HEINRICH HEINE.
Max J. Wolffin Heine-elämäkerran johdosta.
Meillä on ensimmäinen Hieine-kautemme tavallisesti hyvin varhain, monessa tapauksessa ylioppilastutkinnon kahden puolen. Että se käy ylitsevuotavan ihailun merkeissä, on anteeksiannettavaa, ei vain meidän nuoruutemme takia, vaan myöskin siksi, että se kohdistuu melkein yksinomaan siihen osaan Heinen tuotantoa, joka kieltämättä onkin ihailun arvoinen: "Laulujen kirjaan". Riippuu mieskohtaisista elämänvaiheista — tai sattumasta — seuraako tätä Heine-kautta myöhempi, kriitillisempi kausi, joka samalla sulkisi mielenkiintonsa piiriin myös sen osan Heinen tuotantoa, mikä ei puhu meille satakielten, liljojen, ruusujen ja lothos-kukkain kielellä. Kun tämä kausi tulee — ja jos se tulee — saattaa se hämmentää käsitystämme nuoruutemme runoilijasta, jonka hengessä näimme kulkevan im wunderschönen Monat Mai, rakkauden maailmantuska sydämessään ja tunteellinen kyynel silmäkulmassaan. Joskin saamme tällöin tinkiä ensimmäisestä ihanteellisesta Heine-kuvastamme, käy meille usein korvaukseksi ilmi, mikä mielikuvitusta kiihoittava, syvällinen probleemi Heinen henkilöllisyyteen sisältyy. Ja perehtyessämme tähän probleemiin voi käydä, että tunnemme hetkellistä halua sanoa jäähyväiset nuoruutemme eleegiselle Heinelle tervehtiäksemme satiirikkoa, journalistia, taistelijaa, jonka polemiikki yhä vielä ärsyttää mieliä ja jonka yhdistetty henkilöllisyys kiihoittaa aina uusiin selityskokeihin. —
Taistelu Heinestä alkoi hänen eläessään ja jatkuu vielä, enemmän kuin puolisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hellittämättä. Se ei pohjimmaltaan ole kiistaa hänen yksityisten runojensa ja teostensa esteettisestä merkityksestä tai hänen esittämiensä mielipiteiden ja ajatusten oikeutuksesta, se on viime kädessä taistelua hänen persoonallisuutensa arvosta. Tämän taistelun polttopisteessä ei ole kysymys siitä, onko "Laulujen kirja" asetettava Goethen nuoruudenlyriikan rinnalle vaiko kauas sen alapuolelle, ei myöskään kysymys siitä, onko Heine valtiollisissa, uskonnonhistoriallisissa ja muissa poleemisissa teoksissaan esittänyt kantaa, jota voi pitää epäisänmaallisena tai siveellisesti epäilyttävänä, riita tässä taistelussa koskee viime kädessä sitä, tarjoaako Heinen henkilöllisyys sellaisen persoonallisen lähtökohdan, sellaisen elimellisen yhteyden, jossa hänen ristiriitainen tuotantonsa ja väkivaltainen polemiikkinsa saavat selityksensä ja ainakin eräänlaisen subjektiivisen oikeutuksensa. Kuta enemmän aikaa kuluu, sitä helpommaksi tulee historiallinen suhtautuminen häneen ja sitä ratkaisevammin astuu Heine-tutkimuksessa persoonallisuuden probleemi puhtaasti psykologisessa mielessä etualalle.
