ERÄS ITÄVALTALAINEN KERTOJA: RUDOLF HANS BARTSCH.
Sille, jonka mielikuvituksessa käsitteet itävaltalainen ja wieniläinen peittävät toisensa, ei Rudolf Hans Bartsch suinkaan ole kotimaansa tyypillisimpiä edustajia saksankielisessä kirjallisuudessa. Esikoisteoksestaan lähtien on hän antanut ymmärtää olevansa ennen kaikkea steiermarkilainen ja hän on usein tietoisessa oppositsionissa Tonavakaupunkia kohtaan esittänyt idyllisen synnyinkaupunkinsa Grazin runoutensa Mekkana. Hän eroaa pohjois-saksalaisista ammattiveljistään keveämmän verensä ja leikkivämmän mielikuvituksensa puolesta, hän on etelän lapsi saksalaisella kielialueella, samaan tapaan kuin Frenssen pohjolan, ja hänen henkiset sympatiansa hakeutuvat usein hyvin kauas siitä, mitä Preussissa pidetään toivottavana ja luvallisena. Oikeauskoisessa saksalaisuudessaan niin ankara kirjallisuushistorioitsija Adolf Bartels varoittaa maanmiehiään hänestä ja lisää suorasukaiseen tapaansa, ettei Bartsch "tiedä mitään eikä henkisesti merkitse mitään." Näin tylyä arvostelua ei Bartschin laaja lukijakunta varmaankaan allekirjoittaisi, tuskinpa edes nekään heidän joukostaan, jotka mielellään näkisivät, että tämän rakastettavan itävaltalaisen kertojan taidetta kannattaisi voimakkaampi, kiinteämpi persoonallisuus ja kehittyneempi älyllisyys. Sillä kuinka ilmeisiä Bartschin rajoitukset lienevätkin, on hänellä kuitenkin puhtaasti kirjallisessa suhteessa siksi huomattavia ansioita, että hänen romaaninsa ja novellinsa joka tapauksessa tällä hetkellä kuuluvat, olematta silti mitään mestariteoksia, niihin uuden saksalaisen kertomataiteen tuotteihin, joiden lukeminen antaa vähimmän pettymyksiä. Tällöin otan huomioon, että saksalaisen taideproosan taso ei ole erikoisen korkea.
Bartsch syntyi Grazissa 1873, antautui upseerialalle, otti osaa maailmansotaan ja elää, saatuaan sotapalveluksesta eron kapteenin arvoisena, nykyään Wienissä. Sotilaselämä ja kokemukset taistelukentiltä ovat lainanneet joitakin piirteitä hänen teoksiinsa, mutta hänen varsinainen, ominaisin aihevalintansa viittaa kuitenkin aivan toisaalle: hän on ennen kaikkea rakkauselämän kuvaaja, ja jos hänellä sen ohella on toinen mieliaihe, on se ihmisen suhde luontoon. Viimeksimainittu aihepiiri antaa useille hänen teoksistaan voimakkaasti lyyrillisluontoisen värin ja keskittyy kernaasti eräänlaiseksi korkeaksi veisuksi Steiermarkin luonnonihanuuksien kunniaksi, joiden ylistystä myöskin Peter Rosegger kotiseuturomaaneissaan aikoinaan on laulanut. Bartsch on kyllä pyrkinyt laajentamaan aiheitaan jonkinlaiseksi kehitysromaaniksikin, mutta on näissä yrityksissään vain antanut näytteen siitä, että hänen voimansa eivät riitä tehtäviin, joissa Goethe ja Gottfried Keller ovat luoneet saksalaisen kertomataiteen klassillisimmat tuotteet. Miehuusiän määrätietoinen tahtoelämä ja moraaliset taistelut, samoinkuin myöskin myöhemmän ikäkauden elämänkypsä resignatsioni lankeavat Bartschin kuvauskyvyn ulkopuolelle. Draamallista hermoa kaipaa niin ikään usein hänen kirjoistaan, jotka yleensä melkein liian keveästi liukuvat vakavienkin ristiriitojen yli. Hänen eroottisvoittoisesta laadustaan johtuu, että hän on nuoruuden kuvaajana enimmän omalla alallaan, jopa siinä määrässä, että hänen henkilönsä menettävät sisäisestä uskottavuudestaan vuosi vuodelta sivuutettuaan kolmannen vuosikymmenensä. Mutta nuoruudelle ja kehitysvuosille ominaisen elämäntunnelman osaa hän viehättävällä tavalla vangita taiteessaan. Hänen nuorukaiskuvauksiaan säestää herkkä lyyrillinen melodia, joka vie lukijan mukaansa ja helposti vaientaa ne moraaliset epäilykset, joita hänellä saattaa olla Bartschin nuorukaisten elämän vaellusta kohtaan. Ja kun Bartsch asettaa uneksivat, kehitystilassa olevat ihmisolentonsa vastakkain luonnon suurten tapahtumain ja vuodenaikojen vaihtelujen kanssa, saattaa hän herättää lukijassa niin voimakkaita vaikutelmia Grazin ja Steiermarkin Iuonnonihanuuksista, että lukija tuntee melkein halua ottaa vastaisissa matkasuunnitelmissaan huomioon Roseggerin ja Bartschin kotiseudun.
