GUNNAR CASTRÉNIN TEOS JUHANI AHOSTA.
Tuskin on muste Juhani Ahon viimeisen kynän jäljiltä kuivunut, kun hänen elämäntyönsä jo on joutunut historiallisen käsittelyn ja arvioinnin esineeksi, vieläpä laajassa kaksiosaisessa teoksessa [Gunnar Castrén: Juhani Aho. I ja II. — 1922]. Tri Gunnar Castrénin tutkimus Juhani Ahosta on tullut yleisön käteen hetkellä, jolloin useimmat Ahon lukijat tuskin vielä ovat tottuneet ajattelemaan häntä ja hänen elämäntyötään historiaan kuuluvana sillä tavalla kuin vain se voi siihen kuulua, joka peruuttamattomasti on meidän joukostamme riistetty. Ahon kuolinsanoma on siihen vielä liian tuore. Meidän on vaikea suhtautua historiallisesti henkilöön, jonka äänen olemme vielä kuulevinamme korvissamme.
Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Ahon laadussa oli jotakin, joka jo hänen eläessäänkin, hänen viimeisinä vuosinaan, olisi helpottanut historiallista suhtautumista häneen ja hänen elämäntyöhönsä. Hänen merkitsevimmät teoksensa, ne jotka laskivat perustan hänen maineelleen ja jotka yleisön tietoisuudessa antoivat hallitsevat piirteet hänen kirjailijakuvaansa, olivat ajassa vuosikymmenien päässä, kuuluen oleellisesti siihen 1880-lukuun, jonka henkiset harrastukset ja kirjalliset ihanteet jo olivat menettäneet aktuaalisuutensa. Tähän tulee lisäksi, että Aho itsekin alkoi viimeisinä aikoinaan katsoa omaa kehitystietään historiallisesti samassa kun hänessä heräsi tuo vanhenevalle kirjailijalle niin ominainen tarve tehdä tiliä omasta elämästään. Tämä harrastus on luonnetta antava Ahon kaikille viimeisille kirjoille, ennen kaikkea Muistatko-teokselle ja Hajamietteille kapinaviikolta, jotka kumpikin suurelta osalta ovat katsottavat omaelämäkerrallisiksi tuotteiksi. Kirjallisuushistorioitsija, joka lähtee kuvaamaan Ahon elämää ja kehitystietä, voi näin ollen löytää arvokasta tukea tehtävässään niistä kirjoista, joilla Aho päätti neljä vuosikymmentä kestäneen työpäivänsä.
On pidettävä onnena, että Ahon ensimmäinen elämäkerrallinen kuvaus ja kirjallishistoriallinen tulkinta on joutunut niin kouliintuneen ja hienon tutkijan käsiin kuin Castrén, tutkijan, jolla sitäpaitsi näyttää olevan — mikä ei suinkaan ole vähimmin tärkeää — luontaisia edellytyksiä suhtautua sympatialla Ahon persoonalliseen laatuun. Viimeksimainitun ominaisuuden merkitys on arvosteltava hyvinkin suureksi, sillä missä kirjallisuustutkijalta puuttuu todellinen myötätunto kuvattavaansa kohtaan, puuttuu häneltä myös syvempi psykologisen myötäelämisen kyky, ja esitettävän persoonallisuuden tarjoamat sielulliset probleemit jäävät hänelle itse asiassa yhtä moneksi selittämättömäksi salaisuudeksi. Tosin ei Castrénin tutkimus Juhani Ahosta ole hänen kaikkein parhaitaan — se ei mielestäni vedä vertoja hänen erinomaiselle kirjalleen Creutzista - sen, Ahon teosten kronologian mukaan toisiaan seuraavissa luvuissa kaipaa kyllä usein voimakkaampaa, persoonallisempaa jäsentelyä ja syvempiä, Ahon kirjailijaluonteen ytimeen tunkevia näköaloja. Jo se seikka, että Castrén on käyttänyt vain painettuja lähteitä, on niinikään luonnollisesti rajoittanut hänen mahdollisuuksiaan ei vain Ahon elämän kuvauksen alalla, vaan myöskin Ahon teosten syntyhistorian selvittelyssä. Mutta ottaen huomioon nämä rajoitukset, voi mielestäni kiitollisuudella todeta, että Castrén on suorittanut ensimmäisen historiallis-kriitillisen yleiskatsauksensa Ahon tuotantoon ja kirjailijakehitykseen huomattavalla taidolla, vetäen varmalla kädellä Aho-tutkimukselle suuret, hallitsevat suuntaviivat, joiden puitteissa tuleva Aho-kirjallisuus epäilemättä kauan tulee liikkumaan.