Saksassa tämä historiallisen arvioinnin ajankohta Heineen nähden tuskin vieläkään on tullut, keisarikunnasta se oli varsin kaukana. Kun Treitschke sanoi Heinestä ja Börnestä, että he, juutalaiset, aloittivat vastenmielisimmän ja hedelmättömimmän aikakauden uudemmassa saksalaisessa kirjallisuudenhistoriassa, niin lausui tämä "Hohenzollernien historioitsija" epäilemättä Saksan keisarikunnan virallisen mielipiteen, mikä koulujen oppikirjoissa toistui vieläkin havainnollisemmassa ja ehdottomammassa mielessä. Useimmat tunnetut saksalaiset kirjallisuushistorioitsijat ovat — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joihin kuuluu m.m. Gottschall — säestäneet Treitschken kantaa. Sellaisen tunnustetun auktoriteetin kuin Goedecken laajan kirjallisuushistoriallisen hakuteoksen toisiaan seuraavissa painoksissa uudistuu vuosikymmenestä toiseen mitä kielteisin arvostelu kirjailijasta, jonka lyriikan saavuttama suosio joka tapauksessa kilpailee vain nimettömien kansanlaulujen maantieteellisiä rajoja ja vuosisatojen vaihteluja uhmaavan suosion kanssa. Tähän tapaan muodostuu Goedecken arvostelu Heinrich Heinestä: "Heinen vaikutus saksalaiseen kirjallisuuteen on ollut hyvin suuri, mutta läpeensä turmiollinen. Hän riisti runoudelta niinhyvin vakavuuden kuin iloisuuden ja antoi sille sijaan pilkan ja irvistyksen. — Jos uudelleen lukee hänen teostensa sarjan levollisesti ja kritiikillä, niin peljästyy melkein niiden henkistä autiutta ja tyhjyyttä. — — Hän ei koskaan ole synnyttänyt positiivista, vapauttavaa ajatusta, joka olisi hänen omaisuuttaan, sillä kaikkien hänen teostensa läpi kulkevaa ajatusta, että siveettömyydellä on olemassaolon oikeutus, ei voi kutsua vapauttavaksi eikä positiiviseksi." Sen synnin nimi, jonka johdosta Treitschke, Goedecke ja lukemattomat pienemmät profeetat ovat tuominneet Heinen kadotukseen, ei ole lainauksessamme mainittu, mutta kuultaa kyllä sanojen lävitse: se on epäkansallisuuden, epäsaksalaisuuden, isänmaattomuuden synti. Jos Heine jo juutalaisen syntyperänsä perusteella tässä suhteessa oli epäilyksenalainen, niin on hän tuotannossaan lisäksi tarjonnut yllinkyllin tilaisuutta lainauksiin, jotka — varsinkin temmattuina yhteydestään ja sopivalla tavalla tulkittuina — eivät voi olla haavoittamatta mitä syvimmin saksalaista kansallistunnetta. Jos joku vielä niiden lisäksi kaipaa vahvistusta Heinen isänmaattomuudelle, viittaa virallinen saksalainen kirjallisuushistoria siihen tosiasiaan, että Heine nautti eläkettä Ranskan hallitukselta.
Epäilemättä oli saksalainen kansallistunne Heinessä heikosti kehittynyt (joskaan ei olematon). Voi sanoa että Heinekin on tuntenut jotakin siitä "toivottomasta rakkaudesta" germaanilaisuutta kohtaan, jota m.m. Wassermann ja Bartsch, kuvatessaan tyyppejä valitun kansan keskuudesta, pitävät sivistyneelle saksanjuutalaiselle ominaisena. Heine on turhaan etsinyt itselleen kotia saksalaisessa kansansielussa ja vain vuosikausien oleskelun jälkeen romaanisen kansan keskuudessa saattoi hän kuvitella kerran omistaneensa isänmaan Reinin toisella puolen. Perusluonteeltaan kuului hän siihen isänmaattomien laajaan, yhä kasvavaan sukuun — hän on itse asiassa sen ensimmäisiä tyypillisiä edustajia —, joka ei saa jäseniään vain suurkaupunkien juutalaiskortteleista, vaan, kuten tiedämme, suurista sosialistisista ja kommunistisista järjestöistä, vieläpä eräiden vapaiden intellektualistienkin keskuudesta eri maissa. Mutta jos Heine epäkansallisen laatunsa ja juutalaisen syntyperänsä vuoksi herättää voittamattomia vastenmielisyyden tunteita saksalaisessa isänmaanystävässä, niin on kirjallisuustutkimuksen, joka tahtoo syventyä Heine-probleemiin, asetuttava näiden tunteiden ulkopuolelle, koska ne jo sisältävät ennakollisen kannanoton ja helposti luovat mielivaltaisia, toivottuja tuloksia objektiivisten tosiasiain sijaan. Aivan riippumatta siitä, minkä merkityksen antaa isänmaa-tunteelle persoonallisuutta arvostellessa, on joka tapauksessa sanottava, ettei Heinen elämään sisälly mitään Ephialtes-tekoa (ranskalainen