III.
Iisakki istui kamarissaan keinutuolissa ja antoi sen hiljaa liikkua. Iltapäivän aurinko paistoi ikkunasta sisään ja muodosti kirkkaan valojuovan lattiapalkeille. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.
Iisakin piippu oli sammunut ja sitä pitävä käsi valahtanut riippumaan tuolin kaiteen yli. Miehen otsalla oli syvät mieterypyt.
Kyllä vain korpijokelaiset ja kolmolaiset olivat asettaneet hänet kovalle koetukselle. Hän oli jo päättänyt, ettei kajoo heidän riitoihinsa, vaan pysyy kaikista erillään, mutta myttyyn meni se päätös.
Kylät olivat päättäneet perustaa yhteisen osuuskaupan ja asiasta oli jo pidetty kokouksia, ja osuudet olivat merkityt, vaan paikasta oli syntynyt riitaa. Kolmolaiset tahtoivat kauppaa puolelleen ja samoin vaatimuksin esiintyivät korpijokelaisetkin, vaatien kauppaa joen rannalle, jossa oli sopiva kartano heidän kylänsä puolella.
Korpijokelaiset olivat käyneet tänään miehissä puhumassa Iisakille asiasta. Miehet tulivat kiihtyneinä, hiukset pystyssä vaatimaan Iisakkia sovittajaksi asiassa ja pitämään heidän puoltaan kiistanalaisesta kaupan, paikasta.
Kokous oli iltapäivällä Miirussa, ja hänen täytyi lähteä sinne ja varustautua hyvään hyökkäys- ja puolustuskuntoon. Puheenlahjaa hänelle oli suotu, eikä hänen tarvinnut sitä edeltäpäin valmistella, mutta täytyi miettiä muitakin keinoja, ja senpä takia mieterypyt vaan hetki hetkeltä syvenivät Iisakin otsalla.
Varmasti oli riivaajainen mennyt kumpaistenkin kylien miehiin, kun viitsivät kinata turhaa moisessa pikkuasiassa. Eihän kahta kauppaa voinut laittaa ja niin neuvoin täytyi toisen tai toisen puolen tulla kysymykseen.
Joen yli johti leveä maantiesilta ja joku irvihammas oli viime kokouksessa ehdottanut, että rakennettaisiin kaupalle kartano joen sillalle ja muutettaisiin maantie toisesta paikasta kulkemaan. Muutamat isännät, varsinkin Miirun Jooseppi, olivat asiaan innostuneetkin luullen ehdotuksen tekijällä toden olevan kysymyksessä.
Iisakki myhähti. Vähän niille oli järkeä annettu, miespoloisille, sen näki kaikista heidän puuhistaan.
Kello löi kumeasti viiden lyöntinsä muistuttaen Iisakille, että kokoukseen lähdön aika oli käsillä. Mutta edelleen istui Iisakki ja keinahteli. Hänen sisässään oli alkanut kuohua.
Menen ja sanon suorat sanat heille kaikille. Sanon vasten naamaa enkä selän takana jurnuta, niinkuin he. Sanon, että perustakoot kauppansa vaikka hiiteen, vaikka Kittilän kirkon takapuolelle. Puuhatkaa niin kuin puuhaatte, rähiskää ja tapelkaa, hunsvotit!
Se olisi niille parhaiksi.
Isäntärenki raotti kamarin ovea ja virkkoi:
— Mitenkä se on isäntä, kun se kokous kohta alkaa ja… menkää nyt joutuun, hyvä isäntä… tässä on kunnia kysymyksessä.
— Minä annan perhanat sille kokoukselle! murahti isäntä noustessaan.
Renki painoi oven kiinni ja ihmetteli isäntänsä murahtelua.
— Ei ole nyt meidän ukko oikealla tolalla. Viime aikoina onkin istunut ja miettinyt… sitä akattomuuttaanko surenee.
Ja kun isäntä laskeutui portailta ja meni aitan ohi maantielle, arveli renki vielä työnsä keskeyttäen:
— Ei se tänään kävelekään sillä tavoin, että siinä olisi puolensa pitäjätä. Mikä pahus sitä vaivaa…?
Iisakki kävellä köhnysteli joen sillalle ja siinä vasta huomasi, että oli tullut ohi Miirun tiehaarasta. Aikoi kääntyä, mutta huomasi nais-ihmisen joella pesupuuhissa. Kukahan se olikaan? Pitääpä katsoa tarkemmin! Miirun Eedla. Eikös ollut Eedla tosiaankin vaatteita karttuamassa!
Iisakki sanoi hyvän päivän ja nojasi kaidepuuhun.
— Päivää vain. Kokoukseenko se isäntä oli menossa?
Eedla näyttikin vastoin tavallisuutta olevan puhetuulella.
— Sinnehän tässä… Sattui tuossa vähän viemään ohi.
Iisakki kaivoi housuntaskusta piipun ja pisti hampaisiinsa muistamatta sitä täyttää.
No, johan nyt! Ja eikös ollut jäänyt tupakkamassikin kotiin! Kaikkea sitä…
Eedla läiskytteli kartulla vaatteita eikä välittänyt Iisakin puuhista. Oli kietaissut hameensa koholle ja pistänyt helmat vyön alle. Paljaat, pyöreät pohkeat jännittyivät somasti Eedlan kumartuessa vaatteita huuhtomaan.
Iisakki unohtui katselemaan Eedlan puuhailua. Somapa sitä olikin katsella. Nuori, terve ihminen ja lisäksi isotekoinen.
Ja siinä katsellessa johtui Iisakille mieleen eukottomuutensa, yksinäiset ikävät päivänsä.
Jo häntä on mies hullu, kun rupeaa eukotta ikänsä elämään ja kitumaan, vaikka talo on kuin linna miehellä. On se. Ja mikä ihme siinä mahtoi ollakaan, ettei ennemmin tuo asia ollut johtunut mieleen. Mutta nyt sattui. Veti kuin vetäjäinen tähän joelle, jossa tuo Eedla… Se on näyttävä ihminen, vaikka sanovat sitä hieman tuhmaksi. Reilu tyttö, olipa sitten järeltään mikä tahansa.
Iisakki aikoi sanoa jonkun sanan Eedlalle, ennenkuin lähtisi kokoukseen.
— Joko niitä on Miirussa kevätkaloja keitetty? kysäisi.
— Eikö mitä… Oli se isä pannut rysän jokeen, mutta oli jättänyt kalasimen auki. Se ukko on välistä semmoinen toljake, virkkoi Eedla.
— Vai jäi kalasin auki, nauroi Iisakki.
Eedla oli saanut vaatteet huuhdelluiksi ja kietaisi nyt Iisakista välittämättä hameen yltään ja pisti sen lipeätiinuun pestäväksi.
— Eedla kävisi siellä meillä kevätkalaa maistamassa jonakin päivänä, virkkoi Iisakki lähtien menemään. Vielä lähdettyään hän vilkaisi Eedlaa, joka siellä puuhaili vieraista välittämättä.
— Pahus, kun tuota Edlaa en ole ennemmin huomannut, pahoitteli Iisakki. Siinähän se on emäntä Mikkolaan, mitä sitä sen kauempaa… Kun nyt vaan ei ehtisi joku toinen ennen minua.
Sitä ajatellessa tuli Iisakin käynti kiireisemmäksi ja povessa tuntui semmoinen outo, hiljainen kaikerrus.
Se asia täytyy ottaa käsille nyt aivan heti. Se on tärkeämpi kuin osuuskauppa-asia ja kaikki muut kaiken maailman asiat yhteensä.