V.

Osuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma ja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja suuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on syljeksitty märäksi ja niljaiseksi.

Mikkolan Iisakki saa puheenvuoron.

— Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy yksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta, mitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada sovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin että se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi kyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät osuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan eri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi kuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää ikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen sydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka päivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä riita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä ovat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja repivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että nämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti vaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä mulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään ja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta sen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä rakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme ja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja esityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut teidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita, ja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen välittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota järkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne sovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut tien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja ohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että teidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää, miehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee vihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon minä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät… tuota… meidät perii hiisi joka sorkan!

Iisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Eedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun Iisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään aivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti ovensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi, niinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja taisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua.

Tuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen käynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen iskentä permannolle.

Mutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi koko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin väsyneesti lerkkumaan.

Ja se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty murhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja Ala-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta:

— Se taisi haukkua meitä.

— Kuka?

— Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui.

— Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies mustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa.

— Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo
Möttösen Eerokin.

— Sille pitäisi antaa vastasanat.

— Niin, oikea vastamyrkky!

— Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo miehissä.

Mutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan tulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä hämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka oli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on… kyllä se… Rietulaa nykäistiin kylkeen:

— Kuuletko sinä…!

— Ka, mitä?

— Nukuitko sinä, perhana, koko ajan, kun meitä Kyrmyniska haukkui?

— Ka, enhän minä…

— No mitäs sitten noljotat, sano kovat sanat sille.

Rietula terästyi.

— Sano lautamies, kun minua puhuttelet, kivahti hän räätäli
Romppaselle, joka oli kehoittanut kovia sanoja Iisakille sanomaan.

— Oleppa nyt lautamies tai mikä tahansa, niin anna sille sapiskat.

Kolmolaiset alkoivat heitellä vihaisia silmäyksiä Rietulaan. Mitä se siinä kyyrötti ja vahtasi karsinapuolelle tupaa saamatta suutaan auki, vaikka aina oli kehkeä kehumaan sillä sanansa voimalla. Antoiko se nyt vain noin ilman mitään Kyrmyniskan häväistä kolmolaisia?

Rietula huomasi nyt itsekin noloutensa ja koetti sitä pois pudistaa itseään vihaisesti liikauttamalla. Kalvoi liivinsä taskusta sikarin pään, pisti sen poskeensa ja puraisi muutaman kerran niin, että leukalihakset korkealle jännittyivät.

Kolmon miehet huomasivat tämän ja arvelivat, että jopahan miehen luonto nousee.

Ja Rietulan luonto nousikin. Hän oli pannut merkille, että myöskin Iisakki katseli Eedlaa hyväntahtoisen ahneesti ja se kismitti mieltä sen lisäksi, kun Iisakki aina sitä sovintoaan saarnasi ja kerskui lähimäisen rakkaudellaan.

Jo nousi Rietula puhumaan. Vapauttava humahdus kävi Kolmon miesparvessa.

— Sinä, Kyrmyniska, tulit taas tänne meidän kokoukseen, aloitti Rietula ja silmänräpäyksen mietti, miten jatkaisi. Pahusko lienee nyt sanat suusta vienyt.

— Tulinhan minä, kun pyytämällä pyydettiin, virkkoi Iisakki toiselta puolen tupaa. Ajattelin kyllä jättää pääni pistämättä tänne ampiaispesään, mutta…

— Älä loukuta leukojasi. Anna kun Rietula puhuu, ärähti Möttösen Eero.

— Niin, minä vaan kysyn, että mitä varten sinä tulet tänne kokoukseen puhumaan puuta heinää ja sotkemaan ihmisten asioita ja yrityksiä, aloitteli Rietula. Ja minä kysyn vielä, mikä sinä olet olevinasi, kun sinun pitää aina haukkua meitä huonosta sovusta ja pahanilkisyydestä. Sinä et ole edes lautamies ja siltä sinä otat suuvuoron ja esiinnyt näissä julkisissa paikoissa komentavasti kuin kukko kanaparvessa. Mutta me emme kuuntele enää tästälähin sinun turhia jaarituksiasi. Sinut ajetaan ulos, jollet pidä visusti kiinni leipälaukkuasi. Ajetaan pian koko kyläkunnasta ja Kuivalan seurakunnasta sinne Hämeeseen, josta olet tänne tullutkin sekaannusta aikaansaamaan.

Rietula painui penkille. Hänen naamansa oli hohtavan punainen ja vesi tipahteli korvallisista. Häntä hävetti huono puhelahjansa, joka oli tällä kertaa hänen tietämättään juossut kuiviin.

Taisi tulla ihan ilkoiset häpeät. Mikä se saikin nyt miehen niin pehmenemään? Eihän vaan tuo Eedla…? Kyllä se taisi olla sen ansio, että ryhti meni mieheltä. Mokomakin tallukka siinä…! Ilmankos se Salomoni sanoikin, että älä katso naisen puoleen. Ja ilmankos Simsonilta voimat meni, kun nainen leikkasi hiukset. Voi tätä Eedlan lepukkata, minkä teki!

