KIRJOJEN ELÄMÄ.
(Kirjallisuusviikolla 1923.)
Kuinka rikasta, salaperäistä elämää elävätkään kirjat meidän läheisyydessämme, jatkuvassa vuorovaikutuksessa kanssamme, kasvattaen meitä hyvään ja pahaan, säestäen ilojamme ja surujamme, seuraten meidän askeleitamme kehdosta hautaan! Kuinka moni kirja onkaan ottanut osaa elämämme vaiheihin, alkaen siitä kirjasta, josta opimme sisäluvun taidon, siihen kirjaan saakka, jolla ehkä viimeisellä tautivuoteellamme lyhennämme pitkiä unettomia tunteja! Nykyaikaisessa kulttuurielämässä on kirja epäilemättä mahtavin ja tärkein väline ja niinkuin elinvoimainen kasvisto on se levittänyt vesojaan jokaiseen suuntaan ja kaikille aloille. Kirjat muodostavat ikäänkuin luonnon luonnossa — samaan tapaan kuin puhumme valtiosta valtiossa —, ne luovat sen ilmakehän, jossa jokainen kulttuuri elää ja hengittää, ja vasta kirjallisuutensa mukana kuolee kulttuuri lopullisesti. Niin kauan kuin Homerosta, Platonia, Lucretiusta ja Horatiusta luetaan, elää jotakin antiikista vielä barbaarien keskuudessa. Kirjat ovat viestin juoksijoita vuosisatojen ja sukupolvien välillä, kirja on niinikään valtavin kaukoputki, jonka ihmisajatus suuntaa tuntematonta tulevaisuutta ja kaaosta kohti. Kirja on uskontojen, tieteen ja runouden paras liittolainen, ihmisen hiljaisin mutta uskollisin seuralainen hänen matkallaan elämän läpi.
Habent sua fata libelli — kirjoilla on omat kohtalonsa. Nämä kohtalot saattavat oikullisuudessaan muistuttaa ihmiselämän vaiheita. Ne ovat monessa suhteessa yhtä mieltäkiinnittävät kuin opettavat. Kuinka moninaiset voivatkaan kirjan kohtalot olla siitä hetkestä lähtien, jolloin se käsikirjoituksena jättää tekijänsä kammion, siihen hetkeen saakka, jolloin se muuttuu makulatuuriksi ja kuolee enemmän tai vähemmän verkkaisen kuoleman! Ja kuinka eri pitkä onkaan kirjojen ikä! Toiset elävät sukupolvesta sukupolveen, vuosisadasta vuosisataan, painoksesta painokseen, toiset elävät lyhyemmän ajan kuin tekijänsä, useat ovat kuolleita jo syntyessään. Kirja elää niin kauan kuin sitä luetaan. Kun ei kukaan sitä enää lue, on se kuollut. On kirjoja, jotka voivat vuosisatojen ajan olla näennäisesti kuolleita — nukkua ikäänkuin letargista unta — herätäkseen jälleen uuteen, täyteen elämään. Niin on tapahtunut useille antiikkisen kirjallisuuden tuotteille ja niin on äsken tavallaan tapahtunut m.m. 1600-luvun saksalaisen mystikon Angelus Silesiuksen runoille. Aikakausi voi ikäänkuin löytää itsensä jostakin teoksesta, jonka ohi sukupolvet jo ovat kulkeneet välinpitämättöminä ja kylminä. Saman tekijän kirjoista voi toinen ajankohta kohdistaa mielenkiintonsa vain määrättyihin teoksiin ja sivuuttaa toisia, joita toinen aika on ihaillut. Kuka lukee enää Voltairen oopperamaisia tragedioja tai hänen yhtä kuivaa kuin virheetöntä "La Henriade"-eepostaan, jotka aikalaistensa silmissä kohottivat tekijänsä Parnasson korkeimmille huipuille ja yksinään riittivät ratkaisemaan vanhan riitakysymyksen siitä, oliko antiikin runous vaiko moderni kirjallisuus katsottava arvokkaammaksi? Sen sijaan on se "kaaos kirkkaita ajatuksia", joka välähtelee Voltairen romaaneissa ja kirjeissä (sekä eräissä hänen pienemmissä runoissaan), meille vielä täysin nautittava. Hänen vitsinsä on osoittautunut paljon sitkeähenkisemmäksi kuin hänen traagillinen paatoksensa. Missä on se nuori mies, joka nykyään tekisi itsemurhan Goethen "Wertherin" järkyttämänä (niinkuin kerrotaan tapahtuneen 1700-luvulla)? Meidän suhteemme Goethen nuoruuden kirjeromaaniin on paljon viileämpi kuin tunteellisen saksalaisen rokoko-ajan. Toiselta puolen on vasta myöhempi aika voinut täyteen mittaansa arvioida Goethen useampien muiden teosten merkitystä. Schopenhauer sai odottaa lähes ihmisiän yleisöä filosofiselle pääteokselleen, joka vasta vuosikymmeniä syntymisensä jälkeen löysi kiitollisen, ihastuneen lukijakuntansa. Historialliset tapaukset voivat äkkiä tehdä jonkin kirjastojen pölyyn hautautuneen teoksen suosituksi ja kansanomaiseksi. Niin ovat esim. Fichten "Puheet Saksan kansakunnalle" tällä hetkellä niitä kirjoja, joista Saksa nykyisessä alennuksessaan etsii karaisua ja rohkaisua. Ja jos luomme katseemme nykyhetken uusiin suuriin kirjakauppamenestyksiin, niin voimme helposti havaita, miten Spenglerin kuuluisa "Länsimaan perikato" epäilemättä saa kiittää maineestaan, paitsi kieltämättömiä omia ansioitaan, sitä seikkaa, että sen historian, filosofia on sopusoinnussa sodanjälkeisen yleisen kulttuuri-pessimismin kanssa. Sodan edellä Europpa ei olisi suinkaan samalla innostuksella kuunnellut oman kulttuurinsa joutsenlaulua.