Bartschin kirjailijaluonteen olennaiset, hallitsevat piirteet ilmenevät täysin kehittyneinä jo hänen esikoisteoksessaan "Zwölf aus Steiermark" (Kaksitoista steiermarkilaista), joka ilmestyi v. 1908 ja on yhä vielä tekijänsä taiteellisessa suhteessa merkitsevin tuote — kirja, jonka ihmiskuvaus ja raikas lyyrillinen tunnelmia jäävät elävimpänä lukijan mieleen vielä senkin jälkeen kun hän on lukenut puolikymmentä Bartschin myöhempää teosta. Tämä teos on saanut helposti innostuvan Alfred Biesen kirjallisuushistoriassaan suorastaan kohottamaan steiermarkilaisen kertojan suuren sveitsiläisen mestarin rinnalle — etten sanoisi yläpuolelle — ja yleensä jossakin määrin yliarvioimaan Bartschin koko kirjallista merkitystä. Jollei Bartsch myöhemmissä kirjoissaan olisi selvemmin paljastanut rajoituksiansa, voisi esikoisteosta syyllä pitääkin harvinaisen lupaavana kirjailijatoiminnan alkuna. Sillä tässä esikoisteoksessa on rytmiä, huumoria ja tunnelmaa, ja se puhuu syntyperäisestä kertojakyvystä, jonka saattaisi edellyttää riittävän suurempiinkin ja syvällisempiinkin tehtäviin. "Zwölf aus Steiermark" on kertomus kahdentoista steiermarkilaisen ylioppilaan nuoruudenvaiheista, tunteellinen kronikka, jossa rakkaushaaveilla ja -kokemuksilla on vallitseva sija. Nämä kaksitoista ystävystä perustavat vanhassa grazilaisessa majatalossa, minne he eri ilmansuunnilta kokoontuvat syömään yhteistä ilta-ateriaansa, toveriliiton, joka hengeltään ja muodoiltaan jossakin määrin muistuttaa maailmansodan jälkeisiä "Wandervögel"-yhdistyksiä. Jokainen tuo yhteisiin harrastuksiin ja ilonpitoihin oman yksilöllisen erikoisuutensa ja kaikki tuovat huolettoman, ihanan nuoruutensa. Lujimmaksi yhdyssiteeksi heidän kesken muodostuu kaunis grazilainen professorinrouva, johon he kaikki rakastuvat ja joka aluksi antaa hymynsä loistaa yhtäläisesti kaikkien yli, valitakseen kuitenkin lopulta heidän joukostaan köyhän, hienoluontoisen runoilija-alun, Kantilenerin, erikoisen suosionsa esineeksi. Kauniista professorinrouvasta tulee ikäänkuin toverusten henkisen arvon koetuskivi ja tunnustuksella hänen suustaan on melkein sakraalinen merkitys. Hän on heidän yhteinen runottarensa, samalla kun hän on ikäänkuin Graz-kaupungin hengetär, steiermarkilaisen kotiseuturakkauden jumalatar. Seuratessaan nuorten elämäntaiteilijainsa vaiheita ja harrastuksia joutuu Bartsch koskettelemaan