II.
Nietzschen runotyylin ymmärtäminen edellyttää hänen proosansa tuntemista. Hän on itse sanonut, että hyvän proosakirjailijan tyylille on ominaista, että se kulkee niin liki runoutta kuin suinkin, muuttumatta kuitenkaan runoudeksi. Nietzsche on vienyt proosansa lähemmäksi runotyyliä kuin kukaan toinen saksalainen kirjailija, ja ylimeno toisesta toiseen tapahtuu hänellä vaivattomasti ja luontevasti, melkein kuin tekijän itsensä huomaamatta. Antiikin runousopin ja retoriikan oppilaana ei hän kuitenkaan sekoita proosaa ja runoutta toisiinsa — niinkuin jotkut n.k. vapaiden runomuotojen viljelijät vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen — vaan esiintyy hänellä aina runo runona ja proosa proosana. Molemmissa saavuttaa hän tuloksia, jotka eivät ainoastaan ole muodostaneet koulua, vaan ovat, mikä merkitsee enemmän, jääneet pysyviksi saavutuksiksi saksankieleen: Nietzsche ei syyttä ole suurin kielellinen uudistaja saksalaisen kulttuurin piirissä Lutherin ja Goethen jälkeen.
Nietzschen proosatyyli ei vielä hänen ensimmäisissä teoksissaan ole saavuttanut sitä persoonallista luonnetta, mikä myöhemmin tekee sen niin helposti tunnettavaksi. Vasta siitä lähtien kun hän — ensi kerran teoksessa "Menschliches, allzumenschliches" v:lta 1876 — omaksuu aforismin tyylikeinokseen tulevat hänen proosansa loistavat ominaisuudet täysiin oikeuksiinsa. Nietzschen aforismi ei kehittynyt, kuten esim. ranskalaisen La Rochefoucauld'in, hienostuneen salonkikeskustelun kukkana, se muodostui kirjalliseksi työaseeksi kovan käytännöllisen välttämättömyyden koulussa. Nietzschen ankarat päänsärkykohtaukset pakottivat hänet liikkumaan paljon ulkoilmassa, ja pitkillä kävelyretkillään oli hänelle mahdollista merkitä muistiin tai säilyttää mielessään vain yksityisiä ajatuksia, jotka vähitellen, pitkäaikaisesta tottumuksesta keskittymiseen kiteytyivät yhä iskevämpään muotoon. Siten on hänen iskulausetyylinsä syntynyt ja kehittynyt luonnon läheisyydessä, Sveitsin vuoristopoluilla ja Välimeren rantamilla, vapaan taivaan alla, ja siten on hän niin helposti voinut runoilijan välittömyydellä saada vertauskuvansa elävästä luonnosta. Nietzschen sanonnalta puuttuu tykkänään se seurallinen piirre, joka on ominainen ranskalaisten aforistikkojen tyylille, hän ei ole keskustelija, kuten he, hän on yksinpuhuja, ja jos hän on sen ohella jotakin muuta, on hän julistaja. Hänen seurakuntaansa ei ole vielä olemassa, vasta hänen sanansa keräävät sen kokoon maailmalta, elävien ja syntymättömien joukosta. Hänen Zarathustransa käyttää uskonnonperustajan juhlallisen pateettista kieltä. Nietzschen iskulauseet ovat ajatusrunoutta — vieläpä voimakkaasti tunneväritettyä ajatusrunoutta —, niillä on varsin vähän yhteistä sen kylmän älyllisen leikin kanssa, johon varsinkin ranskalainen henkevyys mielellään pukeutuu, ne eivät loista hiotun floretin kylmällä vaan tulenlieskan polttavalla valolla. Hänen proosatyylinsä on voimakkaan subjektiivisen taiteilijaveren tuote, jonka syvästi persoonallinen luonne ilmenee m.m. siinä, että se toisten jäljittelemänä vie kohta ajatukset esikuvaan. Me tunnemme Nietzschen tyylin jäljittelijän yhtä helposti kuin tunnemme renessanssimestarien, jonkun Michelangelon tai Rembrandtin vaikutuksen määrätyissä 1600-ja 1700-luvun taiteilijoissa. Nietzschen persoonallinen proosatyyli osoittaa usein maalarin silmää, se puhuu meille musikaalisen henkilön hienosta korvasta, mutta ennen muuta ilmenee siinä syntyperäisen lyyrikon kyky pukea määrätty tunnesisältö lyhyeen, iskevään sanallis-rytmilliseen muotoon. Monet Nietzschen aforismeista ovatkin verrattavat lyyrillisiin runosäkeihin.
