XVI.
Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.
Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi menemään avioksi.
Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä, jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan asti:
— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä lyön niin että seiväs katkeaa!
Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.
Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään, nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.
— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen. Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata sen Eedlan ja silloin se on mennyttä.
Käskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen, lähti
Iisakki juoksujalkaa Miiruun.
Talossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle koputtamaan.
— Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo valmiina.
Edellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan menosta ja Eedla oli jorahtanut:
— Samapahan tuo on.
Mutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti:
— Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka… Pitäisi nyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko se Eedla kuulee? Rakas Eedla…
Mutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin.
Eveliinaa piti mennä herättelemään.
— Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään pappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään huomaisi.
Eveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle. Potkaisi oveen niin että rämähti:
— Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan lähtemään ja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille!
— Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului Eedla unisesti urahtavan.
— Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun Rietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne sekaannusta aikaansaamaan, pauhaili emäntä.
Kun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina:
— Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella.
— Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis paitasillaan, kehui Iisakki.
— Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia.
— Kyllä minä… Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla lingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla. Pitääpä laittaa.
Mikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille. Yli reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä liinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho ja suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan liinakolle.
Isäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen puhellen:
— Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä tuokin Iisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut kamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi mokomasta huolinut.
Iisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään rauhassa vihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari Horttanaisen akka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi ainakin täksi päiväksi.
Rietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka Iisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti vahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä.
Ja nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa kirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa joudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili kamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja kiljuen selitti:
— Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa… nyt se, rietas, vei lautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä!
Rietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen.
— Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi.
— Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa tuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan tämä…! Itseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin se rietas ehti…
— Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi Rietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin… mitenkäs silloin?
— Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie… kun nyt lautamies vain suorii heti tielle…
Rietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi kuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin nuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat Rietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa se menoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään tämän matkan tekoa varten.