myöskin Itävallan kansallisuuskysymyksiä, jotka juuri Steiermarkissa, slaavilaisasutuksen rajoilla, ovat kärjistyneet huippuunsa. Bartsch koettaa jakaa ymmärtämystään eri puolille, esittääpä ilman vastenmielisyyttä nuoren juutalaisen säveltäjänkin, jonka mieli kurkottuu epämääräisessä kaipuussaan kaikkea saksalaisuutta kohti, mistä "aarialaisten" rodulliset ennakkoluulot kuitenkin aina työntävät hänet pois. (Tätä juutalaiskuvaa ei Adolf Bartels koskaan tule antamaan Bartschille anteeksi!) Suursaksalaisuutta edustaa Bartschin romaanissa "teutooni"-ylioppilas Arbold, tappelupukari, jonka kasvoissa ja päälaessa on mensuurien kaunistavia jälkiä ja jonka ajatukset liikkuvat varsin pientä kehää, keskipisteenään sankarilliset pangermaaniset haaveet — tyyppi, jonka kuvauksessa Bartsch on saanut tilaisuuden näyttää, etteivät satiirisetkaan kyvyt ole hänelle aivan vieraita. Parhaan voimansa osoittaa Bartsch kuitenkin milloin hän ilman kaikkia poleemisia sivutarkoituksia kuvaa myötäelävällä mielikuvituksella nuorten ylioppilaittensa haaveita, hapuilevia pyrkimyksiä ja rakkauselämyksiä. Hänellä on kykyä antaa eri yksilöllisyyksien tulla kronikassa oikeuksiinsa ja muodostaa kunkin kohtalot heidän luonteittensa tarjoamista edellytyksistä. Hänen kertomatyylinsä on harvinaisen kuvarikasta, olematta mitenkään etsittyä, se on rytmillisesti jäsennettyä ja herkkää, eroten edukseen tavallisesta saksalaisesta kertomatavasta, joka niin helposti joutuu metafysiikan seitsemänsylen vesille tai — toisessa äärimmäisyyssuunnassaan — muuttuu elottomaksi kansliatyyliksi. Lukija seuraa hellittämättömällä mielenkiinnolla hänen ylioppilaittensa vaiheita miehuuden kynnykselle, missä tekijä heidät jättää, ja vielä pitkäksi aikaa senjälkeen kun romaani on luettu ja sen yksityiskohdat unohtuneet, jää lukijan muistoon tähän kertomateokseen liittyvä voimakas, elämäntäyteinen tunnelma. Tämä romaanin lyyrillinen tunnelma tiivistyy ikäänkuin seppeleeksi kertojan kotikaupungille, idylliselle Grazille, jolle teoksen viimeiset rivitkin ovat omistetut: "Graz, vihreä, puiden varjostama, jolle luonto on antanut sielun niinkuin ei millekään toiselle suurkaupungille, tuli heidän jumalattarekseen, rakastetukseen ja lapsekseen. Se on myös sankaritar tässä kertomuksessa ilman sankareita, missä jokainen lehti kantaa todistusta sen muistoista ja kaipauksesta sen luo kotia."