Useat Nietzschen runomuotoisista lyyrillisistä tuotteista liittyvät niin läheisesti hänen proosa-aforismeihinsä, että ne eroavat jälkimmäisistä oikeastaan vain säännöllisen rytmirakenteensa ja riimiensä puolesta. Sellaisia ovat — valitaksemme joukosta muutamia — esim. seuraavat epigrammit:
Mua kapeat sielut kauhistaa: heiss' ei hyvä ei paha sijaa saa.
*
Hän heitti ilmaan tyhjän sanasen — ja nainen siihen kaatui langeten.
*
On aurinko kirous väsyneille: puun arvo on yksin varjossa heille.
*
Viha yhdestä puusta parempi on kuin ystävyys liimattu kokohon.
*
Pyyntö, poru alas paina.
Ota, pyydän, ota aina!
Näissä sananlaskun tapaisissa säkeistöissä ei vielä persoonallinen aines oli kovinkaan esiinpistävä. Ylläolevat epigrammit ovat muodollisesti kuin Goethen "Sprüche in Reimen"-kokoelmasta lainattuja ja myöskin sisällyksellisesti voisivat ne, viimeistä lukuunottamatta, olla Goethen käsialaa. Jotkut Nietzschen pitemmistä epigrammeista muistuttavat taasen tyylillisesti, joskus myös ajatustensa puolesta, Faustin yksinpuheluja. Epäilemättä olikin Nietzsche saanut Saksan suurimmalta runoilijalta, varsinkin Weimarinaikaiselta Goetheltä — kuten m.m. Ernst Bertram on osoittanut — voimakkaita vaikutteita. Saattaa melkein kysyä, eikö Nietzsche itse asiassa kaikesta luonnonlaatunsa erilaisuudesta huolimatta ole Goethen ensimmäinen ja kenties ainoa todellinen oppilas — oppilas, ei jäljittelijä.
Jos ylläolevat säkeet eivät anna meille Nietzschen persoonallisinta runotyyliä, saamme sensijaan seuraavasta, niiden joukkoon sijoitetusta epigrammista, joka minämuotonsa puolesta jo lähentelee subjektiivista lyriikkaa, elävän vaikutelman tyypillisesti nietzscheläisestä sanonnasta:
Bei der dritten Häutung.
Schon krümmt und bricht sich mir die Haut, schon giert mit neuem Drange, so viel die Erde schon verdaut, nach Erd' in mir die Schlange. Schon kriech' ich zwischen Stein und Gras hungrig auf krummer Fährte, zu essen das, was stets ich ass, dich, Schlangenkost, dich, Erde.
Kuinka luonteenomaisesti nietzscheläisiä ovatkaan nämä säkeet rohkeassa realismissaan käärme-mielikuvineen, mikä — salaman ja haukan rinnalla — on niitä runollisia symbooleja, joita Nietzsche on enimmän rakastanut! Sanonnan, rytmin ja loppusointujen energia sekä kuvakielen omalaatuisuus puhuvat näissä säkeissä synnynnäisestä, voimakkaasta lyyrillisestä temperamentista. Ero näiden rivien ja Goethen epigrammien välillä on ilmeinen. Niin realistinen kuin Goethe enimmäkseen onkin iskulauseissaan — niiden sanonnassa on usein ikäänkuin kaikua hänen käsityöläis-esi-isiensä kansanomaisesta viisaudesta ja kielenkäytöstä — niin olisi Nietzschen nerokas käärme-mielikuva kuitenkin liian epäplastillinen, liian "patolooginen" Goethen mielikuvaksi. Goetheen verrattuna vaikuttaakin Nietzsche äärimmäisyystunteineen usein hauraalta ja hennolta, toisinaan ehkä hiukan naiselliselta. Nietzschen runous on haavoittuneen tai toipuvan runoutta eikä hänellä ollut, kuten Goethellä — dramaatikolla ja ihmiskuvaajalla — kykyä runouden avulla objektivoida omia sisäisiä taistelujaan ja siten vapauttaa itseään sielullisista kärsimyksistä. Goethe tyyntyy kirjoittaessaan, Nietzsche kiihtyy.
