VIII.
Eräänä aurinkoisena huhtikuun päivänä tapahtui Korpijoen puolella ihme. Kolmolaiset nousivat yhtä varhain sen päivän aamuna kuin muulloinkin. Emännät kiehauttivat ruiskahvinsa ja isännät haukottelivat ja kiskottelivat sängyssä ja rengit, jotka olivat palanneet yöjuoksusta tuntia ennen emäntien nousua, menivät kiroillen talliin.
Kukaan ei aavistanut, että joen toisella puolella tulisi tänään tapahtumaan ihme, jopa mullistavinta laatua, mitä tulee mainittavaksi kyläkuntien historiassa.
Korpijoenkin miehet olivat tavallista varemmin jalkeilla tämän merkillisen päivän aamuna ja hymyilivät merkitsevästi toisilleen. Emännät keittivät aamujuomansa puhtaasta kahvista ilman sikuria ja ruisjauhoja. Ja kahvit juotuaan lähtivät miehet liikkeelle ottaen mukaansa kirveet, sahat, höylät ja vielä paljon muita tarpeellisia kapineita. Iisakki käveli miesparven etunenässä, rautakanki olalla.
Voisi luulla, että miesparvella on pahat aikeet mielessä. Aikovatko purkaa joen sillan ja siten eroittaa Kolmon puolen muusta maailmasta? Vaiko kenties hyökätään Kolmon puolelle, ja Iisakki julistaa korkealla äänellä välien hienon rihmasäikeen kokonaan katkenneeksi ja aloitettavaksi ryty talojen pihamailla?
Mutta ei ole miehillä niin pakanallisia aikeita koskaan ollut eikä ole nytkään. Jaloa yhteiskunnan rakennustyötä vain miehet tuiman näköisinä, otsat kurtussa suunnittelevat.
Joen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin lähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät, eikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta, jossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla.
Isännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen työhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu, ja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin työhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin kirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä.
Sillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien ja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken tuvan seiniä arvellen:
— Kova se vielä on.
— Kyllä siitä tulee.
— Jos vaan nurkkapäät kestävät.
— Pitää liikutella varovasti.
Kivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin tuvan nurkille.
— Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti, miehet, komensi Iisakki.
— Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku.
— Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä.
— Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos tuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta.
Mahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä tarttui kankeihin.
— Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki.
Väännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin, että saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet tarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille.
— Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat putoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen:
— Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä… vielä vähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi… hyvä on!
Tuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli, että Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi nyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien asuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi rottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja rottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle.
— Voi saakeli!
— Viekää terveisiä!
— Oli varmaankin kaksikymmentä!
— Jos nyt Rietula tietäisi, että täältä rotat sinne lähetetään…
— Hi, hi, hi! Vimperin mielipuoli Kustuakin jo nauratti.
Mutta kauan eivät miehet joutaneet seisoksimaan. Nyt oli tupa uusilla nurkkakivillä. Uusi ovi ja paljon muuta oli laiteltava entisen lahoneen sijaan. Tartuttiin taas höyliin ja kirveisiin ja miehet alkoivat heilua.
Emännät toivat taloista puurovateja, ja suurusta ahmaistiin kesken kiireen ja yhä tulisemmalla vauhdilla jatkettiin työtä.
— Mutta portaatkin pitäisi saada, arveli joku. Mistä ne…?
— Vieritetään tuosta joen rannasta sileitä kiviä.
Kohta ilmestyi Miirun Eedla varsiluudan ja sangon kanssa tuvan edustalle ja kysyi:
— Joko saa tulla pesemään?
— Ei vielä, vastattiin. Vasta puolen päivän ajoissa.
Iisakki hymyili makeinta hymyään Eedlalle ja virkkoi hiljaa:
— Me sitten Eedlan kanssa yhdessä pesemme, eikö niin?
— Kyllä minä saan yksinkin, virkkoi Eedla ynseästi.
— Noo, eihän niin… parempihan on aina kahden… sopotti Iisakki. Minä kannan vettä ja Eedla hosaa luudalla.
Näin nousi vähitellen, luultavasti vajaassa päivässä, Korpijoen huomattavin sivistys- ja edistyskeskus.
Mutta mikä?
Pian se näkyy kaikille ohikulkijoille, näkyypä Kolmonkin puolelle. Mikkolan tuvassa puuhaa maalarin sälli Nuusperi hikisenä mahdottoman pitkän ja leveän lavitsan ääressä. Pohjamaali on punainen ja sinisellä vetelee nyt maalari melkein miehen korkuisia kirjaimia lavitsaan. Pohjamaalissa hohtaa jo kunnioitusta herättävänä.
OSUUSKAUPPA.
Siis nimikilpi uudelle osuuskaupalle, jonka korpijokelaiset ovat salaa kolmolaisilta perustaneet ja parhaillaan sille laittavat lesken tupaa uudeksi ajanmukaiseksi asunnoksi.
Kolmonkin puolella on huomattu Korpijoen miesten ankara touhu joen rannalla. Ensimäisenä sen on Rietula huomannut, käytyään tavanmukaisella aamutarkastuksella pihamaan nurkalla.
— Mitähän siellä nyt korpijokelaiset äheltävät lesken tuvan ympärillä, on Rietula arvellut tupaan tultuaan. Miehiä häilää kuin ampiaisia joen rannalla.
Emäntäkin on pistäytynyt katsomassa ja arvelee:
— Varmaankin Kyrmyniska laitattaa uutta tupaa suutari Horttanaiselle.
Taisi tulla miehelle hätä, kun kuuli että Kakolaan joutuu.
— Sitä se lempo laitattaakin, ilostui Rietulakin.