Elämäkerrallisessa suhteessa antaa teoksen alkupuoli enimmän. Lapsuusvuosien kuvaus, johon Ahon omista teoksista voi saada runsaasti aineistoa, on täyteläisin, myöskin ylioppilasaikojen esitys, mihin Castrén on kiinnittänyt aivan erikoista huomiota, on suhteellisen laaja, mutta 1880-luvun puolivälistä ohenee elämäkerrallinen kuvaus vuosi vuodelta, antaakseen lopulta tilaa melkein yksinomaan teosten erittelylle. Esipuheessaan sanoo Castrén tahtoneensa etsiä Ahon persoonallisuutta hänen teoksistaan ja epäilemättä onkin tämän tutkimuksen varsinainen merkitys Ahon teosten psykologis-esteettisessä analyysissä. Siihen puoleen kiintyy vaistomaisesti lukijan päähuomio hänen verratessaan omaa kuvaansa Juhani Ahosta siihen kuvaan, jonka kirjallisuushistorioitsija hänestä antaa.
Tekijä mainitsee joukon kirjoja, joista voi katsoa Ahon koulu-aikanaan saaneen ensimmäiset kirjalliset herätteensä. Luetteloa voisi varmaan moneen suuntaan täydentää. Ahon isä oli 1870-luvulla ostanut — Ahon oman kertomuksen mukaan allekirjoittaneelle — edellisen papin kirjaston, missä oli m.m. ruotsalaisten kuvalehtien Familje-Journalin ja Ny illustrerad Tidningin vuosikertoja, jotka välittivät nuoren Juhani Ahon ensimmäisen tuttavuuden kaunokirjallisuuden kanssa. Erikoisesti jännitti pojan mieltä Setä Tuomon tuvan tapaan kirjoitettu jatkonovelli "Semona eller svart blod", joka valitettavasti jäi kesken, kun aikakauslehden vuosikerta ei ollut täydellinen. Myöskin toisen romaanin "Dubbelgångaren" oli Aho vielä viimeisinä elämänvuosinaan säilyttänyt muistossaan näiden kuvalehtien sisällöstä. Samaan aikaan kuin "Genoveva", jonka Castrén mainitsee, tuli myöskin "Robinson Crusoe" Juhani Ahon näköpiiriin. Lyseon kirjastosta lainaili Aho varsinkin Dumas'ta, jonka teoksista hän luki "Bracelonin varakreivin" saksankielisenä käännöksenä. Suomenkielisistä runoilijoista, jotka kouluaikana kuuluivat Ahon kirjallisiin tuttavuuksiin mainitsee Castrén Kiven ja Oksasen. Niihin on lisättävä ainakin Schrowe ja Olli Vuorinen, jonka viimeksimainitun Aho kertoi tehneen häneen poikana "voimakkaan vaikutuksen". Ulkomaalaisista lyyrikoista, joita hän koulupoikana harrasti, muisti Aho elämänsä viime vuosina vain Heinen "Buch der Lieder'in". Sen sijaan lienee Goethe jäänyt kaikiksi ajoiksi Aholle vieraaksi. Mitään järjestelmällistä kirjallisuuden lukemista ei Aho koskaan harrastanut ja siitä johtui, että hänen tuntemuksensa maailmankirjallisuuden suurimpiinkin nähden usein oli huomiota herättävässä määrässä vajavainen.
Mieltäkiinnittävä on tavallaan kysymys, onko luettu kirjallisuus herättänyt Ahossa ensi kerran tietoisuuden tai ainakin aavistuksen omasta tulevasta kutsumuksesta. Castrénin mukaan saattaisi olettaa, että suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin maailma ensikerran ovat antaneet hänelle aavistuksen omasta kirjailija-kutsumuksesta. Näiden rivien kirjoittajalle kertoi Aho kuitenkin, että Björnson ensimmäisenä herätti hänessä tämän tunteen — tunteen, jota Aho tulkitsi Schillerin säkeellä "Auch ich bin in Arkadien geboren". Kun ajattelee, miten paljon lähempänä norjalaisen kertojan talonpoikaiskuvaukset ovat sitä kirjallisuusmuotoa, joka tuli Ahon varsinaiseksi alaksi, kuin Runebergin tai Kalevalan ja Kantelettaren runous, niin ymmärtää, että Björnsonin vaikutus todella on voinut olla näin herättävää laatua. Aho koetti välittää kuopiolaisille tuttavilleenkin ihailuaan norjalaista kohtaan. Niinpä esitti hän Lukuseurassa, jonka jäseniä hän oli, jonkin Björnsonin kertomuksen löytämättä kuitenkaan vastakaikua innostukselleen. Toisten kylmäkiskoisuus tuotti Aholle niin suuren pettymyksen, että hän erosi heistä ja kulki sen jälkeen kirjallisine harrastuksineen omia teitään.
Ahon ensimmäinen kirjallinen forum oli, kuten Castrén mainitsee, kuopiolaisen rouva Steniuksen salonki, jolla oli käsinkirjoitettu äänenkannattaja "Sirkka". Castrénille ei näytä olevan tunnettua, että tällä lehdellä oli Kuopiossa kilpailijansa, "Muurahainen", jonka eräät kirjoitukset tarjosivat Aholle tilaisuuden abiturienttivuonna ensimmäiseen kirjalliseen polemiikkiin, mille hän antoi sirkan ja muurahaisen välillä suoritetun kaksinpuhelun muodon.
Ahon nuoruudenteosten syntymäaikojen täsmällinen määrittely ei ole kuulunut Castrénin tehtävän varsinaiseen piiriin. Siinä suhteessa voinee tuleva tutkimus täydentää hänen esitystään. Niinpä lienee Ahon ensimmäisen laajemman novellin, Markkinamiehen, alkuluku syntynyt jo vuosia ennen kuin teos (v. 1884) ilmestyi, luultavasti samoihin aikoihin kuin Sipolan Aapon kosioretki, vaikka hän myöhemmin puki sen tyylillisesti uuteen asuun. Myöskin ne mieskohtaiset elämykset ja ulkonaiset olosuhteet, jotka ovat vaikuttaneet näihin nuoruudenteoksiin, jäävät Castrénin tutkimuksessa vaille lähempää, yksityiskohtaisempaa selvittelyä. Sensijaan antaa tekijä nähdäkseni hyvinkin tarkan kuvan niistä kirjallisista vaikutuksista, jotka määräsivät Ahon realismin luonteen. Norjalaisen ja varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden merkitystä Ahon kehitykseen on tekijä selvitellyt varsin perusteellisesti. Edellinen määrää suurin piirtein katsoen Ahon realismin laadun ennen Parisin matkaa, jälkimmäinen sen jälkeen. Kuitenkin on ainakin yksi ranskalaisen naturalismin pääteoksia, Zolan "L'assommoir", jo kauan ennen Ranskan matkaa tehnyt Ahoon, kuten hän itse vakuutti, "valtavan vaikutuksen". Niin ilmeistä kuin kuitenkin on, että Aho on oppinut sekä norjalaisilta että ranskalaisilta, niin on samalla mielestäni sanottava, että se mitä hän heiltä on saanut, on ollut pääasiassa teknillistä laatua, on rajoittunut ilmaisukeinojen kouluuttamiseen määrättyyn, ajan kirjallisten tunnussanojen viitoittamaan suuntaan. Materialisesti — jos tällä sanalla tarkoitamme sitä mieskohtaista elämänsisältöä, joka