Tätä harvinaisen kypsää esikoisteosta on vuosien mittaan seurannut kolmattakymmentä romaania tai- novellikokoelmaa, jotka varsinkin sodan jälkeen ovat ilmestyneet niin nopeassa tahdissa, että on saattanut melkein epäillä Itävallan huononevalla valuutalla olleen jotakin vaikutusta tähän kiihtyvään tuotteliaisuuteen. Yksikään myöhemmistä kirjoista ei taiteellisessa suhteessa kohoa esikoisromaanin verroille, joskin niidenkin joukossa on varsin rakastettavia ja osittain hienojakin kertomataiteellisia tuotteita. Parhaisiin kuuluu romaani "Frau Utta und der Jäger" (Rouva Utta ja metsästäjä) v:lta 1914, jossa tekijä kuvaa maalaisjunkkerin ja kaupunkilaisrouvan erilaisten elämänharrastusten vastakohtaa ja siitä johtuvaa tragiikkaa heidän rakkaussuhteessaan. Kertomus on keskitetympi kuin esikoisteos, paikoin ehkä psykologisesti syvempikin, mutta ei yhtä raikastunnelmainen kuin romaani kahdestatoista steiermarkilaisesta ylioppilaasta. Jotensakin banaali aiheeltaan on romaani "Die Geschichte von der Hannerl und ihren Liebhabern" (Kertomus Hannerlista ja hänen rakastajistaan) v:lta 1913. Siinä esitellään viisikymmenvuotiaan wieniläisen poliitikon ja kuusitoistavuotiaan tytön suhdetta ja tähän hyvinkin alastomaan eroottiseen aiheeseen on yhdistetty vakavaksi tarkoitettua valtiollista keskustelua Itävallan elinkysymyksistä. Kuten tavallista esiintyy tässäkin Bartschin kirjassa slaavilaissyntyinen tyyppi antamassa taustaa päähenkilön germaaniselle laadulle ja saksalaisille tarkoitusperille, mutta se kansallisuuksien vertailu, johon Bartsch niin mielellään antautuu, tekee jossakin määrin kaavamaisen vaikutuksen. Tekisi mieli väittää, että tekijä jo asettaessaan probleeminsa on tietoinen siitä, mikä ratkaisu on oleva. Hän luonnostelee kansallisuuksien, ennen kaikkea saksalaisten ja etelä-slaavien, vastakohdan liian voimakkailla väreillä, joten esitys helposti saa tendenssisen luonteen. Samaa voi sanoa juutalaiskuvauksesta romaanissa "Seine Jüdin" (Hänen juutalaisnaisensa) v:lta 1921, jossa Bartsch kertoo saksalaissyntyisen upseerin, Christoph Hebedichin ja juutalaistytön Grete Lobesin avioliittotarinan, mikä idyllisestä alusta kehittyy järkyttäväksi tragediaksi. Kertomuksessa on oivallisia pikkupiirteitä, jotka todistavat että Bartsch yhdistää lyyrilliseen eläytymiskykyynsä myöskin tarkan huomiokyvyn, mutta kokonaisuutena arvostellen voi kirjaa tuskin pitää täysin objektiivisena. Loppuratkaisu tulee liian valmistamattomana. Lukija ei kiellä siltä kaikkea oikeutusta, mutta olisi toivonut että tekijä yksityiskohtaisemmin ja niinsanoakseni kärsivällisemmin olisi perustellut sitä. Yhden puolen nykyaikaisen kulttuurijuutalaisen sielusta on Bartsch kuitenkin mielestäni hyvin esittänyt: kaipuun, etten sanoisi onnettoman rakkauden germaanisen hengen ongelmallista "faustista" syvyyttä kohtaan — tuon piirteen, jonka myös juutalaissyntyinen Jakob Wassermann on heimolaisissaan havainnut. Wienin juutalaisista on Otto Weininger klassillisin esimerkki seemiläisten traagillisesta kiintymyksestä Goethen, Kantin ja Beethovenin kansaan.
* * * * *
Bartschin hieno tyylitaito ja eläytymiskyky antaa hänen rokoko-tarinoilleen kokoelmassa "Vom sterbenden Rokoko" v:lta 1909 erikoisen viehätyksensä. Historiallinen aikaväritys tuntuu olleen sitä helpommin tekijän saavutettavissa, kun hän itse koko sisäiseltä laadultaan epäilemättä on hyvin lähellä juuri rokoko-ajan henkeä. Siihen ei yhdistä häntä yksinomaan hänen eroottisuutensa vaan myöskin eräänlainen ilmaisutavan elegantti sirous, jossa hän eroaa saksalaisten virkaveljiensä enemmistöstä. Hänen luonnonhurmaan mieltynyt runottarensa viihtyy Panin ja Silvanuksen valtakunnassa, mutta saattaa kysyä, eikö se olisi sittenkin oikeimmassa ympäristössään jossakin symmetrisessä rokoko-puutarhassa, missä hiekoitetun käytävän päässä, puiden varjossa, häämöittää rakkauden jumaluudelle pyhitetty huvimaja?
