VI.
Suutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä, että äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa, koskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin piikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista.
Julkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa. Häpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen elämäkerrasta.
Horttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari ja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin riitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen jälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin.
Korpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät sen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan neulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella, vaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä.
Tulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava uudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa katselemassa.
Iisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan huolimatta antoi Iisakin odottaa itseään.
Iisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja varustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava, että suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt Iisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi.
Iisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä neuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli teki.
Horttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti hieman, kun Iisakki astui tupaan.
— … vää!
— … antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin.
— Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita.
— Tuota… ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla… tuota… mutta ensi viikolla minä tulen varmasti.
Suutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti tulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut ja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti:
— Tuletko heti vai et!?
Mutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin ponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti:
— En!
Enempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti toisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen rannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea.
Jättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen tupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa sekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan. Horttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin uuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki heitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina keskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun se keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten surkeasti, pulahti kylmään veteen.
Kun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän rikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin että rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni kokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle.
Mikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen, pannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli kaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja komensi renkiään:
— Tartuhan kiinni!
Ja tupa pyllähti nyt vuorostaan jokeen, josta kauhistunut suutari yhä harasi lestejään.
Horttanainen nousi rannalle, katseli julmasti kiroillen majansa hävitystä, mutta Iisakki käveli jo pellolla naureskellen mennessään.
Horttanainen oli vannonut poistuvansa ijäksi Korpijoen puolelta ja neuloi nyt vieläkin ylenmääräisen vihansa vallassa Rietulan saappaita.
Rietula istui penkillä, katseli suutarin vihaisia kädenliikkeitä ja imi piippuaan. Horttanainenkin seisautti hetkeksi työnsä, tuikkasi tulen piippuunsa ja virkkoi:
— Ei ole lysti Iisakilla käräjissä, sen minä takaan. Jos olisi muuten, mutta meneppäs vierittämään toisen osuutta jokeen. Kyllä se häpeä vielä maksetaan.
— Kipurahojakin on Kyrmyniskalta vaadittava, virkkoi Rietula.
— Tottahan toki kipurahoja. Kun piti paljain kintuin keväisessä vedessä… Nyt jo reumatismi repii luita ja ytimiä. On se…
Kustaavakin tuli suutarin viereen istumaan ja arveli:
— Jokohan nuo Kyrmyniskaa nyt sakottavat?
Suutari teki peukalollaan vihaisen liikkeen ja virkkoi:
— Kakolaan se siitä teostaan joutuu, se on vissi.