kirjallisessa taiteessa etsii ilmaisua — lienee Ahon suhde sensijaan ollut läheisempi suuriin venäläisiin kertojiin, ennen kaikkea Leo Toistoihin. Se alituinen luonnon ja kulttuurin, vapaan luonnontilan ja kulttuurin muotojen vastakkain-asettelu, joka on Ahon syvimpiä perusaiheita — hänen koko kirjallista tuotantoaan hallitseva probleemi — sehän on sama kuin Jasnaja Poljanan ajattelijan ja kertojan valtava johtomotiivi, jonka ympärille sekä hänen filosofiansa että hänen taiteellinen ihmiskuvauksensa ryhmittyy. Tämä syvällä piilevään henkiseen sukulaisuuteen perustuva yhtäläisyys määrittelee mielestäni paremmin Ahon kirjallista asemaa kuin ne ulkonaiset, teknillistä laatua olevat piirteet ja yksityiskohdat Ahon tuotannossa, jotka saattavat viedä ajatukset Kiellandiin, Maupassant’iin tai Bourget'hen.
Castrén omistaa jotenkin paljon huomiota Ahon sanomalehtimiestyölle ja täydellä syyllä, sillä tämä puoli Ahon toimintaa ei ainoastaan anna tärkeitä lisiä Ahon luonnekuvaan, vaan on se myöskin ratkaisevalla tavalla vaikuttanut sen kirjallisen muodon, lastu-tyylin, kehitykseen, jota voi pitää Ahon persoonallisimpana taiteellisena ilmaisumuotona. Castrén viittaa tähän sanomalehtitoiminnan merkitykseen lastumuodon syntymisessä, mutta ei lähemmin osoita, mitä aineksia lastutyyli on omaksunut sanomalehdestä. Tämän osoittaminen ei kuitenkaan olisi vailla mielenkiintoa, koska se epäilemättä olisi omiaan tarkemmin karakterisoimaan lastujen luonnetta. Yleinen käsitys lyyrillisyydestä lastujen ainoana hallitsevana ominaisuutena saisi tuskin tällaisesta yksityiskohtaisemmasta tyylillisestä erittelystä tukea. Pikemminkin se käsittääkseni näyttäisi, että sanomalehtikoserialla on varsin huomattava osa lastutyylin syntyyn ja että lyyrillisiinkin lastuihin useimmiten liittyy aineksia päivän aiheita käsittelevästä pakinatyylistä. Poleemisella aineksella on niinikään huomattava asema, etenkin varhaisemmissa lastuissa, jopa niin suuri, että moni niistä on menettänyt melkein koko viehätyksensä, kun se aihe, johon ne kohdistuvat, ei enää ole näkyvissämme. Huomiota ansaitsee myöskin se kehitys, joka on ensimmäisen ja viimeisen lastukokoelman välillä, kehitys, joka kulkee pikemmin lyyrillisyyttä kohti kuin siitä poispäin ja joka eräissä viime kokoelmissa on luonut muutamia pieniä unohtumattomia proosarunoja, joiden suurta kauneutta Castrén tuskin aina on täysin huomannut. Kun hän esim. sanoo Hirvi ja voimavaunu-lastun kuvitelmia luonnontieteellisesti epäillyttäväksi, on hän tietysti oikeassa, mutta tämä moite ei suinkaan tee tyhjäksi sitä mikä noissa kuvitelmissa on runollisesti oleellisinta: sitä suurpiirteistä näkyä, mikä niihin sisältyy ja missä jotakin Ahon sisimmästä sielusta, kuten minusta tuntuu, ripittäytyy. Siinähän on Ahon keskeisin aihe, kulttuuri asetettuna luonnon rinnalle ja sitä vastaan, saanut yhden kaikkein monumentaalisimpia ilmaisujaan. Lastut Lumoissa, Yllätys ja Toivioretki olisivat niinikään ansainneet muiden joukosta tulla erikoisesti huomatuiksi, koska ne mielestäni merkitsevät Ahon lastutaiteen huippuja. Sellaiset kansanomaisiksi muuttuneet nuoruudenlastut kuin Kosteikko, kukkula, saari ja Alakuloisuuden ylistys eivät mielestäni saavuta näiden persoonallisten, syvien proosarunoelmien taiteellista voimaa.