Rietula ei taaskaan huomannut, että Kolmon miehet seivästivät hänet silmillään ja partaisista suista kuului murahduksia:

— Jo on lampaan luonnolla mies lähtenyt kokoukseen.

— Jokahan vetäisi kyntensä pois koko kauppapuuhasta…?

— Piruko sillä on, kun se ei sano kovia sanoja, työlästyi jo räätäli
Romppanenkin.

— Jo meni mieheltä sisu ennen aikojaan.

— Kun olisi saanut sen sisun jotenkuten kuohahtamaan, arveli Möttösen
Eero.

Mutta Korpijoen miehet hymähtelivät hiljaa ja naureskelivat nähtyään
Rietulan nolouden.

— Hyvä tästä tulee, supistiin.

— Kun nyt Iisakki antaisi vielä toisen samanlaisen saarnan, niin eiköhän sisu mieheltä pettäisi.

— Jo se sanoi tiukat sanat.

— No ihan niin kuin naulan päähän!

— Eikö liene se saarna sisua Rietulalta ottanutkin.

Iisakin katse oli taas salaa hiipinyt seuraamaan Eedlan askareita. Nuori tyttö tuntee, vaikka ei näekään, kun häneen kohdistuu kiinteä, hyväilevä katse, mutta Eedla oli niin paksunahkainen, ettei tuntenut Iisakin katseiden hyväilyä. Maistoi suolan piimävellistä, keikautti padan hellasta pölkylle ja pyyhki hierimon sormellaan ja meni sitten keikutellen ulos.

Iisakki tunsi yhä enemmän lämpenevänsä.

Emäntä siitä on tehtävä Mikkolaan, ei siinä auta. Sillä on lonkatkin niin leveät kuin emännällä tulee ollakin. Kun ei vaan olisi niin ynseä miesväkeä kohtaan, että pääsisi sen kansa alkuun…

— Kuuletko sinä!

Miirun Jooseppi nyhjäisi Iisakkia kylkeen.

— Että mitä?

— Kun minä tässä sohitan etkä kuule… että ota vielä puheenvuoro ja jyrise niille niinkuin tuomiopasunasta.

— Ei niin, innostui Iisakki. Niitä pitää koettaa makealla ja karvaalla ja nyt on makean vuoro.

Ja Iisakki rykäisi ja nousi puhumaan.

— Kuulkaahan, rakkaat ystävät…

— Lempo sinun ystäväsi! kuului Kolmon joukosta.

— Ystävät, sanon minä, koroitti Iisakki äänensä. Minulla on vielä pari sanaa sanottavana. Siellä Kolmon puolella on yhtä sileät ja hyvämultaiset pellot kuin täälläkin.

— On vähän paremmatkin, kuului joku huomauttavan.

— … ja miehet siellä on yhtä reippaita kuin Korpijoen puolellakin. Ihan kuin veljeksiä ikään…

— Älä tolita!

— … kuin veljeksiä ja mikä on kauniimpaa kuin sopu rakkaissa veljeksissä ja…

— Mutta nyt ei olla veljeksiä eikä…

— … ja kun nämä rakkaat veljekset ottavat nyt tämänkin asian ja…

— Mutta sitä kauppaa ei perusteta Korpijoen puolelle, vaikka nahka päältä nuljahtaisi!

— Ei perusteta! On tämä nyt semmoinen asia, että…

— Pidä suusi kiinni, Kyrmyniska!

— … tämän asian — huusi Iisakki — mutta minä puhunkin nyt vertauksella. Onko teistä kukaan nähnyt rauhan puuta? Kyllä minä arvaan, ettei ole nähnyt kukaan. Se on semmoinen puu, että se kasvaa korkeammaksi kuin minkäänlainen honka ja siinä on semmoiset ihanat kukkaset, ja kun niitä haistelee oikein voimakkaasti, niin…

— Kuulkaahan sitä!

— Pankaa se pellolle! Se pilkkaa jo meitä!

— … kun niitä haistelee, niin pahinkin kauna ja pahansopuisuus häviää ja eripuraisuuden kyöpelit loikkivat häntä koipien välissä ja…

— Ulos, Kyrmyniska!

— Ottakaa sitä housunkauluksesta kiinni!

— Hirtehinen, vai pilkkaamaan sinä meitä!

Kolmon miehet olivat nousseet seisomaan ja heidän takkuiset tukkansa olivat nousseet pystyyn. Ja silmät pyörivät päässä pahaa ennustavasti.

Tupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin on annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet ulos riepoittaakseen.

Mutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat pakenivat pelästyneinä seiniltä:

— … kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa Kolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta. Yhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja…

Mutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan siritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan päästäneet.

Kokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos pitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin Rietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen mennä sekaisin.

— Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja… perhana… vai minua tässä vielä syytetään.

Iisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen. Hymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei enää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan välittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat asioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt hänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista rihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein laulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä.