II.
Lämpimät paisteet olivat sulatelleet hankia, ja päivisin tiet jo upottivat ja kallistuivat yhä enemmän vinoon. Muutamissa paikoin näkyi jo sulaa maata jalaksen uurnassa ja tiekin oli käynyt rapakoiseksi.
Kyrmyniska käveli verkalleen kallistunutta peltotietä ja myhähteli itsekseen. Kevät näytti tulevan tavallista aikaisempaan. Päiväkulta paistaa lekotti lämpimästi ja öillä oli taivas pilvessä.
— Kohta siitä alkaa kevätkalan pyynti, murahti mies ääneen, tultuaan pihatörmälle, johon näkyi virtaileva joki alempana rannassa, — joko lienee Rietula rysänsä tupannut joen alajuoksuun? murahteli Kyrmyniska edelleen ja kuin vastausta saadakseen jäi katselemaan Kolmon puolelle Rietulan peltoja ja pihamaata, jotka hyvin sopivat näkymään Mikkolan pihaan.
Rietula näytti seisovan hänkin talonsa piharakennuksen nurkalla ja katselevan Mikkolaan päin.
— Keh, mitähän se nyt siellä vahtaa, myhähti Kyrmyniska ja silmäsi omille vainioilleen, joilla pohotti pitkä rivi lantakasoja, jotka olivat olleet aina lukuisammat hänen pelloillaan.
— Niitä se siellä tarkkailee… kai lukeakseen. Saaneeko luetuksi. Kolmekymmentä kaksi niitä on, ja viisitoista on vaan Rietulan pelloilla. Heh, mitäpä tuosta. Olkoon mitä on, mutta kateena se niitä katselee.
Iisakki pyörähti tupaan, otti orrelta talvella korjaamansa haukirysät alas ja sitoi ne kimppuun. Vetäistyään rasvapieksut jalkaansa, painui ulos rysänippu kainalossa joen rantaan. Saatuaan venheen vesille, antoi hän sen hiljaa lipua virran mukana ja jäi katselemaan kirkkaasti välkehtivää veden pintaa.
Iisakki oli ollut pahalla tuulella useita viikkoja yhtämittaa tietämättä siihen syytä oikein itsekään. Jokin outo, ellottava tunne oli häntä painanut. Oliko kyläläisten riitaisuus, jota hän oli koettanut voimiensa mukaan musertaa, painanut mieltä, vai yksinäinen vanhanpojan elämäkö kävi tympäiseväksi?
Mutta nyt siinä venheen keinuessa hiljaa eteenpäin, tunsi Iisakki aivan yhtäkkiä käyvän mielensä hyväksi. Hymy herahti suupieleen ja povessa sykähti niin kuin ennen nuorena miehenä.
Päivä paistoi lämpimästi, hanget alenivat ja Mikkolan vainiot paljastuivat lumen alta tuoden esiin kauniit oraat. Hyvinpä olivatkin säilyneet talven alla. Valtava vilja siinä taas lainehtii kesän tultua.
Iisakki tarttui airoihin ja vetäisi voimakkaasti rintaa paisuttavan hyvän mielen vallassa. Mutta lahoneet hankavitsat rouskahtivat poikki, ja Iisakin täytyi istua perään melomaan.
Iisakin suu kiertyi leveään hymyyn ohjatessaan venhettä joen suuhun. Mistä se nyt tosiaankin tämä hyvänmielen tunne pulpahti niin yhtäkkiä? Tämä kaunis kevätköhän se vielä saisi vanhat veret liikkeelle? Heh, olipa mistä oli ja tulkoon mistä tulee, kunhan on hyvä olla, eikä aina mieltä paina jäytävä alakuloisuus. Pistetään rysät entisiin kalapaikkoihin, keitetään kalaa ja odotellaan kesää. Ja siinä sivussa ojennetaan riitaisia kyläläisiä sovinnon tielle. Ojennetaan, neuvotaan, vaikkapa siitä murtavatkin suuta ja haukkuvat Kyrmyniskaksi.
Venheen kokka kahahti rantakaislikkoon, mutta Iisakki ei malttanut vielä nousta rysiä laittamaan, vaan jäi edelleen miettimään.