Sitä taiteellista täydellisyyttä lähentelevää virheettömyyttä, joka on ominainen parhaille Ahon lastuista, ei hän, kuten tunnettu, koskaan saavuttanut laajemman kirjallisen muodon puitteissa. Samoinkuin hänen yrityksensä draaman alalla, kuuluvat hänen suurimmat teoksensa Panu ja Kevät ja takatalvi epäilemättä niihin, joissa ulkonaisen aineiston värikäs runsaus turhaan koettaa peittää inspiratsionin voimattomuutta. Siihen verraten epäedulliseen loppuarvosteluun, jonka Castrén antaa jälkimmäisestä romaanista, olisin sentähden valmis yhtymään, ulottaen sen suuremmassa määrässä kuin hän tekee myöskin edelliseen romaaniin. Itse asiassa voi helposti havaita, jos lukee niitä arvosteluja, joita Ahon ensimmäiset teokset saivat osakseen, miten määrätyt arvovaltaiset kriitikot liiaksi painostamalla kirjailijakutsumukseen liittyviä kansallisia velvollisuuksia, saivat Ahon, joka oli joskus melkein liiankin herkkä seuraamaan arvostelijain neuvoja, poikkeamaan omalta varsinaiselta alaltaan. Suuren proosaeepoksen luominen ei ollut Ahon runoilijaluonteen mukaista ja historiallisen aiheen käsittelyyn puuttui häneltä ei ainoastaan kouluutusta ja tietopuolisia edellytyksiä, vaan myöskin — mikä on tärkeintä — sitä romanttista mielikuvitusta, joka helposti koteutuu kaukaisiin aikoihin ja olosuhteisiin. Juhani Ahon parhaiden teosten lähtökohta on likeinen todellisuuden havainto, hän tarvitsi jotakin konkreettista, silmin nähtyä tai omakohtaisesti koettua, ennenkuin hänen mielikuvituksensa sai aiheen valtaansa ja kykeni sitä menestyksellä kehittämään. Saattaa suorastaan kysyä, olisiko Aho jonkin muun kirjailijakoulun kuin realismin aikana — esim. romanttisten taideihanteiden vallitessa — lainkaan keksinyt kirjailijakutsumusta omaksi alakseen. Niin tyypillinen realisti on Aho kaikilta vaistoiltaan.
Mitä Ahon viimeisen, Juha-romaanilla alkavan kauden erittelyyn ja arviointiin tulee, olisi tekijä kenties voinut, niin sattuvaa ja hienosti ymmärtävää kuin hänen esityksensä yleensä onkin, enemmän korostaa sitä eetillistä piirrettä, joka on sille ominainen ja jota ei samanlaisena tapaa nuoruuden teoksissa. Tämä siveellinen mielenkiinto sitoo sellaisetkin teokset kuin Rauhan erakko ja Hajamietteitä kiinteästi Ahon muun samanaikaisen varsinaisen kaunokirjallisen tuotannon yhteyteen. Siihen liittyy, etenkin Muistatko-kirjassa ja eräissä lastuissa eetillisen itsetutkistelun tarve, joka tekee hänen viimeiset teoksensa hänen kaikkein persoonallisimmikseen. Jonkinlaisena edeltäjänä tälle itsetutkistelulle voi pitää sitä itseivaa, joka on painanut leimansa Olavin sekä Helsinkiin- ja Yksin- kirjojen sankarien kuvaukseen.
