IV.
Rietula puuhaili myöskin lähtöä osuuskauppakokoukseen. Ylä-Rietulan isäntä oli ennenkin osottautunut äkäpäiseksi ja kiivaaksi mieheksi, mutta nyt oli osuuskauppa-asia saanut hänet aivan raivostumaan. Nytkin karjui hän piioille ja rengeille, ja vanha emännöitsijä Kustaavakin sai jo ukon mielenpurkauksista osansa.
Rietula oli lautamies ja, kuten sanottu, arka arvostaan myöskin ulkoasuun nähden. Muutteli nytkin toista paitaa ylleen ja sotkeutui jotenkuten paitaansa. Kustaavalta pääsi salaa pieni naurunhytkähdys, mutta isäntä kuuli sen.
— Mitä sinä, akka, hirnut siinä! Lapa tiehes!
Pörröinen tukka ja vihasta pyörivät silmät näkyivät paita-aukosta. Renki-Villekin alkoi hohottaa nähdessään sen ihmeen, että isäntä sotkeutui paitaansa.
— Lempojako sinäkin, aikamies, kurnutat, kivahti isäntä ja paita repesi riekaleiksi hänen käsissään.
— Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni aikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan lakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä en ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on jotain, tiedä se, poika!
Villen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva oli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat siellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen siitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi pelkällä sanan voimalla.
— Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville.
— Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula.
— Joko minä sitten lautamiehelle…
— Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka.
— Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa.
— Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula.
— Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika.
— Pahan hengen nulikka… vai meni tämä ottamaan isännän hevosen. No, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa tiehensä, ennenkuin minä tulen.
Rietula paiskasi ovea mennessään niin, että rämähti. Pihassa kuului vielä mennessään jyrisevän piioille, jotka kaivolla pesivät astioita.
Rietula oli viime päivinä tuntenut omituista pakotusta sydänalassaan. Hierojakin oli käynyt muokkaamassa, mutta ei tullut apua siitäkään. Se mahtoikin olla jotain henkistä sairautta, päätteli hän siinä kävellessään sohjuista maantietä. Olisiko se tämä kirottu osuuskauppa-asia? koetti hän tutkia olemustaan, vaan ei sekään tuntunut syynä olevan. Se oli jotain outoa ja ennen tuntematonta. Valitettuaan outoa oloaan suutari Horttanaiselle, joka kyläili sattumalta Ylä-Rietulassa, oli tämä suutari arvellut:
— Se on rakkauden tautia, usko pois. Samalla tavoin se minuakin vaivasi ja hetipä taukosi, kun eukon otin.
Niin hänen ystävänsä vakuutteli, ja Rietula oli itsekin asiata ajatellut viime päivinä. Hän oli tosin aikoinaan päättänyt elää naimattomana, mutta päätöstähän voi muuttaa tarpeen vaatiessa. Nyt ei kumminkaan sopinut sitä sen enempää ajatella… Toinen, paljon tärkeämpi asia oli nyt kysymyksessä tämäniltaisessa kokouksessa. Nyt täytyi näyttää, mihin lautamies Rietula pystyy, kun tulee oikein tiukka paikka eteen. Osuuskauppa oli saatava Kolmon puolelle, vaikka olisivat kaikki Kuivalan seurakuntalaiset korpijokelaisten apuna vastaan haraamassa.
Miirun Eedla pesi yhä vaatteita joen rannalla. Tällä välin oli hän käynyt kotonaan ja pukeutunut pyhähameeseensa, jonka helmat oli kumminkin varovaisuuden vuoksi kietaistu vyötärölle. Punaposkisena ja reippaana siinä vaan liehui ollenkaan aavistamatta, että veti puoleensa ohi kulkevien ijäkkäitten poikamiesten huomion, ja sai vakaiset miehet ajattelemaan naima-asioita silloin, kun muut tärkeämmät asiat olivat kysymyksessä.
Niinpä Rietulakin mitään pahaa aavistamatta tuli joen sillalla huomanneeksi Eedlan ja vastoin tahtoaan seisahtuneeksi. Ja kun katseli siinä Eedlan kiivaita käden liikkeitä ja nopeata jalannousua, niin tuli heti mieleen, että siinä olisi sopiva…
— Tämä Eedla se vain aina pesua tekee, virkkoi Rietula ja tunsi tulevansa hyvälle tuulelle.
Eedla vilkasi vieraaseen, mutta eipä sanonut mitään Rietulan hyväntahtoiseen huomautukseen. Uudelleen täytyi Rietulan huomauttaa:
— Minä tässä vain arvelin, että puhtautta rakastava luonto se mahtaa olla Eedlalla, kun melkein joka päivä on tässä joella loraamassa.
— Mitähän lienee, jurahti Eedla.
Rietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi paljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä tässä vastikään sopivaksi…
Rietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos tiedustaisi tytön vointia.
— Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi.
— Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään.
Rietula alkoi jo suuttua.
Karttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän rannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja tiuskahti kuin kiusotellakseen.
— Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo muutaman askelen mennäkseen.
— On se, murahti Eedla.
Rietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli vähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä Eedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan lautamiehen taloon.
Hehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi alkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä leyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen.
Kevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään ja unelmat alkoivat versoa.
Kevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään, mutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei miettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä, ja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän nuoren naisihmisen sydän.