Toisessa, ylevämmässä äänilajissa kuin yllä siteeratut säkeet on Nietzschelle niinikään erikoisesti ominainen se pieni runo, joka päättää hänen epigrammisikermänsä ja jossa yli-ihmisen siveysoppi on lausuttu ennen "Zarathustraa":
Tähti-moraalia.
Ken tähtiradoin kulkemaan
oot luotu, pimeyskö maan
sua liikuttaisi, onnekas,
sen kurjuusko sun kulkuas?
Oot valo kaukomaailmain,
on sääli sulle synti ain.
Oo puhdas — ainut käskys vain!
Tämä aito nietzscheläinen säkeistö johtaa ajatuksellisen sukulaisuuden perusteella toiseen pieneen runoon, runoon "Pinjapuusta ja salamasta", joka ei merkitse vain Nietzschen tuotannon vaan yleensä saksalaisen lyriikan korkeimpia huippuja, niitä, joilla ennen häntä kenties vain Goethen ja Hölderlinin runous on liikkunut:
Pinie und Blitz.
Hoch wuchs ich über Mensch und Thier,
und sprech ich — niemand spricht mit mir.
Zu einsam wuchs ich und zu hoch —
ich warte: worauf wart ich doch?
Zu nah ist mir der Wolken Sitz —
ich warte auf den ersten Blitz.
Pinjapuu, joka on kasvanut korkeaksi "ihmisten ja eläinten yläpuolelle", jolle pilvetkin kulkevat liian alhaalla ja joka voi löytää arvoisensa puhekumppanin vain salamasta, joka iskee sen runkoon ja pirstoo sen, on Nietzschen uusi dionyysinen minä, joka traagillisessa optimismissaan kurkottuu korkeinta kohti, mikä merkitsee samalla äärimmäistä voittoa ja lopullista tuhoa. Kuinka usein onkaan tätä Nietzschen asennetta uudemmassa kirjallisuudessa jäljitelty ja kuinka sovinnaisilta ja tyhjiltä tuntuvatkaan nämä jäljitelmät Nietzschen yksinkertaisten, tulisten säkeiden rinnalla! Ero on sama kuin bengaalitulen ja salaman.
Samaan lyyrilliseen lajiin kuin edellä siteeratut runot kuuluu myös
Zarathustran yölaulu
"O Mensch! Gieb Acht!
Was spricht die tiefe Mitternacht",
joka myöhään unohtuu siltä, joka sen kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan omaksunut. Tässä Zarathustran mystillisessä "piirilaulussa" nyyhkyttää elämän tuska ja riemu, nyyhkyttää ilman kyyneliä ja huokauksia, niin ettemme tiedä eikö se lopultakin ole dionyysisen elämänhurman ääni jostakin olevaisen uumenista. Runo onkin tunnevärityksessään Nietzschelle ominainen: hänen henkinen taloutensa ei tunne ilon ja kärsimyksen dualismia, pientä elämänsaitaa kirjanpitoa hyvistä ja huonoista hetkistä, onnesta ja onnettomuudesta.
