XIX.
Ala-Rietulan Vernand oli myöskin hiljaisuudessa suunnitellut poikansa avioliitto-asiaa. Hesekiel oli täyttänyt jo viidennenkolmatta vuotensa, eikä näyttänyt vieläkään minkäänlaisia oireita edes isälleen, että aikoisi tyttöasioihin kajota. Ja Vernand tämän itsepäisyyden nähtyään ja kerran siitä jo puhuttuaankin pojalleen tuloksettomasti, päätti ottaa Hesekielin eukkopuuhat omiin käsiinsä.
Suunniteltuaan perusteellisesti asiaa, oli hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että parempaa aviota ei hän voisi pojalleen saada, kuin Möttösen Taava. Tämä tyttölapsi oli vuosi sitten täyttänyt neljännenkymmenennen ikävuotensa, mutta siitä huolimatta näytti nuorekkaalta terveessä lihavuudessaan.
Ja eräänä päivänä sanoi Vernand pojalleen, että nyt on sopiva morsian tiedossa ja nyt sitä on mentävä kysymään.
— Missähän tuo olisi? jurahti poika ja katseli alta kulmain isäänsä.
— Möttösessä… Se Taava…
Enempää ei isä selittänyt, eikä mitenkään ylistänytkään morsianta. Tottapahan poika itse älyää, miten onnellisen ja kaikinpuolin edullisen valinnan hän oli tehnyt.
— Vanhapa on, jurahti poika, mutta isä arveli:
— Joutaa olla… onhan siihen sijaan rikas ja lihava.
— Mitäpä sillä vanhalla lihalla, urisi poika edelleen, mutta Vernand päätti katkaista kaikki murinat ja karjasi:
— Vai vanha… kun mies on kuin lammas akka-asioissa ja vaivaa semmoisilla vanhaa isäänsä, niin vielä sitten ilkeää jorista. Pistä ehjemmät housut jalkaasi, nyt sitä mennään!
Eikä poika enää vastustellut.
Ja nyt istui Vernand poikansa kanssa Möttösen tuvassa, kun Iisakki astui sisään.
Taava pesi karsinapuolella astioita eikä voinut aavistaa, että kauan odotetut kosijat olivat vihdoinkin tulleet, vieläpä kaksikin samalla kertaa.
Vernand oli poikineen hetkistä aikaisemmin istahtanut penkille, kun
Iisakki sitoi hevosensa portin pieleen. Ei ollut asiataan vielä ehtinyt
Taavalle selvittää.
Vernand ilostui nähdessään Iisakin astuvan tupaan. Kun oli hetkinen ilmoista juteltu, siirtyi Vernand Iisakin viereen ja alkoi hiljaa supatella:
— Tämä meidän Hesekiel kun meinaa tätä Möttösen Taavaa niinkuin eukokseen, niin etkö rupeisi puhemieheksi? Ei sattunut tässä muitakaan.
Mutta Iisakki karjasi heti niin että tupa kajahti:
— En!
Ja siirtyi peräpenkille istumaan, sadatellen mielessään tämänpäiväistä huonoa onneaan. Hän oli valmis uskomaan, että Taava ottaa mieluummin Hesekielin kuin hänet.
Oli painava hiljaisuus, jonka rikkoi vain pihamaalta kuuluva kukon laulu. Taava oli aavistanut jotain erikoista tapahtuvaksi ja käynyt vaihtamassa vaatteita. Nyt tuli hän koreana penkille ikkunan pieleen istumaan ja jäi odottamaan.
Vernand siirtyi hänen viereensä ja alkoi suu naurun mareessa supatella
Taavalle:
— Kun siinä meillä ei ole vakituista emäntää, niin talouskin menee rempalleen. Olisi tämä Hesekiel jo naimaijässä, vaan ei pahus kajoa naisihmisiin, vaikka olen sitä toivonut. Ota sinä Hesekiel ja muuta sinne meille, niin hoitelet sitäkin taloutta siinä.
Iisakki istui peräpenkillä ja puri mälliä vihoissaan. Luonto pyrki jo laukeamaan, mutta koetti sitä vielä pidätellä, ja se ponnistus sai miehen ankarasti hikoomaan.
Taava odotti, että Iisakki puhuisi asiansa. Tosin hän tiesi, että Iisakki oli aamulla varhain mennyt Eedlan kanssa pappilaan, mutta kuullut myöskin, että Rietula läksi jälestä ajamaan ja Taava oli melkein varma siitä, että Rietula oli vienyt Iisakilta morsiamen. Iisakki taisi nyt olla uusilla yrityksillä Möttösessä.
Vernandin korvallisille nousi myöskin hiki.
— … koko toljake tuo poika, kun ei puhu mitään.
Ja pojalleen:
— No ottaisitko sinä tämän Taavan, jos se niinkuin suostuisi…
Poika katseli kenkäinsä kärkiä ja jurahti:
— Mikäpä tuossa muukaan auttanee… ja kun siitä yhtämittaa minulle jurnutetaan.
Mutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja virkkoi kuin hengästyneenä:
— Tuletko sinä Mikkolaan?… ja otatko sinä kihlat…? ja sopiiko, että ensi sunnuntaina kuulutetaan…? ja annatko sinä korvalle tuota Hesekieliä vai pitääkö minun…?
Taava löi kämmenensä yhteen.
— Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen Mikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit pyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä…
Ja Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia.
Mutta Vernand sanoi pojalleen:
— Nyt sinä sait Taavalta rukkaset.
— Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit.
Kun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit juotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä teki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan ja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin laskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon kätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa.
— Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä, pidänkin.
— Rakas Iisakki!
— Rakas Taava!
Ja kun Iisakki nousi rattaille ja käänsi maantielle, niin jopa hihkaisi, mutta tällä kertaa rintaa paisuttavasta riemusta.