Kirjat ovat kuin arkaluontoisia elimistöjä, jotka vain määrättyjen ulkonaisten edellytysten vallitessa voivat elää. Useimmat kuolevat nuorina niin sanoakseni nopean, tuskattoman kuoleman. Moni teos, niinhyvin kaunokirjallinen kuin tieteellinen, joka syntymisensä hetkenä on täyttänyt määrätyn tarpeen, voi pian jäädä syrjään ja unohtua kehityksen tiellä — aivan niinkuin kaatunut sotilas kuopataan maahan ja unohdetaan, kun rintama siirtyy eteenpäin. Tätä voimme sanoa kirjan luonnolliseksi kuolemaksi eikä meidän ole syytä sitä surra. Meidän ei suinkaan tarvitse ajatella, että se olisi aivan hukkaan elänyt. Sillä voi olla oma vaatimaton, jo unohtunut osuutensa ihmiskunnan yhteisessä henkisessä pääomassa, johon miljoonat ihmisaivot vuosisatojen aikana ovat antaneet parhaansa. Ihmiskunnan ylpeimmän kehityshistorian varrella on paljon "tuntemattomien sotilaiden" — ja tuntemattomien kirjantekijäin — hautoja!
Mutta myöskin väkivaltaisen lopun vaara on uhannut kirjojen elämää, varsinkin ennen Gutenbergin keksintöä. Kuinka paljon korvaamattoman arvokkaita käsikirjoituksia onkaan kadonnut jäljettömiin! Miten häviävän vähän onkaan meille säilynyt suuren kreikkalaisen runouden aarteista, ja miten vaillinaisessa muodossa usein sekin, joka on pelastunut! Suurimman kreikkalaisen lyyrikon Pindaroksen 17:sta kirjasta on meille yksityisiä katkelmia lukuunottamatta säilynyt ainoastaan neljä kirjaa juhlarunoja ja Sophokleen n. 120:sta näytelmästä tunnemme enää vain seitsemän. Ja joskin yksityiset löydöt vieläkin ovat mahdolliset — kuten toistakymmentä vuotta sitten keksityt mieltäkiinnittävät Menandros-katkelmat m.m. osoittavat — niin täytyy pitää suurinta osaa kreikkalaisesta kirjallisuudesta ikuisiksi ajoiksi ihmiskunnalta hukkaan joutuneena. Kuinka tervetulleita olisivat täydennykset myöskin paljon paremmin säilyneeseen roomalaiseen kirjallisuuteen, osoittaa se suuri huuto, jonka äsken synnyttivät otaksutut italialaiset Livius-löydöt. Mutta paljon myöhempänäkin aikana on, kuten tunnettua, arvokkaita käsikirjoituksia hävinnyt tai tietoisesti (tekijän toimesta) hävitetty. Sellaisista hävitetyistä teoksista on uudemmalla saksalaisella kirjallisuudella syytä valittaa m.m. Heinrich von Kleistin Guiskard-käsikirjoituksen väkivaltaista loppua. Uudemman kirjallisuuden yksityisiä tappioita muistellessa voi kuitenkin lohduttautua, kun palauttaa mieleensä, miten korvaamattomia vanhan kirjallisuuden aarteita meni hukkaan Aleksandrian kirjaston väkivaltaisessa hävityksessä ajanlaskumme neljännellä vuosisadalla, tuossa kenties suurimmassa rikoksessa produktiivista henkeä vastaan, minkä maailmanhistoria tuntee.