Kymmenen vuotta sitä on jo Mikkolassa eletty. Mikä lienee silloin saanut Hämeestä tänne muuttamaan ja kauniit syntymäseudut jättämään. Niinkuin olisi muka täällä paremmat maat olleet ja kalavedet. Kadutti kaupat ensin muutamia vuosia ja ikävä oli Hämeeseen, vaan siinähän tuo on tasaantunut, ja talo on noussut ja pellot kasvavat nyt jo niin että kuuluu kylälle asti.
Talonsa on saanut nousemaan, kun on puuhannut, mutta eipä ole naapurein välit parantuneet, vaikka olisi kuinka saarnannut. Riidellään ja hosataan yhtämittaa ja milloin ei julkisesti riidellä, niin silloin takanapäin jurnutetaan ja puhutaan pahaa ja arvotonta toisistaan. Mutta olkoon miten on. Eikö tästä puolin jääne sovintoyritykset sikseen. Sekö heille ikänsä saarnaamaan! Heh, riidellään sitten, kun kerran se on mieleisempää. Riidellään ja hosataan ja tapellaankin, jos niin tarvitaan. On sitä Kyrmyniskassakin sisua, jos niikseen tulee.
Iisakki pisti piippuunsa, sylkäisi, pisteeksi mietteilleen ja nousi ketterästi laittamaan rysiä kuntoon. Jalka nousi keveämmin kuin ennen ja hyvä mieli tuntui vaan paisuvan.
Iisakki oli saanut jo ensimäiset rysänsä jokeen ja aikoi viimeisiä asettaa entisiin paikkoihinsa joen viimeisessä mutkassa, kun hän hätkähti jo ihmeissään seisomaan.
— Kuka pirhana siihen jo ehti rysänsä, virkkoi katsellessaan entisiä rysän paikkoja, joihin oli jo pyydykset pantuna.
Iisakki seisoi kysymysmerkkinä. Äskeinen hyvä mieli tuntui alenevan.
— Kuka kehveli se…
Sattui siinä Iisakki kääntämään päätään ja huomasi rannalla Rietulan seisomassa ja virnistelemässä.
— Kas kun naapuri on pistänyt siihen jo rysänsä likoon, virkkoi Iisakki. Mutta mitenkähän se on, kun minä olen siinä tottunut ennen pyydyksiäni pitämään?
Miehet kyyräsivät vastakkain. Rietulan leuka näytti värähtävän.
— Sinähän niitä olet tässä joessa parhaita pyyntipaikkoja tähän asti pitänyt, vaan vuoro se on kerran minullakin, sanoi Rietula.
Iisakki näytti aprikoivan, alkaisiko haastaa riitaa vai koettaisiko sovinnolla selviytyä naapuristaan.
— Lieneekö ne tässä rysänpaikat parempia kuin muuallakaan. Ja kun minä tässä olen pitänyt ennenkin enkä ole sinun pyyntipaikoillesi pyrkinyt, niin eiköhän sovittaisi pyytämään niin kuin ennenkin riitaa haastamatta, arveli Iisakki.
Rietula oli tullut muutaman askeleen lähemmäksi ja kivahti:
— Elä puhu mitään entisistä pyyntipaikoista. Kun muutit Mikkolaan, valtasit tämän paikan, enkä kehdannut pois ajaa, mutta nyt ajetaan. Ja jos et sitä usko, niin koetetaan!
Ja Rietula sylkäsi kouriinsa valmiina käymään käsirysyyn, jos tarvittaisi.
Iisakinkin mieli myrtyi ja hän purasi piipun vartta, joka sattui olemaan hampaissa, niin että pala lohkesi suuhun. Mutta riitaa ei mies sen pitemmältä käynyt haastamaan. Lähti astumaan ja virkkoi mennessään Rietulalle:
— Tulehan aamulla Mikkolaan sampiaiskeitolle. Pistetään kahviksikin ja vielä on putelissa pikkuisen, josta pulitetaan sekaan. Olen parhaimpia vieraita varten säästellyt.
Rietula kuului kiroavan kiitokseksi lähtiessään soutamaan.