VII.
Huhtikuun päivä paistoi lämpimästi, mutta kylien pahat välit kävivät yhä kylmemmiksi ja pahemmiksi.
Nuoret olivat tähän asti olleet vanhojen riidoista välittämättä ja sunnuntaisin jutelleet kaikessa rauhassa joen sillalla, vieläpä joskus käyneet taloissakin vierailemassa. Mutta nyt olivat heidänkin välinsä kylmenneet. Vanhempien ylitsevuotavat kärsimykset velvoittivat nuorisonkin osoittamaan muuttunutta mieltään toisilleen, ja joen sillalla sunnuntaisin tapella kahauteltiinkin joskus, milloin sattui niin että sanakiista ei muuten selvennyt.
Kuivalan pappikin oli saanut kuulla tästä välien kärjistymisestä ja pitäessään kinkereitä Mikkolassa otti asian puheeksi ja piti jylisevän saarnan jumalattomuuteen langenneille seurakuntalaisilleen. Mutta kävipä niin, että Kolmon miehet, luullen papin erikoisesti syyttävän heitä, pötkivät ulos saarnan kestäessä, ja asia ei siis näyttänyt papinkaan toimenpiteistä ottavan parantuakseen.
Kyläkuntien emäntäväet olivat huuhtoneet vaatteitaan sillan vieressä kumpaisetkin omalla puolellaan. Mutta nyt olivat Korpijoen emännät katsoneet parhaaksi muuttaa pyykkirantansa alemmaksi joen rannalle. Mikä kehtasikaan siinä kolmolaisten nenän edessä virutella vaatteitaan. Sanasotakin siinä syntyi, ja silloin aina ohi kulkijat töllistelivät naureskellen.
Huhtikuun illat olivat raikkaita. Pieninkin ääni kuului pitkien matkojen takaa, ja kun emännät olivat lopettaneet jo aikaa sitten kahvikestinsä ja tehneet pesäeron pyykkirannalla, koettivat he laskea pilapuheita toisistaan niin ääneen, että asianomaiset raikkaina iltoina saattoivat sen hyvin kuulla. Isännät kuuntelivat pihojensa nurkilla, miten heidän paremmat puoliskonsa suoriutuvat paljon vaativassa taistelussa. Ja suloiselta mahtoivat keskustelut kuulua siitä päättäen, että miehet vetivät suunsa naurun mareeseen.
Suutari Jortikainen, joka muutama vuosi takaperin oli muuttanut jostakin Kuivalan laitakulmalta Kolmon takamaille, oli, kuultuaan virkaveljensä onnettomasta kohtalosta, päättänyt muuttaa rauhallisemmille seuduille ja vaelsikin nyt eräänä iltana maantietä, kantaen selässään lestisäkkiä ja vaatteitaan. Jortikaisen eukko tuli jälessä kantamuksineen.
Miirun Jooseppi sattui tulemaan joen sillalla heitä vastaan ja alkoi kysellä, minne on matka.
Jortikainen istahti sillan kaiteelle, veti henkeä, joka pihisi kuin aidan raosta, ja virkkoi:
— Pois piti lähteä näiltä mailta. Riita ja tora vaan kiihtyy tässä kurjassa kyläkunnassa, ja minun vanhat korvani eivät sitä kestä enää kuunnella. Pois rauhallisemmille maille, jossa ihmisten asumuksia ei vieritellä jokeen eikä juorut terävien käärmeenkielien lailla myrkytä ihmisten elämää. Ei minusta ole riitelijäksi enää…
— Enkä minäkään rupea ketään panettelemaan, virkkoi suutarin eukko ja lähti menemään miehensä häntä seuratessa.
Mutta Jooseppi virkkoi pahoitellen:
— Siinä meni meiltä hyvä suutari. Voi aikoja ja ihmisiä!