa aseman ja kunniasijan itse Goethenkin edellä. Me käsitämme niinikään, miten juuri Schiller kansan koettelemuksen ja hädän aikana on käynyt entistä rakkaammaksi: hänen ylevä runoutensa on tarjonnut pakopaikan ajan myrskyistä ja kansallisesta alennuksesta, samalla kun se on ollut moraalisena kehoituksena ja karaisijana epätoivoa vastaan. Ei olisi ihme, jos maailmansodan kokemukset olisivat valmistaneet Schillerille uuden kunnia-ajan kansansa tietoisuudessa, samoinkuin hänen ensimmäinenkin ylösnousemuksensa kuolleista tapahtui kansan hädän ja vaaran aikana: Napoleonin sotien ja Saksan vapaustaistelun vuosina.
* * * * *
Sanoin Molon Schiller-kuvaa yksipuoliseksi. Tällä tarkoitan ennen kaikkea sitä, että Molon romaani antaa puhtaalle tahtoainekselle Schiller-kuvassaan liian vallitsevan sijan. Alkaen Karlsschulen kouluajasta elämänsä kypsimpiin vuosiin saakka esitetään Schiller ensi sijassa tahtovana ja taistelevana, ilman sisäistä lepoa ja sielunharmoniaa, josta kuitenkin niin monet hänen suurimmat luomansa kantavat merkkiä. Tietysti ei ole epäilemistä siitä, että tietoisella taholla oli Schillerin, synnynnäisen dramaatikon, persoonallisuudessa keskeinen, hallitseva sija, mutta se ei suinkaan yksistään selitä hänen luomiensa syntyä ja yksilöllistä erikoislaatuisuutta. Goethe pani jo merkille Schillerin olemuksen ylevän arvokkuuden, joka epäilemättä oli yksi hänen luonteensa peruspiirteitä, mutta jota turhaan etsimme Molon Schilleristä. "Wallensteinin" tekijä ei suinkaan ollut se nerokas runoilija mikä hän oli tahtonsa voimasta — kukaan ei ole tahtomalla tullut runoilijaksi — vaan runottarien armosta ja suosiosta, synnynnäisten lahjojensa perusteella, jotka tekivät hänelle runouden toiseksi, korkeammaksi elämänmuodoksi ja sallivat hänen toteuttaa itseään silloinkin, kun ulkonainen todellisuus kahlehti hänen vapauttaan ja rajoitti hänen mahdollisuuksiaan. Molo antaa meidän nähdä Schillerin luomistyöstä miltei yksinomaan hänen tietoisen, usein epätoivoisesti jännitetyn taistelunsa taiteellisen muodon saavuttamiseksi, mutta ei anna meidän riittävästi tuntea niitä suuria inspiratsionin hetkiä, joita ilman emme voi ajatella Schillerin mahtavaa dramatiikkaa ja lennokasta ajatusrunoutta. Schiller on täten Molon kuvaamana ehkä kasvanut taistelevana ja kärsivänä ihmisenä, mutta hän on pienentynyt luonnonnerona, mitä Schiller joka tapauksessa ennen kaikkea oli. Yksipuolisuus, johon Molo täten on tehnyt itsensä syypääksi, on ehkä osaksi johtunut siitä, että hän on tahtonut liiaksi tehostaa Schillerin ja Goethen luonnonlaadun erilaisuutta tässä suhteessa — erehdys, joka ei ole epätavallinen varsinaisissa historiallisissakaan Schiller- ja Goethe-esityksissä. Molon romaanin yksipuolisesta näkökulmasta johtuu, että teoksen sankari asetetaan liian usein voimakkaimpien sielunkriisien alaiseksi. Niinpä kehitetään romaanissa Schillerin itsemurha-ajatuksia toisinaan miltei melodraamallisella ja joka tapauksessa epäuskottavalla tavalla. Lukijalle esitetään sivu sivulta kärsivä ja taisteleva Schiller uusissa asenteissa, mutta sisäisesti ilman vaihtelua, sensijaan että lukija mielellään ja eräänlaisella historian myöntämällä oikeutuksella haluaisi nähdä vilahduksen myöskin voitollisesta Schilleristä, runoilijasta, joka on luonut teoksia, joiden loisto on säilynyt himmentymättömänä sukupolvien vaihtuessa.