Horttanainen kuorsasi uunilla ja isäntä kävi herättelemään:
— Nousehan, suutari, katsomaan, kun Kyrmyniska laitattaa sinulle uutta tupaa.
Suutari nousi ja silmät horossa kuunteli, mitä isäntä puhui. Saatuaan asiasta selvän, virkkoi Horttanainen:
— En kuuna päivänä minä astu jalallani Kyrmyniskan tupaan, en vaikka eläisin tuhannen ajastaikaa! Vai vielä pitäisi saadakseen toistamiseen minua joessa uittaa ja se lysti pitää.
Mutta huhu oli levinnyt Kolmon puolella, että Kyrmyniskalle on tullut hätä ja että laitattaa tupaa Horttanaiselle. Ylä-Rietulan pihaan kokoonnuttiin katsomaan ja pidettiin aikamoista ilvettä Kyrmyniskan kustannuksella. Kukaan heistä ei aavistanut, että oli kysymyksessä riidanalaisen kaupan taikavoimainen ilmestyminen joen rannalle, vieläpä Korpijoen puolelle.
Tuli iltapäivä ja lämpimän punainen aurinko alkoi painua lähelle metsän rajaa, mutta yhä touhusivat miehet kaupan järjestämispuuhissa. Mikkolan tuvasta kannettiin miehissä kaupan nimikilpi ja asetettiin paikoilleen.
— Kyl' se ny' mahraa näkyy Kolmonki puolell', arveli maalari katsellen ihaillen työtään.
— Näkyy se toiseenkin pitäjään, jos tarkkaan katsoo, innostuivat isännät, ja Iisakki kysyi maalarilta:
— Paljonkos nyt tulee vaivoista?
— Mahraaks' se ny' olla liikaa, jos ottais kahreksa markkaa, arveli maalari.
— Mitäs se nyt paljon…
Ja Nuusperi sai kympin vaivoistaan.
— Kukas teitil tulee kaupanhoitajaks'? kysyi Nuusperi.
Sitäpä eivät miehet edeltäpäin muistaneet ajatella, ja nyt meni Iisakin käsi ensiksi korvalliselle.
— Peijakas, kun tuota ei ole muistettu.
Nuusperi katsoi nyt sopivaksi kääntää miesten huomion itseensä ja virkkoi:
— Minä sit' olen ollu jo moness' paikass' osuuskauppaakin hoitamass'.
Siel' Etelä-Suomen puolell' olin kaksi vuotta yhress' paikass'.
— Älä…? No että ihanko tosissa? ihastuivat miehet.
— Kyll' se vaa totta ol' joka sana.
— No mitäs siinä silloin muuta kuin Nuusperi hoitajaksi, päätettiin.
— Paljonko sinä vaadit palkkaa? kyseltiin vielä.
— Noo kyl' hää siit' palkast' aina kerkiää, ku'ha täst' päästää ny' ensiks' alkuu.
Asia oli päätetty ja Nuusperin sydän löi muutamia kertoja liikaa astuessaan kauppaan järjestelemään tavaroita, joita oli jo tuotu kirkonkylästä.
— Ku mnää ny saisi eres kakski vuotta heijä kauppas hoitaa, niin ei siit' olis' kui nurkanpää jälell', arveli hän, samalla pakanallisesti riemuiten onnenpotkaustaan.
* * * * *
Osuuskaupan nimikilpi näkyi todellakin Kolmon puolelle. Pikkupojat, joilta oli ankarasti pääsy kielletty Korpijoen puolelle, sen ensiksi huomasivat ja hypellen veivät uutisen vanhemmilleen.
Rietula meni ensiksi katsomaan. Ei uskonut silmiään, vaan haki silmälasit ja katsoi sitte hyvin kauan Korpijoen puolelle. Ilmestyi siihen Rietulan lähelle muitakin katsomaan ja renki Ville sipisi hiljaa:
— Katsokaahan, miten isännän niska punoittaa ja korvallishaivenet nousevat pystyyn. Kohta räjähtää.
Ja kohta räjähtikin. Rietula kirosi niin, että maa tärisi hänen allaan. Emäntä säikähti niin, että polvet horjahtivat ja pirttiin mennessään mutisi:
— Pthyi ruojaa… kun ihan sydänalani tärähti!
Toisissakin Kolmon taloissa kinattiin sinä iltana tavallista enemmän. Synkkä painajainen oli peruuttamattomasti istunut Kolmon miesten niskaan. Illallinen jäi syömättä eikä saunan löylykään maistunut, kuten ennen.
* * * * *
Aurinko oli laskenut ja ilmassa värähteli kevät. Ne ihmiset, jotka eivät riidelleet, tunsivat povensa oudosti sykähtävän. Jotakin oli aina odotettavana keväältä, jollei muuta niin aurinkoisia päiviä. Mutta niistäkin sopi iloita.
Mikkolan Iisakillakin oli hauskaa. Hänen povessaan pulpahteli sanomaton ilon laine kantaessaan vettä Eedlalle, joka varsiluutineen häili uudessa osuuskaupassa.
Eedla oli suostunut ottamaan hänet pesutoverikseen ja Iisakki vakaasti päättänyt kosia Eedlaa sopivassa tilaisuudessa. Hänen viidenkymmenen vanha sydämensä häilähteli toivon ja pelon vaiheilla, mitä Eedla tulisi hänen naimatarjouksestaan sanomaan. Mutta rakastunut mies ei pelkää rakastamansa naisen vastaväitteitä, ja niinpä ei Iisakkikaan. Ajattelipahan vain, että kun koppaan tuon Eedlan noihin rautakouriini ja puristan niin että huuto pääsee, niin eiköhän tuo silloin napisematta suostu hänen kunnialliseen tarjoukseensa.