Monen yksityisen teoksen erittelyyn ja arviointiin nähden voisi luonnollisesti niinikään esittää eriävän mielipiteen tai saattaisi toivoa, että tekijä olisi yksityiskohtaisemmin perustellut kantaansa. Kenties ei tekijä myöskään ole, varsinkaan tutkimuksensa loppupuolella, ottanut riittävästi huomioon suomenkielisen kritiikin esittämiä näkökohtia Ahosta ja hänen yksityisistä tuotteistaan. Kun Castrén mainitsee esim. Homénin ja Vaseniuksen arvostelut Tuomiosta olisi niiden rinnalla ansainnut huomion Gunnar Suolahden "Ajan" vuosikerrassa 1908 julkaisema kritiikki, joka epäilemättä sisältää sattuvinta, mitä tästä kiistanalaisesta näytelmästä on kirjoitettu. Varmaan olisi myöskin lähempi vertailu Ahon tuotannon ja muun samanaikaisen suomalaisen kirjallisuuden välillä voinut antaa mieltäkiinnittäviä lisiä Ahon kirjailijakuvaan. Ei voi myöskään olla panematta merkille, että Castrén esittää Ahon etenkin hänen viimeisissä vaiheissaan jotenkin erillisenä, ilman varsinaista kirjallista ympäristöä tai vuorovaikutusta ammattitoverien kanssa.
Castrénin teoksen kirjallisen luonteen mukaisesti jää Ahon persoonallisuus, mikäli se on etsinyt ilmaisua ulkopuolella hänen kaunokirjallisen tuotantonsa, pääasiassa syrjään. Sentähden puuttuu Ahon luonnekuvasta tässä teoksessa epäilemättä eräitä piirteitä, joita myöhempi tutkimus varmaan on siihen lisäävä. Suurempana rajoituksena Castrénin tutkimuksessa pitäisin kuitenkin sitä, ettei tekijän, huolimatta yksityisiin tuotteihin kohdistuvista hienoista ja usein syvällemenevistä erittelyistään, ole mielestäni aina onnistunut vakuuttavasti esittää sitä, mikä muodostaa sisäisen yhteyden Ahon eri teosten välillä, persoonallisen ytimen, sen mikä antaa käsitteelle Juhani Aho sen oleellisimman sisällön. Tämä sisäisemmän, synteettisemmän kuvan puute esitettävän persoonallisuudesta luullakseni myös selittää, että se runsas tunnustus, minkä Castrén tutkimuksensa lopussa antaa Juhani Ahon elämän- työlle, ei tunnu niin vakuuttavalta kuin toivoisi. Mutta näistä, osaksi tutkimuksen luonteesta johtuvista rajoituksista huolimatta, on Castrénin samalla kertaa hienon kritiikin ja lämpimän sympatian leimaama teos Juhani Ahosta omiaan syventämään lukijakunnan käsitystä sen kirjallisen elämäntyön merkityksestä ja laadusta, missä Suomen kansa vuosikymmenien aikana näki hienoimpien ajatustensa ja tunteidensa löytäneen ilmaisunsa. Suomenkielinen yleisö on tämän teoksen johdosta todellisessa kiitollisuudenvelassa ruotsinkieliselle kirjallisuushistorioitsijalle, jonka tutkimus on uusi todistus siitä, kuinka lähellä suomen- ja ruotsinkielinen kulttuuri tässä maassa ovat toisiaan.