Epigrammin tapaan tiivistetyt mietesäkeistöt ja filosoofiset kohtalorunot muodostavat kuitenkin vain lajin sinänsä Nietzschen runomuotoisten tuotteiden joukossa. Myöskin lyriikan muilla keskeisillä aloilla on hän liikkunut. Nietzschen synnynnäinen musikaalisuus, joka ilmenee sekä hänen omissa yrityksissään säveltaiteen alalla että varsinkin hänen intohimoisessa tavassaan vastaanottaa musiikkia, on tullut produktiiviseksi myöskin hänen lyriikassaan. Hän on kirjoittanut laulu-tyyliin runoja — sellaisia kuin "Venedig", "Der Tag klingt ab" — jotka laulavat itsensä lukijan korvaan ilman musiikkitaiteilijan sävelasua. Nietzschellä on ollut erinomaisen herkkä korva sanojen rytmillisille ja meloodisille arvoille ja koko hänen luomistavassaan suurissakin teoksissa, sellaisissa kuin "Zarathustra", on jotakin joka lähinnä vie ajatuksen musiikkiin. Mutta ei vain musiikin, vaan myöskin tanssin kanssa on Nietzschen lyriikka sukua. Tuskinpa on kukaan moderni lyyrikko, tuskin edes Goethe Strassburgin-aikansa jälkeen, osannut viedä runouden niin lähelle sitä primitiivistä alkutaidetta, jossa lyriikka vielä oli erottamattomasti liittynyt lauluun ja tanssiin, kuin Nietzsche. Ajattelen tällöin varsinkin hänen tunnettua lauluaan mistral-tuulelle:
Mistral-Wind, du Wolken-Jäger, Trübsal-Mörder, Himmels-Feger, brausender, wie lieb ich dich. Sind wir zwei nicht eines Schoosses Erstlingsgabe, eines Looses vorbestimmte ewiglich?
Hier auf glatten Felsenwegen lauf ich tanzend dir entgegen, tanzend, wie du pfeifst und singst: der du ohne Schiff und Ruder als der Freiheit freister Bruder über wilde Meere springst. – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – Raffen wir von jeder Blume eine Blüthe uns zum Ruhme und zwei Blätter noch zum Kranz. Tanzen wir gleich Troubadouren zwischen Heiligen und Huren, zwischen Gott und Welt den Tanz.
Vielä yhden lyyrillisen tyylilajin valtaa Nietzsche edellisten lisäksi "Zarathustran" aikoihin ja sen jälkeen: dityrambisen hymnin, mitä pindarolaista runomuotoa olivat ennen häntä saksalaisessa kirjallisuudessa viljelleet m.m. nuori Goethe, Heine Pohjanmerisikermässään ja ennen kaikkea Hölderlin, joka dityrambi-runoudessaan sisällyksellisestikin usein tulee niin lähelle yli-ihmisen filosoofia että häntä on voitu nimittää nietzscheläiseksi ennen Nietzscheä. Zarathustradityrambit, jotka Nietzsche kirjoitti vähän ennen lopullista murtumistaan, muodostavat hänen filosoofisen runoutensa mahtavan epilogin, hehkuvan auringonlaskun ennen pimeän tuloa. Niissä saa Nietzschen lyriikka viimeisen, ikäänkuin ylimaallisesti aineettoman ilmaisunsa:
Kultainen kuulaus joudu, kuoleman esimaku, salaisin, suloisin. Kuljinko tieni ma liian nopeaan? Nyt kun jalkani uupuu, pysähdytti minut katseesi, saavutti onnesi minut. Yltympäri leikkivät aallot. Mik' oli raskasta ennen vaipui siniseen unhoon. Jouten venheeni soljuu, retkeni myrskyt se unhotti. Toive ja toivehet hukkui, kirkkaat on sielu ja ulappa. Seitsemäs yksinäisyys. Koskaan en tuntenut ennen lähempänä suloista varmuutta, lämpimämpänä auringon katsetta. Viel' eikö vuoreni jäähuippu hehku? Hopeisna kuin kala ui minun ruuheni ulapoita kohti.