eläke vuosina 1835-1848 ei ollut mikään sellainen). Tosiasia kuitenkin on, että Heine on löytänyt Saksan ulkopuolelta, Englannista, Italiasta, Tanskasta ja ennen kaikkea Ranskasta ymmärtävimmät ja ihailevimmat elämäkerralliset kuvaajansa ja arvostelijansa, joskin heidän joukossaan on niitäkin, jotka, kuten Georg Brändes, ovat kenties antaneet luonnonlaadun heimolaisuuden ja veren sukulaisuuden johtaa itseään liian pitkälle toiseen, myönteiseen suuntaan. Mutta itse Saksassakin on nykyhetken valtiollinen asema helpottanut puolueetonta suhtautumista Heineen, sillä nykyisen nöyryytetyn ja kidutetun Saksan kansallinen kunniantunne ei luonnollisesti ole yhtä arka eikä itsetietoinen kuin äskeisen loistavan keisarikunnan eikä sentähden katso jokaista saksalaiseen kansallisuuteen kohdistunutta arvostelua epäisänmaalliseksi teoksi. Viime aikojen maailmanhistorialliset tapaukset, m.m. bolshevismi Venäjällä, antavat niinikään Heinen radikaalisten poliittisten lausuntojen esiintyä uudessa valossa, sillä hänen vanhoillisinkaan vastustajansa ei voi olla myöntämättä, että Heine, joka tosin suhtautui innostuksella vuoden 1830:n tapahtumiin, mutta jolla ei ollut enää mitään ymmärtämystä helmikuun vallankumousta kohtaan, ei kuulu niihin maailmanparantajiin, jotka uskovat, että jokainen yhteiskuntajärjestyksen kumous on askel ihannevaltiota kohti. Mikään nykyisistä puolueista ei voi omaksua häntä omakseen ja jos Pietarin kommunistit pystyttävät hänelle — niinkuin lehdissä on ollut luettavana — sen muistopatsaan, jonka virallinen Saksa on häneltä evännyt, niin perustavat he toimenpiteensä epäilemättä enemmän siihen tosiasiaan, että Marx ja Heine olivat persoonallisia ystäviä kuin Heinen teosten ja hänen valtiollisten mielipiteidensä todelliseen tuntemiseen. Tosinhan Heine on "Luteziassa" lausunut tunnustavia, jopa mairitteleviakin sanoja kommunisteista, mutta hän on myöskin saman teoksen ranskalaisen painoksen esipuheessa häijyllä ironialla kuvannut heidän tulevaisuudenyhteiskuntaansa, jossa laakerilehdot muutetaan perunamaiksi ja missä "Laulujen kirjan" lehdistä tehdään nuuskatötteröitä tulevaisuuden vanhoille akoille! Jos joku valtiomies haluaisi mielipiteidensä tueksi siteerata Heineä, saisi hän olla valmistunut siihen, että hänen vastustajansa lyövät hänet aseilla, jotka ovat lainatut saman kirjailijan henkisestä asevarastosta. Itse asiassa on Heine liian ristiriitainen ja liian suuressa määrin vailla positiivista kannanottoa ja vakaumusta, jotta hänestä voisi puhua poliittisena persoonallisuutena. Heine ei tosin ole niinkuin Pietro Aretino, renessanssin peljätyin häväistyskirjailija, jota hän häikäilemättömyydessä muistuttaa ja jonka hän vitsinsä ja ivansa neroudessa voittaa, käyttänyt kynäänsä kiristysvälineenä, mutta hän on suuremmassa määrässä kuin mitä voi puolustaa omaksunut poleemisen kykynsä oman turhamaisuutensa palvelukseen. Valtiollinen elämä on ennen kaikkea ollut hänelle vain kiitollisin areena, millä hän on voinut näyttää maailmalle älynsä loistoa ja aseidensa terävyyttä, ja yleisön kättentaputukset ovat näissä gladiaattorinäytöksissä epäilemättä merkinneet hänelle monin verroin enemmän kuin moraalinen voitto. Hänen vallankumouksellisuutensa, mikäli sellaisesta voi puhua, on vailla kaikkea muuta paatosta paitsi retoorista. Heine ei suinkaan kärsinyt niin paljon yhteiskunnallisten olojen kurjuudesta tai aineellisesta hädästä — hänhän tuli itse huomattavalla tavalla osalliseksi rikkaan pankkiirisetänsä miljoonista — kuin hän kärsi siitä, ettei yhteiskunta antanut hänelle riittävästi tilaisuutta hänen pohjattoman turhamaisuutensa tyydyttämiseen. Eipä hänen kirjeissään puutu viittauksia siitäkään, että hän on tuntenut pettymystä sen johdosta, ettei Preussin hallitus, hänen päävastustajansa, ymmärtänyt arvostella niin korkealle hänen aseittensa iskuvoimaa, että se olisi puolestaan tehnyt jotakin hankkiakseen itselleen hänen ystävyytensä ja kenties samalla ostaakseen liittolaisekseen hänen kynänsä, Europan henkevimmän journalistin kynän.