Molon romaanin mielenkiintoa lisää se suhteellisen rikaspiirteisesti kuvattu kulttuurihistoriallinen tausta, jota vastaan tekijä on nähnyt sankarinsa, sekä useat yksityiskohtaisemmin tai yleisemmin luonnostetut henkilöt Schillerin ympäristöstä. Kuinka eläväksi tuleekaan württembergiläinen pikkutyranni Karl Eugen kohta kirjan ensi luvuissa, tuo oikullinen, vaikkei suinkaan sisimmässään moraalisesti ala-arvoinen tai lahjaton herttua, jonka eriskummallisten kasvatusmenetelmien uhriksi Schillerin nuoruus joutui! Ansiokkaita ovat myöskin runoilijan vanhempien muotokuvat. Myöhemmistä teoksen osista jäävät mieleen m.m. Humboldtin ja Fichten hahmot. Viimeksimainitun ja Schillerin kaksinpuhelu Saksan aseellisesta noususta vierasta sortajaa vastaan — vuorosanojen vaihto, joka muistuttaa lyömämiekan ja floretin kaksintaistelua — luo salamankirkasta valoa molempien monessa suhteessa samanlaisiin ja kuitenkin oleellisissa kohdissa erilaisiin luonteisiin. Aivan erikoinen mielenkiinto keskittyy Schillerin merkitsevimpään persoonalliseen suhteeseensa, hänen suhteeseensa suureen weimarilaiseen. Goethen merkitys Schillerin elämässä on täysin motivoinut sen, että ensiksimainittu teoksen loppupuolella astuu siinä määrin etualalle, että hänestä itse asiassa tulee romaanin viime lukujen toinen päähenkilö. Uteliaana odottaa lukija, miten tekijä tässä, vieläkin vaativammassa ihmiskuvauksen tehtävässä, on onnistunut. Pettymyksekseen saa lukija kuitenkin pian havaita, että Molon Goethe-kuva, kaikista sovinnaishistoriallisista piirteistään huolimatta jää jotenkin kalpeaksi ja on silloinkin, kun se on elävin — ajattelen nimenomaan erästä hienolla huumorilla piirrettyä kohtausta Goethen kodissa — vailla sitä auktoriteettia ja nerollista syvyyttä, jota ei voi olla yhdistämättä Goethen persoonaan. Eräille puolille Goethen luonteessa on Molo kyllä saanut vaikuttavan ilmaisun: hänen realismilleen, hänen laajasydämiselle suvaitsevaisuudelleen, hänen luonnontunteelleen, hänen hyvyydelleen, mutta se mikä hänessä on keskeistä: hänen nerokas henkinen omavaraisuutensa, hänen pyrkimyksensä suuriin, yksinkertaisiin selitysperusteihin luonnossa ja elämässä, hänen "kreikkalaisuutensa" (joka ei ole tyhjennettävissä harmonisuuden käsitteellä), hänen sisäinen yksinäisyytensä keskellä kirjavaa, toimeliasta elämää, jota hän ei paennut, kuten Schiller, ja ennen kaikkea hänen vaistomainen viisautensa, joka ulottui niin erilaisille aloille ja joka tuntui niin vaivattomasti saavutetulta, ikäänkuin kumminlahjalta anteliaan haltijattaren kädestä, kaikki tämä, mitä ilman Goethe-kuva jää elottomaksi silhuetiksi, on vain hyvin vaillinaisesti löytänyt ilmaisun Molon Goethe-hahmossa. Mitään yhtenäistä näkemystä syntyy tuskin Molon Goethe-episodien perustalla, mutta saattaa kysyä, onko tekijä edes ajatuksellisesti täysin selvittänyt itselleen kuvattavansa luonteen. Jälkimmäinen epäilys syntyy sellaisia romaanin kohtia lukiessa kuin Goethen tunnustusta Schillerille, missä hän valittaa luonteensa itsekkäisyyttä!
Molon historiallisen romaanin tyylille on ominainen varsin realistinen yksityiskohtien ja pikkupiirteiden runsaus. Schillerin kotiolot ja hänen Lottensa marttyyrius kuvataan naturalismilla, joka ei paljon jää jälkeen 80-luvun luonteenominaisimmista saavutuksista perhekuvausten alalla. Saattaa kysyä, eikö tekijä tässä ole romaaninsa vahingoksi mennyt liiallisuuteen ja tehnyt virheen, josta ei ole kärsinyt yksinomaan hänen romaaninsa tyylillinen yhtenäisyys, vaan myöskin hänen keskeisin aiheensa, itse Schiller-kuva? Romaani ikäänkuin pienenee näissä kohdissa ja lukijalla on se ehdoton tunne, että lopultakin on olennaisen, todellisen Schiller-kuvan kannalta varsin yhdentekevää, missä yksityiskohdissa hänen kotityranniutensa esiintyi. Liian karkeasti karrikeeraten esittää Molo niinikään eräitä Schillerin elämänromaanin yhteydessä mainittuja naisia, ennen kaikkea rouva von Kalbin ja rouva Lengefeldin, Schillerin anopin. Kauas ei jää irvikuvasta myöskään Molon Jean Paul (Richter), joskin on myönnettävä, ettei hän kuvaa tätä saksalaista Rousseauta yhtä puolueellisen kielteisesti kuin useat kirjallisuushistorialliset esittäjät.