Dityrambeissaan tulee Nietzsche symbolistisen runouden rajoille, astuu kenties rajan ylikin. Samalla tulee hänen runouteensa jotakin mystillistä ja transscendenttia, mikä sille yleensä on vierasta. Hänen "minänsä", hänen rajusti tunteva ja kärsivä minänsä, joka on elänyt yli-inhimillisesti voimakkaiden imperatiivien alaisena, ei enää seiso samassa kireässä taisteluasenteessa elämään nähden kuin ennen, kamppailun kipeys ja voiton ilo ovat laanneet, hän on yhtä ideaalisen minänsä Zarathustran kanssa, hän on tavannut tunnussanansa, symboolinsa ja levon sen mukana. Rauhaton, kuohuva virta on löytänyt rauhan meressä. Nietzsche-julistaja on lakannut olemasta, hän elää, kaukana ihmisistä ja oppilaista, Zarathustran "seitsemättä yksinäisyyttä" ja tervehtii hänen huulillaan kuolemaa, joka lopullisesti vapauttaa hänet yksilöllisyyden kahleista. Harvoin on maan tomu painanut runoilijan hyvästijättöä elämälle vähemmän kuin se painaa Nietzschen dityrambia "Die Sonne sinkt", josta ylläolevat säkeet ovat lainatut. Harvoin on niinikään runoilijan hyvästijättöä elämälle vähemmän -painanut se maailmallis-"uskonnollinen" mieli, joka tahtoo siirtää jotakin maailman iloista kuoleman rajan toiselle puolen. Harvoin on puhdas henki ripittäytynyt kuoleman edessä paljaammin kuin eräissä Nietzschen viimeisten dityrambien säkeissä, yli-ihmisen filosoofin joutsenlaulussa.
III.
Jos tahtoisi kysyä, mikä ominaisuus Nietzschen runoudessa ennen muuta pysähdyttää meidät sen eteen, niin olisi kaiketi lähin ja lyhyin vastaus: sen syvällinen vakavuus. Sen ankaruudessa on jotakin profeetallista, joka viittaa runouden yli mieskohtaiseen julistukseen. Me tunnemme vaistomaisesti että Nietzschen lyriikassa tapahtuu jotakin inhimillisesti merkitsevää, jotakin ainutkertaista. Me tunnemme että Nietzschen lyriikka on kaikkein loistavimpia näytteitä runoudesta, missä todella merkitsevä — me voimme Nietzschen vaikutukseen nähden liioittelematta sanoa: maailmanhistoriallisesti merkitsevä — persoonallisuus on saanut puhtaasti lyyrillisen ilmaisun. Me tunnemme että aikakauden väkevimmät tunteet ja suurimmat ajatukset ovat siinä saaneet muodon, ovat hehkuvassa runoilijasielussa muuttuneet eläväksi syväksi inhimilliseksi elämäksi.
Eräs Nietzschen viimeisistä saksalaisista tulkitsijoista, Heinrich Römer, on nimittänyt Nietzschen runotarta ancilla philosophica'ksi — ikäänkuin Nietzschen runouden tehtävä olisi ollut vain palvella hänen filosoofisia tarkoituksiaan. Tällainen tulkinta ei tee oikeutta Nietzschen lyriikalle, joka ei ollut hänen filosofiansa palvelija, vaan hänen yksilöllisyytensä välittömin, korkein ja puhtain ilmaus. Filosoofi Nietzschessä ei suinkaan sanellut hänen runojaan, vaan pikemminkin runoilija hänessä saneli hänen filosofiansa. Tai ehkä oikeammin: filosoofi ja runoilija olivat hänen yksilöllisyydessään yhtä, olivat erottamattomat.
Nietzschen voimakkain lyyrillinen kausi sattui hänen elämänsä merkitsevimpään käännekohtaan, niihin vuosiin, jotka edeltävät hänen suurta luomisaikaansa, sitä, joka teki hänestä henkisen mahdin Euroopassa. "Die fröhliche Wissenschaft"-kokoelman runous on kuin iloinen aamusoitto pitkän hedelmällisen työpäivän alkaessa tai kuin uhritanssi ennen taisteluun-lähtöä, ja dityrambit ovat tämän työpäivän epilogi, iltalaulu yötä odotellessa. Kun ajattelemme, mikä valtava henkinen luomiskausi mahtuu tämän prologin ja epilogin väliin, ymmärrämme, mistä Nietzschen lyriikka on saanut voimansa: siitä luomistyön ahjosta, mistä uusi tahto, uusi julistus syntyi maailmaan, Zarathustran julistus "korkeammille ihmisille".