Vieläkin suuremman yleisömenestyksen kuin esikoisromaani hankki Bartschille hänen vuonna 1912 julkaisemansa Schubert-romaani "Schwammerl", kertomus nuoren itävaltalaisen säveltäjämestarin viimeisistä puutteen, kieltäymyksen ja luomisilon vuosista Wienissä ja sen ympäristössä. Kirja piirtää erinomaisen viehättävän kuvan tuhlailevasta nuorukais-nerosta eikä poikenne missään oleellisessa kohdassa historiallisesta totuudesta. Tosin ei Bartsch mene erikoisen syvälle — hän ei yritä tunkeutua suuren taiteellisen luomistyön lähteille — mutta hän osaa erinomaisen sattuvasti ja vähillä keinoilla kuvata säveltäjän jokapäiväistä elämää uskollisten ystävien keskellä, epikurolaista elämää, joka ei sulkenut piiristään suuria inspiratsionin täyttämiä hetkiä, silmänräpäyksiä, joille taide on lainannut sammumattoman hohteensa. Enemmän kuin se hiukan liian liikuttava rakkaussuhde kolmeen sisarukseen, jonka Bartsch tekee Schubertin viime vuosien miltei keskeisimmäksi elämykseksi, kiintyy lukija eräihin sivuepisoodeihin. Sellaista on m.m. Schubertin ja Beethovenin kohtaus syystuulessa Wienin ulkolaidalla. Pelkästä kunnioituksesta mestaria kohtaan piiloutuu Schubert lyhtytolpan taakse, ja Beethoven, joka itsekseen puhuen sävelsi syysmyrskyssä "surisi kuin ärsytetty mettinen Schubertin ohi". Mutta titaanin näky inspiroi nuoremman säveltäjän, ja mestarin tietämättä lähtee hän seuraamaan häntä hänen vanavedessään, ja Wienin molemmat suuret säveltäjät kulkevat siten pitkin kaupungin vallituksia ja luovat syysmyrskyn tahtiin!
Eräissä myöhäisemmissä kirjoissaan, m.m. uskonnollisaiheisessa romaanissa "Lukas Rabesam" v:lta 1917 on Bartsch yrittänyt sodan kokemusten painosta laajentaa alaansa ja ottaa myöskin suurimpia elämänkysymyksiä taiteellisen käsittelyn esineeksi. Mutta hän käy tällöin helposti hapuilevaksi ja haaveilevaksi, on kuin se sielunkriisi, jonka hän maanmiestensä kanssa on sodan jälkeen elänyt, olisi ollut liian väkivaltainen ja ehkä myöskin vielä liian lähellä, jotta hän olisi voinut omistaa uudet kokemuksensa elimelliseksi persoonalliseksi omaisuudekseen ja niiden mukaisesti virittää uudelleen runollisen soittimensa. Hän on ikäänkuin oivaltanut, että sellainen optimismin kannattama kuvaus kuin kahdentoista steiermarkilaisen nuorukaisen romaani on tällä hetkellä vailla kotipaikkaoikeutta nykyisessä Itävallassa ja nykyisessä Euroopassa, eikä hän ole tahtonut silti ripustaa lyyraansa puuhun. Mutta hän on epäilemättä liiaksi _ancien regime'_ä voidakseen enää nousta päivän kirjailijain ensimmäisiin riveihin. Hänen ominaisin sävelensä niinkuin niin monen muun hänen mukana, hukkui tykkien paukkeessa Tyrolissa ja Karpaateilla.
Itävallan suurin runoilija Grillparzer on kerran verrannut isänmaataan nuorukaiseksi miehen (Saksan) ja lapsen (Italian) välissä. Tämä entisen Itävallan ikuinen nuorukaismieli sai yhden viimeisistä ilmaisuistaan Rudolf Hans Bartschin romaaneissa ja ennen kaikkea hänen esikoisteoksessaan kahdestatoista steiermarkilaisesta.