Oikullisia ovat siis ne tähdet, jotka vaalivat jokaisen kirjan kohtaloita siitä hetkestä lähtien, jolloin se tekijänsä työkammiosta astuu maailmaan, siihen hetkeen saakka, jolloin se hengentuotteena lopullisesti kuolee ja unohdetaan. Tämä aika voi olla pitempi tai lyhempi — on kirjoja, jotka niinkuin eräät perhoset kuolevat sen päivän mukana, mikä on nähnyt niiden syntyvän, on taas toisia, jotka kuin valtavat vuorenkukkulat nostavat päänsä vuosisatojen lentohiekasta. Meidän ei ole syytä olettaa, että nekään teokset, joita me kunnioitamme ihmishengen painavimpana, kypsimpinä tuotteina, olisivat ikuisuutta varten. Niinkuin ptolemaiolaista maailmankuvaa seurasi kopernikaaninen ja niinkuin Einstein meidän päivinämme on järkyttänyt fyysillisen maailmankuvamme perusteita, niin "orienteerautuu" jokainen historian kausi ja jokainen kulttuuri omalla tavallaan myös kirjallisuuden maailmaan. Mutta unohtuneenakin voi kirja elää niin sanoaksemme yliyksilöllistä elämää kulttuurissa. Se on voinut jättää pienen osansa siihen henkiseen pääomaan, jonka sukupolvi luovuttaa toiselleen perinnöksi. Eräs nykyhetken merkitsevimmistä "kirjantekijöistä", Georg Brandes, on pukenut tämän ajatuksen seuraaviin säkeihin, jotka päättävät hänen koottujen teoksiensa kunniakkaan sarjan:
Tro da ej, at jeg skræmmes fordi vel jeg ved, hvad jeg virked vil glemmes, hvad jeg led, hvad jeg hed. Liv i Fremtidens ypperste, liv er en Art av Udödelighed.
"Elämä tulevaisuuden parhaassa elämässä on laji kuolemattomuutta" — tämä Brandesin ylpeä usko on epäilemättä enemmän tai vähemmän tietoisena elähyttänyt kaikkien aikojen merkitseviä kirjailijoita. Jokainen todellinen kirjailija — neroista puhumatta — — kääntyy aina jossakin mielessä tulevien sukupolvien puoleen. Kirjailija, joka ei tavalla tai toisella ole edellä omasta ajastaan, on pian jäänyt jälkeen siitä. Suuri kirjallisuus, suuri runous elää niin sanoaksemme ajatonta aikaa, koskemattomana vuosisatojen vaihtelussa, vanhentumattomana niinkuin luonto, jonka sukua se on.
Eräs viime vuosisadan suurimmista lyyrikoista ja suurimmista pessimisteistä, Alfred de Vigny, uskoi, että paras mitä ihmisajatus ja -tunne ovat luoneet, ei katoa jäljettömiin maailmankaikkeudessa, vaan että samoinkuin laivan joutuessa haaksirikkoon mereen heitetty pullo voi pelastaa hukkuvan työn, samoin vie "Jumalan sormi" kerran satamaan sen, minkä ihminen on totuudessa luonut. Kirja on verrattavissa tuollaiseen mereen heitettyyn pulloon, jonka sisään on kätketty hukkuvan testamentti ja elämäntyö. Kirja on pelastanut ihmiskunnalle kokonaisten kulttuurien kootun viisauden. Se on pelastanut aikojen merestä hukkuvien sanoman, sen, minkä jokainen kulttuuri on ennen kaikkea muuta tahtonut jättää perinnöksi niille sukupolville, jotka tulevat sen jälestä.
Meillä on kullakin omat mielikirjamme, jotka olemme enemmän tai vähemmän tietoisesti valinneet tuhansien joukosta. Viipykäämme jokainen muutaman hetken näinä päivinä — kirjojen viikkona — niiden seurassa! Juokaamme Bandusian lähteen kristallikirkkaassa vedessä koulunaikaisen Horatiuksemme malja ja antakaamme hänen oodiensa raikkaan poljennon kaikua itsessämme, seuratkaamme hetkinen Catulluksen lauluista hänen myrskyisen rakkautensa tarinaa tai, mennäksemme myöhempään aikaan, kuunnelkaamme hetkinen Montaignen viisautta ja Voltairen naurua, Shakespearen huvinäytelmien syvää huumoria tai Goethen nuoruudenlyriikan täyteläistä tunnetta! Tai — jos tahdomme pysyä omien kirjailijaimme piirissä — omistakaamme päivämme Runebergin Hannan juhannusidyllille tai seuratkaamme Aleksis Kiveä hänen retkillään "teille kultaisille Hämeenmaan"! Tai — jos emme tunne olevamme viritettyjä ottamaan vastaan runoutta — viipykäämme hetkinen jonkun ajattelijan, tutkijan, historioitsijan, valtiomiehen, löytöretkeilijän teoksen ääressä, kirjan parissa, jonka muistamme joskus vieneen meidät ulkopuolelle oman pienen maailmamme ajatuksen ja luonnon suureen maailmaan. Jos näin teemme, emme voi olla tuntematta, miten paljon olemme kirjoillemme velkaa, noille hiljaisille seuralaisillemme, jotka läheisyydessämme, jatkuvassa vuorovaikutuksessa kanssamme, elävät omaa erikoista, salaperäistä elämäänsä, hengen ajatonta elämää.