Että nykyinen valtiollinen asema Saksassa on helpottanut objektiivista arviointia Heineen nähden myöskin runoilijan kotimaassa ja sallinut entistä ratkaisevammin hänen persoonallisuutensa probleemin, erillään kaikesta ennakollisesta kannanotosta, astua etualalle, sitä todistaa m.m. äsken ilmestynyt Max J. Wolffin Heine-elämäkerta [Max J. Wolff, Heinrich Heine, — 1922], joka epäilemättä on paras tähän saakka ilmestynyt kokonaisesitys Saksan kansanomaisimmasta laulurunoilijasta ja terävimmästä poleemikosta. Wolff ei pyri, niinkuin uusimmat Goethe-monografioiden tekijät, antamaan tutkimukselleen mitään filosoofista tai metafyysillistä taustaa, hänen esityksensä pysyy kauttaaltaan kirjallisuus- ja henkilöhistorian puitteissa. Heine ei ole hänelle, kuten Goethe Simmelille ja Gundolfille, mikään "alku-ilmiö", hän on hänelle ennen kaikkea vain ihminen ihmisten, kirjailija kirjailijain joukossa, jonka älyllinen ja moraalinen persoonallisuus ei tarjoa mitään aavistamattomia syvyyksiä. Moni nuori Heine-ihailija tuntee varmaan Wolffin kirjan luettuaan pettymystä, mutta se, jolle Heinen persoonallisuuden monet varjopuolet ovat olleet yhtä näkyvästi luettavina hänen teoksistaan kuin hänen loistavat luonnonlahjansa, on epäilemättä kiitollisuudella myöntävä, että runoilija ei ole kadottanut mielenkiintoaan ja viehätystään sentähden, että hänen henkilöllisyytensä on asetettu kriitilliseen valaistukseen.
Sitä kuilua, jonka monet ovat olleet näkevinään runoilijan ja ihmisen välillä Heinessä, hienojen, vakavien, toisinaan myös syvää tunnetta todistavien rakkauslaulujen tekijän ja nautinnonhimoisen seikkailijan välillä, joka ei antanut moraalisten epäilysten sitoa vapauttaan, sitä kuilua ei tosin Wolffinkaan onnistu täyttää. Mutta hän ei pyrikään ensi sijassa sovittamaan tätä dualismia, sillä hänen käsityksensä mukaan on yleensä olemassa vain sangen heikko yhdysside taiteilijan elämän ja luovan toiminnan välillä. "Taiteilija elää, toisin kuin tavallinen ihminen, kahdessa olomuodossa, todellisuuden valtakunnassa, niinkuin jokainen meistä, ja muodon valtakunnassa (im Reiche der Form), jonne hän ja vain hän voi jokaisen meistä teoksensa välityksellä kohottaa. Suuri ihminen voi olla hyvin pieni taiteilija, suuri taiteilija pieni ihminen. Runous ei ole luonnetta, ei kykyä, vaan tunnelmaa. Esteetikon tulee tarkastaa taideteosta sellaisenaan, riippumattomana sen luojan elämästä, samalla tavalla kuin suhtaudutaan Shakespearen ja Homeroksen teoksiin, runoilijoihin, joiden maisesta elämästä emme tiedä mitään tai niinhyvin kuin emme mitään. Heinen runous pysyy samana, se ei tule paremmaksi eikä huonommaksi sen johdosta, että nykyään jommoisellakin varmuudella voidaan sanoa, että tuo runo tarkoittaa Thereseä, tuo Amalieta, tuo kreivitär Bothmeria." Wolff hylkää, kuten lainauksestamme näkyy, kokonaan n.k. elämys-estetiikan, meilläkin sangen yleisen hyväksymisen saavuttaneen teorian, jonka mukaan kirjallisuus tutkimuksen päätehtäviä on osoittaa runoteoksen pohjalla piilevä mieskohtainen elämys, mikä vasta antaa täyden takeen taideluoman aitoudesta. On ilmeistä, että Wolff menee liian pitkälle erottaessaan toisistaan taiteilijan ja ihmisen — en tahtoisi allekirjoittaa hänen väitettään, että suuri taiteilija voi olla pieni ihminen — mutta en voi puolestani kieltää, ettei Wolffin kerettiläisyys elämysestetiikkaan nähden eräissä suhteissa vaikuttaisi suorastaan kuin vapauttava sana. Wolffin vastustusasenne tuntuu liioitteluineenkin terveelliseltä ja oikeutetulta, jos muistaa jostakin tuoreesta esimerkistä, minkälaiseen naurettavaan naiselliseen uteliaisuuteen ja suorastaan julkeaan urkintatoimintaan elämys-esteetikot ovat alansa kehittäneet, koettaessaan omalla tavallaan selittää taideteoksen syntyä. Ei vakoilemalla runoilijan yksityistä elämää, vaan syventymällä runoteoksen sisältöön ja muotoon, täyttää kirjallisuustutkija parhaiten tehtävänsä välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä. Olkoon, että taiteilijan mieskohtaisten kokemusten ja hänen luomistyönsä välillä on olemassa yhdysside — millä tavalla ja miksi nuo elämykset saavat määrätyn taiteellisen muodon, se on joka tapauksessa taidepsykologialle ratkaisematon probleemi. Mutta jos elämysestetiikka tässä kohdassa — luomisen ihmeen edessä — on yhtä voimaton kuin kaikki muutkin taideteoriat, on se saanut aikaan paljon sekaannusta sen johdosta, että se on yrittänyt yksipuolisesti siirtää huomion taideteoksesta sen tekijään, runoluomasta runoilijaan, asettaen samalla taideteoksen ja yleisön väliin omia subjektiivisia käsityksiään taideluoman suhteesta tekijän yksityiselämään. Toinen asiahan on, että taiteilijan persoonallisuuden ja elämäkerran tuntemus rinnan taideteoksen analyysin kanssa, lisää historiallis-psykologista mielenkiintoamme teokseen, vaikkakin epäilemättä jokainen oikea taideteos ja runoluoma on esteettisesti nautittavissa myöskin ilman elämäkerrallisia selityksiä.
Mutta kun Heinessä tästä huolimatta hänen persoonallisuutensa probleemi astuu niin vaativana esiin, johtuu se epäilemättä siitä, että hän esiintyy meille — senjälkeen kuin "Laulujen kirja" ei enää merkitse meille koko Heineä — enemmän taistelijana kuin runoilijana, enemmän poleemikkona kuin lyyrikkona. Me kysymme vaistomaisesti, mitä hän on tahtonut, mikä oli hänen yksityis-ihmisensä suhde hänen julkiseen toimintaansa, mikä oli hänen ohjelmansa, mikä hänen moraalinsa. Me koetamme häikäisevän, eksyttävän kuoren alta löytää hänen persoonallisen vakaumuksensa, erottaa niinsanoakseni hänen oman äänensä siinä ivan ja leikin orkesterissa, jota hänen mielikuvituksensa soittaa. "Laulujen kirjan" lyyrillisen maailman ulkopuolella, poleemisessa runoudessaan ja proosassaan esiintyy hän meille sotilaana, kynän ritarina, ja meidän täysi oikeutemme on kysyä, minkä puolesta hän on taistellut, kenen asiaa hän on ajanut.
Meidän päivinämme, jolloin juutalaisten osa Euroopan politiikassa on joutunut niin monenlaisten — ja niin eriarvoisten — selitysten alaiseksi, haluaisi varmaan moni nähdä Heinenkin valtiollis-yhteiskunnallisen polemiikin lähteen olevan veren määräämässä vihamielisyydessä kaikkea kristillistä valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Kieltämätöntä lienee, että Heinen psykologia on tyypillisen juutalaisen, mutta myös siinä mielessä, että hän on jyrkkä individualisti — aivan kuten sosialismia saarnaava Lasallekin — eikä hän sentähden ole tuntenut mitään voimakasta yhteistunnetta juutalaisten heimo veljiensä kanssa tai antanut heidän pyrkimystensä, ainakaan jatkuvammin sitoa itseään. Hän on vailla syvempää sosiaalista tunnetta, niinkuin hän on myös vailla varsinaista uskonnollista mieltä. Hänen oma nautintonsa, hänen oma menestyksensä on ollut hänen ylin johtotähtensä, ja varmaan on Wolff oikeassa, kun hän näkee Heine-poliitikossa, ei vain individualistia, vaan myöskin puhdasverisen egoistin. Heine ei suinkaan perusluonteeltaan ollut vallankumouksellinen tai, mikäli hän sitä oli, oli hän sitä vain niin kauan ja niin pitkälle kuin se oli hänen etujensa mukaista. Niin pian kuin hän itse tunsi istuvansa katetun pöydän ääressä, oli hän valmis puolustamaan olevia oloja. Epikurolaisine taipumuksineen oli hän itse asiassa varsin kaukana katusulku-sankarista. Hän ei pohjimmiltaan ollut mikään taistelija-luonne, vaikka hänen elämänsä kaksi suurta intohimoa, turhamaisuus ja kostonhimo, veivät hänet loppumattomaan kirjalliseen sissisotaan. Valtiolliset vastustajat olivat itse asiassa hänelle persoonallisia vihamiehiä ja hänen polemiikkinsa muuttui sentähden aina mieskohtaiseksi. Asia saa unohtua. Hän tekee vastustajistaan, heidän henkilöllisyydestään, heidän moraalistaan ja heidän ulkonäöstään oman "aristophanisen" mielikuvansa, muuttaa heidät naurettaviksi huvinäytelmä-henkilöiksi, joiden yhtäpitäväisyys todellisuuden kanssa saattaa olla huimaavan kaukainen. Kun Börne ja Platen, joilla kirjailijoilla oli paljon yhtymäkohtia Heinen kanssa, olivat loukanneet hänen turhamaisuuttaan, teki hän koko kykynsä sukkelan häväistyskronikan alalla aktiiviseksi toimittaakseen mahdollisimman tehokkaalla tavalla heidän julkisen mestauksensa suuren yleisönsä edessä. Tosin voi Heinen puolustukseksi sanoa, että jo Platen, ennen Heinen suurta hyökkäystä, oli antanut tälle polemiikille eräissä epigrammeissaan hyvinkin persoonallisen kärjen, mutta sen ei suinkaan voi katsoa oikeuttaneen Heineä niihin rehevällä mielikuvituksella keksittyihin alhaisuuksiin, jotka ovat antaneet "matkakertomukselle" "Die Bäder von Lucca" oman asemansa häväistyskirjojen joukossa. Tämän polemiikin luonteen ja tason määrää yksinomaan mieskohtaisen kostontunteen tuottama tyydytys. Mutta olisi väärin kieltää, ettei se usein olisi sukkela ja huvittava. Eikä ole luultavaa, että se, joka kerran on joutunut tämänlaisen polemiikin esineeksi, on löytänyt paljonkaan lohdutusta siitä, monien hyvien saksalaisten antamasta todistuksesta, että Heinen esprit'stä puuttuu oikea saksalainen henki. Voipa päinvastoin väittää, että Heinen häväistyskirjoitus vielä meidän päiviimme asti omalta osaltaan on estänyt Platenia pääsemästä kirjallisella parnassolla siihen asemaan mikä tälle hienolle, omalaatuiselle lyyrikolle oikeudella kuuluisi. Varsin epäkaunis moraalisena todistuskappaleena tekijästään on niinikään Heinen sukkela Börne-kirja, jossa Heine on häijyllä huumorillaan tehnyt heimo- ja puoluetoveristaan ja entisestä aseveljestään "saksalaisen kirjallisuuden parhaimman komedia-henkilön", niinkuin hiukan liioitellen on sanottu. On tahdottu, eikä kenties syyttä, nähdä Heinen poleemisessa häikäilemättömyydessä tyypillisesti juutalaisia ominaisuuksia, mutta toiselta puolen ei ole aihetta unohtaa, että m.m. pohjoismaisessa kirjallisuudessa kilpailee germaanisen Strindbergin "Svarta fanor" monessa suhteessa — ei vähimmin juuri hyökkäävässä raivossa — juutalaisrunoilijan mielikuvitusrikkaiden, häijyjen vapaan käden maalailujen kanssa. Jos palkinto olisi annettava suuremmasta häikäilemättömyydestä, niin ei olisi aivan helppo päättää, kummalleko voitonpalmu tässä tapauksessa kuuluisi, juutalaiselleko vai "aarialaiselle".