Molon Schiller-romaanilla on siis kyllä rajoituksensa ja puutteensa, mutta — toistan sen vielä — teos ansaitsee siitä huolimatta tulla luetuksi, onpa se tehtävän vaativaisuuteen katsoen itse asiassa sangen huomattavakin kirjallinen saavutus. Yksipuolisuudessaankin on Molon Schiller-kuva monumentaalinen luoma, todellisen mielikuvituksen elävöittämä henkilöhahmo, joka ei olisi voinut saada elimellistä, vakuuttavaa muotoaan ilman että tekijä on saattanut lainata sille jotakin omista keskeisimmistä tahtotendensseistään, omasta henkilöllisyydestään. Ja vaikka teosta ei missään suhteessa ole kehitetty varsinaisten romaanipuitteittensa yli, kohoaa Molon Schiller-hahmo parhaan, metafyysillisesti kaipaavan, äärettömyyksiä syleilevän ja aina hiukan avuttomasti muotoaan etsivän germaanisen idealismin edustajaksi ja tunnuskuvaksi. Yksi ja ehkä olennaisin puoli sen pyrkimyksistä onkin epäilemättä Schillerissä löytänyt erään edustavimmista historiallisista ilmaisuistaan, pyrkimys sulattaa goottinen, "faustinen" elämys-sisällys antiikin klassillisiin muotoihin. Saksalaisen hengen vuosisatojen kautta jatkunut toivioretki helleenisen antiikin luvattuun maahan onkin epäilemättä polkenut erään huomattavimmista valtateistä Saksan kulttuurihistoriaan ja koko uuden Euroopan sielunhistoriaan. Tästä tosiasiasta tuntuu myöskin Schiller-romaanin tekijä olleen tietoinen.
Historiankirjoitus ja runous tulevat eräissä suhteissa niin lähelle toisiaan, ettei suinkaan ole aina aivan helppoa käydä rajaa niiden välillä. Ei edes historioitsija Ranken klassillisen yksinkertainen määritelmä halustaan esittää vain sitä "miten oikeastaan on ollut", sulje kokonaan pois runoutta, sillä myöskin runous tahtoo eräissä muodoissaan esittää juuri samaa, vaikka sisäisemmässä, psykologisemmassa mielessä kuin historiankirjoitus. Mutta vaikkakin historialla ja runoudella on yhtymäkohtansa, niin on kuitenkin kokemus osoittanut, että sekä historiankirjoitus että runous vain voittavat siitä, ettei niitä viedä liian läheiseen kosketukseen toistensa kanssa. Niinpä kuuluvat historialliset romaanit, varsinkin milloin aihe on lainattu läheisemmästä historiasta, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin kirjallisuuden tuotteihin, joiden syntymän kanssa runottarella on yhtä vähän tekemistä kuin osoitekalenterin ilmestymisen kanssa. Ja itse asiassa: runoilijan liikunta-ala on niin laaja — hänellähän on koko mahdollisuuksien maailma aiheitaan varten — ettei hänellä suinkaan ole mitään pakottavaa tarvetta mennä hakemaan aiheitaan siltä rajoitetulta alalta, mikä ikimuistoisen omistusoikeuden perusteella kuuluu historiankirjoittajalle. Mutta toisinaan voi historiallinenkin aihe runoilijan käsittelemänä voittaa havainnollisuudessa ja psykologisessa syvyydessä, silti menettämättä mitään olennaisimmasta todellisuudestaan. Kaikkine puutteineenkin on Walter von Molon suuri Schiller-romaani tällainen onnellinen poikkeus säännöstä. Se liikkuu tosin historian ja runouden vaarallisilla rajamailla, mutta tässä tapauksessa on vaara tavallista pienempi: Molon Schiller-kuvauksella on siksi suuria taiteellisia ansioita, että se herättää lukijassa todellista mielenkiintoa kuvattavan persoonallisuutta kohtaan ja panee sentähden lukijan etsimään terveellistä täydennystä ja syvennystä runoilijan kuvaan sekä kriitillisistä elämäkerroista että, mikä vielä tärkeämpää, runoilijan omista teoksista.