XI.
Kaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin hiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis juhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen kuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko näytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä korkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja kun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen. Ehkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja Ylä-Rietulan isännille.
Kumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista haituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan.
Huhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan tunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä. Kumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on hönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä täydessä tulessa.
Mikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei kukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti noudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista, joita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin leivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen pöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti kesken syöntinsä.
— Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo ruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään piippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa maantielle.
Mutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi:
— Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut.
Iisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin oli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen mullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa maasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja pellot odottaneet muokkaajaa.
— Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen kävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan Miiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja kauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa vetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan suostuisi arvelematta.
Miirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi ei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli jo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla hämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä toimitella.
Iisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää päivää.
Eedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään virkkamatta.
Miksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän heltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan ja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu vieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta ja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli nyt tullut tänne saamaan lievitystä.
Mutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli multaa, ähkäisten joka lapiopistolle.
Iisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella vanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään piippuaan.
— Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi…
— Kuka hullu nyt vielä tupakkamaata laittaa, kun on juhannukseen vielä kuusi viikkoa, kivahti Eedla. Tuo ukko kun ei itse kehtaa tätä taimilavaansa laitella, niin rupesin multaa kääntelemään.
— Niin, sitäpä minäkin, että taimilavaa, oikaisi Iisakki. Taisi kasvaa
Eedlan tupakkamaa hyvästi viime kesänä?
— Näkyihän se työntävän vartta, mutta lehdet olivat semmoisia vaivaisia kurtteloita, sanoi Eedla.
Iisakki hymähti. Pakinatuulellapa tämä Eedla nyt olikin.
— Taisi sentään tulla koko vuodeksi Joosepille käryyttelemistä? uteli
Iisakki.
— Vielä tuo eilen näkyi noita hienoksi jyskyttävän, jurahti Eedla.
— Siellä Mikkolassa se olisi hyvä tupakkamaa, kehaisi Iisakki. Kelpaisi siellä Eedlan kasvatella, eikä työntäisikään paljasta vartta, kasvaisi lehteäkin.
Eedla muljahutti epäluuloisesti Iisakkiin.
— Vai vielä tässä pitäisi kylään lähteä näitä tupakkamaita penkomaan, niin kuin ei tämä jo riittäisi. Hyh, kelpaisi sitä sitten laiskojen ukkojen nenänsä alla käryytellä ilmaan akkasen ihmisen vaivannäköä.
Iisakki istui polvet pystyssä siankaukalolla ja harkitsi, miten voisi parhaiten asiansa Eedlalle ilmaista.
— Eihän sitä tosin emäntä-ihmiset joutaisikaan tupakkaa kasvattamaan, ja minä polttelenkin niitä herrastupakoita vain, virkkoi Iisakki ja tarkasteli salaa Eedlaa, huomasiko tämä mitään.
Mutta eihän tyttö huomannut. Suotta ei häntä Kolmon puolella sanottukaan hatarapäiseksi. Näsy tyttö olisi huomannut Iisakin jo siitä tavasta, millä hän äsken pani piippuunsa, mutta Eedla parka ei hoksannut vieläkään, vaikka asia jo selvästi sanottiin. Kun sai lavan käännetyksi, painoi lapion multaan ja lähti keikutellen menemään tupaan, välittämättä vierastaan. Joku toinen mies olisi jo tässä tilanteessa kironnut karkeasti, mutta Iisakki ei tiukemmassakaan paikassa käyttänyt voimasanoja. Painoi nytkin vain hattuaan lujempaan ja lähti astumaan Eedlan jälkeen. Luonto oli kumminkin kiehahtanut ja puraisten hammasta, päätti hän kysyä suoraan tytöltä: tuletko vai et?
— Kuulehan, Eedla, minulla olisi hieman asiaa sinulle, kiirehti Iisakki sanomaan.
— No mitä?
Eedla seisahti epäluuloisesti.
— Sitä minä tässä vaan olen jo pitkät ajat miettinyt, että emännättömästä talosta ei ole mihinkään. Pitäisi saada puuronkeittäjä?
Ja Iisakki katsoi kysyvästi Eedlaan.
— Velliäkö sitten Mikkolassa vaan keitetäänkin? kysyi Eedla viattomasti ja aikoi mennä edelleen.
— En minä nyt sitä… hätääntyi Iisakki. Minä vaan olen ajatellut, että jos Eedlan sopisi tulla keittäjäksi.
Eedla ei vieläkään näyttänyt tajuavan Iisakin rehellistä tarjousta.
Katseli vain typerästi Iisakkiin hetkisen ja kääntyi sitten menemään.
— Jo on siinä tiukkaluontoinen naisihminen, päivitteli Iisakki jäätyään yksin pihamaalle. Kun pitää mokomalle itsensä paljastaa ihan pohjia myöten, ennenkuin ymmärtää.
Iisakki meni hiki otsalla tupaan jatkamaan piiritystään.
* * * * *
Tällä välin oltiin myöskin Ylä-Rietulassa suuruksella. Rietula oli valvonut koko viime yön ja miettinyt naima-asiataan ja sitä, milloin kävisi Eedlalle tunnustamassa lämpimät, viime aikoina jo polttaviksi käyneet tunteensa. Rietula istui nyt ruokapöydässä ja ryysti piimävelliä kuin vihan vimmassa. Hän ei ollut vielä menettänyt ruokahaluaan, kuten Mikkolan Iisakki. Näyttipä niinkuin ruokahalu olisi viime aikoina asian johdosta vain parantunut.
Rietula kävi täyttämässä vatinsa piisin nurkalla kolmannen kerran ja talonväki katseli kauhistuen isännän tavatonta ruokahalua.