Wolff ei aseta teoksessaan suorastaan vastattavakseen sitä kysymystä, joka useimmille saksalaisille määrää heidän suhteensa Heineen ja joka tavallaan on uudelleen tullut päiväjärjestykseen: onko Heinen vaikutus saksalaiseen yhteiskuntaan ollut turmiollinen ja onko hänellä ehkä oma osansa siinä tragediassa, jonka Saksan kansa eli maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen? Siitä, joka nykyään lukee Heinen valtiollisia kirjoituksia ja hänen poleemisia artikkeleitaan ja runojaan, tuntuu tämä kysymys hyvinkin luonnolliselta — samoinkuin myöskin myönteinen vastaus siihen. Heine on aivan varmaan vaikuttanut yhteiskuntasiteitä höllentävästi, valtiollista edesvastuuntunnetta heikontavasti, hän on pinnalla liikkuvalla polemiikillaan banalisoinut yhteiskunnallista ajattelua. Vaikkakin vaistoiltaan täysin epäpoliittinen, joutui hän, oikeastaan itse siihen pyrkimättä, liberaalisen puolueen johtoon, ja huomattuaan, miten vakavasti niinhyvin vapaamielisellä kuin vanhoillisella taholla otettiin hänen kevyet paradoksinsa, pakoitti hänen turhamaisuutensa hänet jatkuvasti tähän puoluepäällikön näkyvään osaan, minkä hän suoritti etupäässä vain siirtämällä valtiolliselle alalle kirjallisissa polemiikeissa harjoitetun menettelytapansa. Asiallisuudella on tässä valtiollisessa kirjailussa varsin pieni osuus — asia niissä useimmin kokonaan jätetään syrjään —, mutta sensijaan on kirjoittajan koko kunnianhimo keskittynyt iskusanoihin tai persoonallisiin syrjäpistoihin, joiden läpinäkyvä tarkoitus on koko maailmalle osoittaa, mikä älykäs mies Heinrich Heine on. Nykyajan lukijan on usein hiukan vaikea käsittää, miten Heinen pintapuolinen valtiollinen kirjailu on voinut aikoinaan herättää sekä ystävien että vastustajien puolelta niin suurta huomiota ja hankkia hänelle eräissä piireissä myös yhteiskunnallisena ajattelijana jatkuvaa suosiota. Heinen turmiollinen vaikutus ei suinkaan johdu hänen poliittisen julistuksensa positiivisesta sisällöstä — hänen hiukan lapsellisesta saint-simonistisesta intoilustansa tai hänen vuoroin liberalistisesta, vuoroin sosialistis-kommunistisesta haaveilustansa — se johtuu ennen kaikkea siitä tavattomasta pintapuolisuudesta, mikä on hänen poliittiselle kirjailulleen tunnusmerkillinen ja mikä varmaankin on ollut osaltaan edellytyksenä sille valtiolliselle humalalle, joka Saksan koettelemuksien päivinä maailmansodan lopussa vietti surullisia riemuvoittojaan. Mutta pintapuolisuuden, epäasiallisuuden lisäksi on vielä eräs toinen luonteenominaisuus Heinessä ollut omiaan vaikuttamaan vahingollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun Saksassa: hänen taipumuksensa kielteisyyteen. Rakentava, myönteinen puoli puuttuu miltei kokonaan hänen ajattelustaan, mutta sensijaan on kritiikki ja oppositsioni siinä sitä voimakkaammin edustettu. Vastustus, kieltäminen, hävityshalu on se elementti, jossa Heinen valtiollinen kirjailu elää, eikä ole suinkaan sattuma, että hän on luonut jo 1840-luvulla järkyttävän "Weberlied'insä", jossa hän lähes vuosisadan takaa inspiroiduissa säkeissä laulaa Saksanmaan häviötä:
Das Schiffchen fliegt, der Webstuhl kracht, wir weben emsig Tag und Nacht — Altdeutschland, wir weben dein Leichentuoh, wir weben hinein den dreifachen Fluch wir weben, und weben!
Kun Heinen polemiikin kärki kääntyy jotakin henkilöä vastaan, on se yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mieskohtaisen kostontunteen aiheuttama. Heine ei itsekään ollut tietämätön siitä, että kostontunteen tyydyttäminen oli huomattavalla sijalla hänen elämännautintojensa joukossa. Hän on täysin selvästi ja ilman kainoutta tuntenut tämän puolen luonteessaan ja sen myöskin tunnustanut, m.m. seuraavassa aforismissa, joka muutenkin sattuvasti kuvaa hänen psykologiaansa: "Minulla on mitä rauhallisin mielenlaatu. Toiveeni ovat: vaatimaton maja, olkikatto, mutta hyvä vuode, hyvä ruoka, maitoa ja voita, aivan tuoreeltaan, ikkunan edessä kukkia, oven edessä joitakin kauniita puita ja jos hyvä jumala tahtoo tehdä minut täysin onnelliseksi antaa hän minun kokea sen ilon, että noihin puihin ripustetaan noin seitsemän tai kahdeksan vihollisistani. Liikutetuin sydämin tulen heille ennen heidän kuolemaansa antamaan anteeksi sen pahan minkä he minulle elämässään ovat tehneet — niin, meidän on annettava vihollisillemme anteeksi, mutta ei ennen kuin he riippuvat hirressä."
