XV.
Poutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan Kolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet vaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli oviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat verkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan.
Miirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon osuuskauppaan.
Mitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia puseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan mieli teki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä ensi sunnuntaina kirkkomäellä.
Eedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen tiennyt mitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin tartuttu leiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle, omaan kauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen, punakukkaiseen retonkiin, jolla Korpijoen neitoset olivat itsensä vaatehtineet.
Mutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta koreilla ehtapunaisella puserolla?
Rietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi nähdessään Eedlan tulevan kauppaan.
— No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti.
— Eipä erikoista… mitä vaan Moosekselle?
Kaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa etunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti.
Mutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin karamelleja, josta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen puolelleen.
— Johan Mooses on ostanut uuden hatun… Kun kuului se meidän sonni repineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain sanoakseen.
Rietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti vain rinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen.
Eedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle:
— Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä. Ei suinkaan Eedlalla niin kiirettä ole.
— Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa.
— Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja leikkisänä lisäsi:
— Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä?
— Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses…
Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä, mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka vei heinäladolle.
— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.
— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa möläkän ja tulee tänne seipään kanssa.
Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja ojensi Eedlalle.
Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian.
— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.
— Kyllähän minä, mutta kun se äiti… ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi ne kihlansa.
Rietula heilahti kuin neulan pistosta.
— Joko se, kutjake, ne kihlansakin… Mutta pura pois, Eedla, se kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.
— Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska nai…
— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.
— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan ottamaan pois ne kihlansa.
— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi. Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä asiasta!
Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.
— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.
— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän matkan päässä.
Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku monistellen vastasi.
Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan
Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:
— Hyvästi nyt, rakas Eedla!
— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!
Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula hyräili kotipihalle päästessään:
"Jo joutui armas aika".