XII.
Kolmon emännillä oli lystiä pyykkirannassa joen sillan vieressä. Toukokuun aurinkoinen päivä lämmitti, ja lipeäpata porisi iloisesti kivien välissä.
Korpijoen eukot olivat muuttaneet pyykkirantansa vähän alemmaksi ja sattuivat hekin nyt samana päivänä pyykkirannalleen.
— Tässä onkin paljon parempi ranta ja vesikin on puhtaampaa, arveli yksi.
— Niin vain. Siellä kolmolaiset sotkivatkin aina veden rytkyillään, ettei puhdasta saanut, varsinkaan, jos satuttiin pyykille samana päivänä, arveli toinen.
— Niin oli. Kun nyt vaan pysyisivät pyykkirannallaan eivätkä muuttaisi tänne.
Kolmon pyykkirannalla keskusteltiin myöskin, mutta paljon tärkeämmistä asioista. Ylä-Rietulan isännän ja Mikkolan Iisakin naima-asia oli siellä pohdittavana ja se synnytti vilkasta mielipiteiden vaihtoa.
— Kuuluu Miirun Eveliina luvanneen tyttärensä Iisakille. Jo on siinä hullu ihminen, kun ei osaa valvoa tyttärensä etua. Pääsisi lautamiehelle ja rikkaaseen taloon.
— Parasta onkin, kun pysyy puolellaan, kivahti Möttösen Taava, joka salaisesti toivoi pääsevänsä Rietulan emännäksi.
— Kun kuului olleen se Eedla semmoinen löyhkä, ettei ollut osannut sanoa sitä eikä tätä, kun sulhaset tulivat. Äitinsä oli pitänyt puuttua asiaan, ja kun se pitää sitä Iisakkia mukamas parempana, niin sille lupasi ja puhui valmiiksi.
— Kuka sitä puhui?
— Sarvi-Kaisa oli puhunut Rietulan Kustaavalle.
— Voi hyvä isä! Vai semmoinen tuppelo tästä Eedlasta… No näkeehän sen päällekin päin, että typerä se raukka on.
— Ja semmoista sitten tämä Rietulan lautamies… Kun mies saisi vaikka kirkonkylän röökinöitä, niin puutuppas nyt tuommoiseen!
— Ja se Eedla kun on vähäkuuloinenkin.
— Älä?
— No varmasti!
— Jo minä nyt ihmettelen sitä lautamiestä!
— Viiraahan se viisastakin, kun sattuu.
Pesupata porisi ja jutut luistivat. Jokainen korpijokelaisista sai osansa. Ei säästetty Nuusperiakaan, joka istui nytkin polvet pystyssä osuuskaupan rappusilla ja nautinnolla paistatteli päivää ja heitteli karamelleja pojille, jotka tappelivat hänen huvikseen.
Kolmon eukkojen likavesi virtaili joessa jo korpijokelaistenkin pyykkirannalle. Ja siitä nousi melu.
Räätäli Romppasen eukko sen ensiksi huomasi ja kivahti pyttytoverilleen:
— Katso nyt, mikä kura sieltä sillan rannasta tulee! Joko ne kutjakkeet taas ovat niitä ryysyjään kurnuttamassa!
Mikkolan Iisakki oli huomannut, että molempien kylien vaimoihmiset olivat pyykillä ja, tietäen heidän välinsä vielä kireämmäksi kuin miesten, oli hän yleisen rauhan ja Korpijoen naisten kunnian puolesta varuillaan, jos tappelu syntyisi. Nytkin, kun Romppasen akka oli huomionsa lausunut, oli hän kuullut sen ja laskeutui osuuskaupan törmälle siltä varalta, että taistelu akkojen kesken syttyisi.
Romppasen akalla on pöyhkeä luonto. Niinpä hän ei nytkään suvainnut, että kolmolaiset likasivat heidän pesuvetensä. Akka paapersi sillan korvaan ja aloitti:
— Onko ne korpijokelaisten vaatteet niin syntisiä, että teidän pitää laskea likavetenne niiden huuhteeksi!
— Älä tolita! Virta se tuo sinne likavedet, ettäs nyt ymmärrät ja häpeät! vastattiin aivan oikeutetusti Kolmon puolelta. Ja sitten vähitellen kehkeytyi keskustelu, joka on sopivin sivuuttaa selostamatta.
Toran kiihkeimmilleen kehittyessä juoksi suutari Horttanaisen akka sillan kautta Korpijoen puolelle aseenaan miehensä likaiset ja märät housut. Tämä kävi niin nopeasti, ettei Romppasen akka huomannutkaan, ennenkuin sai iskun korvalliselleen suutarin housuilla.
Romppasen akalla ei ollut asetta ja hän oli vähällä hätääntyä, mutta pyykkitovereita ehti apuun aseineen.
— Tuos' on märkä säkki, lyö sillä!
— Ja tässä karttu, jos kovempata asetta tarvitaan!
Romppasen akka sai rullalle kierretyn säkin ja antoi sillä Horttanaisen akalle sellaisen iskun, että tämä horjahti pahasti.
Mutta Horttanaisen akka katsoi edullisemmaksi käydä käsin vastustajaansa, ja kierien käsirysyssä pyllähtivät akat jokeen.
— Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja riennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta puoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain pieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan.
Mutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen oli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean temmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla häilämässä. Räätälille tuli hätä:
— Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia, sukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi!
Mutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa läiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin täytyi akkalauman vihdoin hajaantua.
Iisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan naureskeli hän ja päivitteli:
— Voi hyvä isä… nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää paljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi.
Akat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten työtään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi keskeytynyt.
Rietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan tallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta joutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset jatkoivat keskeytynyttä työtään.
— Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin palatessaan pihaansa.