Siinä kylmässä, itsekkäässä ja nautinnonhimoisessa ihmisessä, mikä Heine pohjimmaltaan oli, tapaa epäilemättä sovittavia, jopa ihailuakin ansaitsevia piirteitä. Sellaisia on se alistuva kärsivällisyys, millä hän kesti patjahaudassaan tautinsa tuskat kahdeksan vuoden aikana, henkisesti lamaantumattomana, vaikka ruumiillisesti halvattuna. Ja joskin hänen suuri turhamaisuutensa osaltaan kiihoitti häntä näyttelemään maailman edessä sen "henkevän kuolevan" osaa, mihin hänen kirjallinen maineensa Euroopan kuuluisimpana leikinlaskijana tuntui häntä velvoittavan, niin on sanottava, että nämä viimeiset kärsimyksen vuodet joka tapauksessa osoittavat, että hänellä oli voimaa nousta kohtalonsa yläpuolelle. Hän ei luopunut iroonikon ja satiirikon asemastaan, vaikka julma kohtalo oli osoittautunut häntä suuremmaksi leikinlaskijaksi. Hänen viimeinen lyriikkansa saa eräissä runoissa eteerisen nousun, jota emme tapaa hänen nuoruudentuotannossaan, se kohoaa kuoleman syleilystä niihin voitollisiin korkeuksiin, missä tuska lakkaa ja missä kaipauksen ääneen yhtyy jotakin saavutuksen riemusta. Heinen hienoin rakkaussuhde sattui näihin vuosiin, suhde salaperäiseen La mouche'iin, tuohon naiseen, joka Heinen viimeisenä elämänvuonna ilmestyi hänen vuoteensa ääreen ja katosi hänen kuolemansa jälkeen maailman silmistä niin hyvin, ettei kirjallisuushistorian ole onnistunut koskaan täysin tyydyttää uteliaisuuttaan hänen persoonaansa nähden. Hän on taas runoilija, niinkuin kolme vuosikymmentä sitten, niin, suurempi, aidompi kuin nuoruutensa päivänä. Hänen rakkauslyriikkansa saa vakuuttavamman äänenpainon kuin koskaan ennen:
Es kommt der Tod — jetzt will ich sagen, was zu verschweigen ewiglich mein Stolz gebot: für dich, für dich, es hat mein Herz fur dich geschlagen!
Myöskin uskonnollisten tunteiden alalla, joita Heineltä ei puuttunut, vaikk'eivät ne hänessä olleet erikoisen voimakkaita, tapahtuu hänessä kehitystä näinä hänen elämänsä viimeisinä vuosina: hän kääntyy takaisin "vanhaan taikauskoon, uskoon persoonalliseen Jumalaan". Mutta tämä hänen jumaluutensa ei ole kristinuskon, jota kohtaan Heine ei koskaan voittanut vastenmielisyyttään, huolimatta muodollisesta kääntymyksestään, se on Vanhan testamentin Jahve. Heine palaa isiensä luo. Hän tekee jumalansa kuvan lähinnä oman kuvansa mukaan, lainaten sille samalla rotunsa luonteenomaisimmat tuntomerkit:
Unser Gott ist nicht die Liebe, Schnäbeln ist nioht seine Sache, denn er ist en Donnergott und er ist ein Gott der Rache. —
Wolffin elämäkerta, joka pyrkii tekemään oikeutta Heinelle, paljastamatta silti mitään syvempää henkistä sympatiaa kuvattavaa kohtaan, on omiaan kehoittamaan lukijaa uudelleen tilittämään suhdettaan kiisteltyyn, ihailtuun ja parjattuun runoilijaan. Moni lukija saa kenties tällöin, niinkuin näiden rivien kirjoittaja, ihmeekseen havaita, että tämä uusi tilinteko on edullisin juuri meidän nuoruutemme Heinelle, "Laulujen kirjan" runoilijalle. Sitävastoin antaa uudistettu tuttavuus Heinen proosan ja varsinkin hänen valtiollisen polemiikkinsa kanssa paljon epäedullisemman tuloksen: me alamme ymmärtää Treitschken ja Goedecken kantaa. Mutta kriitillisinkään tarkastelu ei voi meidän silmissämme horjuttaa "Laulujen kirjan", "Uusien runojen" ja La Mouche-lyriikan tekijän asemaa laulurunouden parnassolla, runoilijan, jonka jalkojen juureen jokainen uusi nuoruus jo vuosisadan ajan on laskenut ensimmäisen kirjallisen ihailunsa. Ja me toteamme — emme ilman pientä tyydytyksen tunnetta — että meidän miehuutemme Heine ei olennaisesti eroa nuoruutemme Heinestä, hänestä, joka kerran on puhunut meille sydämensä surusta satakielten, liljojen, ruusujen ja lothos-kukkien kielellä.