Kustaava kysyi jo hätäisesti:
— Mikä sille isännälle on nyt tullut, kun noin kauheasti syö?
Mutta Rietula muljautti vain vihaisesti Kustaavaan, nousi pöydästä, röyhtäisi pari kertaa niin, että tupa raikui ja pisti puukkonsa seinän rakoon.
Suutari Horttanaisen eukko tuli tupaan ja, kiirehtimättä istumaan, kutsui isännän ulos.
— No mitä nyt?
— Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa!
— Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas?
— Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin piti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan sitä Miirun Eedlaa… ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että isäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä…
— Mitä sinä horiset?
— Voi älkää nyt, hyvä isäntä… Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi Sarvi-Kaisa kuulleensa… ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan sitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle miehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja…
— Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti.
— No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli oikein ollut…
Rietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin ylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka jäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan.
Ja kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät jo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin hengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan.
Hölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman oviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä asioilla Rietulakin Miirussa liikkui.
Rietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella penkillä ja katseli neuvottomana eteensä.
— Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada asiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin.
Sulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen toisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä tiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua, kenties kohta käsirysyynkin.
Eedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta eipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen hänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat kilpakosijat porstuassa vastakkain.
— Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti
Rietula.
— Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki.
— Vai omaasi! Minunpa se onkin!
— Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit!
— Voi hele…!
— Niin se on! Ja minä sen otan!
Emäntä sattui tulemaan parhaiksi ja kesken jäi hosaaminen, joka pian olisi luultavasti kehittynyt veriseksi tappeluksi.
Eveliina käski vieraat tupaan ja, arvaten miesten asian, kutsui tyttärensä kahden kesken puheilleen.
— Se on Iisakki tullut kosimaan sinua ja eikö liene Rietulakin niissä aikeissa. Mutta minä sanon, että Rietula saa potkut. Täältä ei anneta akkoja Kolmon puolelle. Iisakki on säyseä mies ja rikas. Häneltä sopii kyllä kihlat ottaa.
Eedla ei sanonut sanaakaan, istua lekotti vain ja katseli esiliinansa helmoja.
— No, mitä sinä sanot? kysyi Eveliina.
— Mitäpä minä… Minulla ei ole mitään väliä, kuka vaan, virkkoi Eedla.
— No jo minä kuulen…! Vai ei ole mitään väliä. Taitaisit mennä vaikka mustalaiselle. Mutta koska se niin on, niin minun täytyy ryhtyä siihen asiaan.
Ja Eveliina pyörähti ulos, raotti tuvan ovea ja virkkoi:
— Tule hän, Iisakki, tänne kamariin!
Iisakkia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heittäen mennessään vahingoniloisen silmäyksen kilpailijaansa, astui hän kamariin. Mutta Rietulakin aikoi tulla vatvomaan oikeuksiaan, ja kun Iisakki veti kamarin ovea kiinni, olivat jo Rietulan kynnet tarttuneet oven laitaan kiinni.
— Älä sinä tule!
Ja Eveliina pukkasi Rietulaa ja paukautti oven lukkoon.
Rietula kirosi porstuassa, että kartano kajahti. Tällä kertaa suostui hän poistumaan, mutta uhkasi tulla uudestaan ja ottaa Eedlan vaikka kappaleina.
— Vai täältä ne pitäisi Kolmon ukoille akat antaa, pauhasi Eveliina. Ei tule semmoista tuskaa, että tästä talosta, ainakaan Rietulalle! Olkoon vaikka kahdesti lautamies!
Eveliinan puhe oli Iisakin sydämelle niinkuin hunajaa.
— Niin… tuota… minähän tässä olen Eedlaa jo pitemmän aikaa mielessäni hautonut, puheli Iisakki. Onhan se Mikkola iso talo eikä ole muita perijöitä. Kyllä siinä sopii emäntänä keikutella.
— Sopii hyvinkin, vahvisti Eveliina. Laita vaan, Eedla, itsesi niin että pääset pappilaan, kun Iisakki tulee noutamaan.
— Oikeinko sitä pitää pappilaankin, mutisi Eedla.
— No mitenkäs! Kovat kirjat ne toki siellä tehdäänkin. Kumpainenko talo ne laittaa kuuliaiset? kysyi sitten emäntä Iisakilta.
— Kyllä minä laitan, ja laitankin semmoiset, ett'ei koko pitäjässä ole ennemmin nähty. Kihloja tästä vain pitää mennä puuhaamaan.
Asia oli päätetty ja emäntä kiehautti kahvit ja tarjosi tulevalle vävypojalleen.
— Mutta mitenkäs sitten, äiti, jos Rietula tulee minua tahtomaan, arveli Eedla, kun Iisakki oli jo lähtenyt.
— Kyllä tuo tyttö on koko leuhkana, kun aprikoi tuommoisia ja vielä kyselee. Jos Rietula tulee tahtomaan, niin polkaiset jalkaa ja sanot että en! Ja sillä hyvä.
— Mutta kyllä minä vaan pelkään sittenkin, että Rietula minut nai.
Eveliina sai jälleen aloittaa saarnan tyttärelleen siitä, mitenkä pitää ihmisen olla vähämielisen, jotta pelkää turhan päiväisiä.
Iisakki asteli ylävästi peltojensa pientareilla. Ei koskaan ollut hänen rintaansa avarruttanut sellainen riemu kuin tänään. Ja miten luontokin oli sopusoinnussa hänen mielialojensa kanssa. Miten lämpimästi värähtelivät päivänsäteet peltojen tuoreessa mullassa ja miten suloisesti kiuru viserteli kattojen yläpuolella.
Oli niinkuin sunnuntai tämä siunattu Vappukuun ensimäinen päivä.