XVII.
Iisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin heräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja hetki sitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki oli parhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki talousasiansa ja suunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan olalla:
"Ihanassa ryytimaass' oli montakin tuttuu. Sinun kanssasi, neito nuori, on sydämellinen juttu."
Eedla hörähti nauramaan ja päivitteli:
— Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä.
— Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin kaunis päiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja poskeensa siltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan ja silloin ei sopinut poltella piipulla.
Jopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha kellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan arvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki, jonka hän oli saanut senaattorivainajalta, ja joka oli väljänlainen laihalle Kello-Mikolle, mutta siitä huolimatta arvon mukainen asu puhemiehelle.
Jo aukeni kansliahuoneen ovi ja rovasti tuli paitahihasillaan verannalle.
— Hyvää huomenta!
— Huomenta, huomenta!
Iisakki kumarsi niin syvään, että pitkät hiukset valahtivat silmille ja
Eedla niiasi vielä syvempään, sipaisten suortuvia huivinsa alle.
— Huomenta vaan, rovasti, virkkoi kellonsoittaja. Tässä tulee taas yksi pari liittoaan vahvistamaan herra rovastin luokse. Aina sitä minä saan olla vaan liehtaamassa näitä arvoisäntiä siihen aviosäätyyn.
— Vai naimisiin se jo Iisakki aikoo… ja vielä näin kesäkuumalla, naureskeli rovasti.
— Kerranhan sitä on siihenkin säätyyn astuttava, virkkoi Kello-Mikko juhlallisesti ja lisäsi:
— Ennenhän sitä mies vuoden lehmättä kuin Mittumaarina eukotta.
Käytiin sisään ja oli sangen juhlallista.
— No tämä Iisakki sitten ottaa avioksi tämän Miirun Eedlan? kysyi rovasti.
— Niinhän tämä nyt ottaa, vastasi puhemies. Ja nuhteettomia ja kunniallisia ovat molemmat.
— Otanhan minä, vahvisti Iisakki.
Mutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui huohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula oli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun Iisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi:
— Etkä ota!
Iisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin katsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta. Kellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä.
— Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt sitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen omituista, kun pitää riistää toiselta… ja sitten vielä kuin varkain lähtee pappilaan.
Iisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi hillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan nousi hän seisomaan ja kivahti:
— Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin sinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi kehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla on suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä rakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni.
— Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja oikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin tuonut.
— Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula.
Tottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies.
Kello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli laiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin mieheen, jos niikseen tuli.
— Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen
Rietulaa.
— Älä satuta käsiäsi lautamieheen, kivahti Rietula. Muuten laki lyö sinua raskaasti.
— Antaahan nyt olla, virkkoi rovastikin. Jos tässä selvittäisi muutenkin. Istukaahan nyt ja olkaa hosaamatta, kehoitti hän asianomaisia.
— No, kumpaisenko tämä morsian nyt sitten oikein on? kysyi rovasti.
— Minun se on, vahvisti Rietula.
— Eipäs kuin minun, ja minulle on Eedla lupautunut tulemaan, puolustautui Iisakki.
— Mutta Eedla sanoi minulle siellä Ala-Rietulan ladon takana…
— Milloinka sinä olet minun morsiantani siellä kuljettanut, kivahti
Iisakki.
— Olehan siinä… siellä ladon takana, että kyllähän minä mieluummin… joo… tuota lautamiehen ottaisin, mutta kun se Kyrmyniska tuppasi väkisten ne kihlansa…
— Sanoppas, Eedla, annoinko minä väkipakolla ne kihlat, keskeytti Iisakki. Kun otit kellonkin ja ihastelit, että koreapa on ja panit kaulaasi ja…
— En minä häntä tiedä, enkä muista niin tarkkaan, sanoi Eedla.
— Pitäisi ne toki muistaa semmoiset asiat.
— Onko tämä Rietula sitten ennemmin puhunut niistä asioista Eedlalle, kyseli rovasti naureskellen.
— Onhan tämä joskus monkattanut, että pitäisi muka naimisiin, ja on tämä antanut karamelleja, kun…
— No ei nyt niistä, keskeytti Rietula, vaan sanoppas, Eedla, nyt oikein sydämesi pohjasta, kumpainenko meistä on parempi sinun mielestäsi?
Eedla mietti hetkisen ja arveli:
— Eipä taida olla mitään väliä.
— No johan nyt, työlästyi Rietula, mutta sinähän sanoit silloin siellä maantiellä että… mitenkä se nyt olikaan?
— No, kumpaisenko näistä nyt Eedla tahtoo aviokseen? kysyi rovasti.
— Min' en tahdo kumpaistakaan. Nämä ukothan ne rupesivat tahtomaan, kivahti Eedla.
— Mutta kumpaisenko nyt ottaisit mieluummin?
— Minulla ei ole mitään väliä, kumpaisen nyt vaan rovasti antaa, arveli
Eedla lattialautoja katsellen.
Iisakki heilahti kärsimättömästi ja rovasti hymyili edelleen. Mutta kellonsoittaja virkkoi kunnioittavasti seisoalleen nousten:
— Kun nämä sulhaset ovat puhuneet jo minun mielestäni tarpeeksi, niin jos nyt puhemiehet jatkaisivat. Ja minä otan nyt ensiksi puhevuoron:
Kun tulin tänne tänä aamuna näitä avioon aikovia avustamaan, huomasin minä ilokseni, miten onnellisena ja rakkaudessa he istuivat tuossa verannan portailla. Eedlan käsi oli Iisakin kaulalla ja…
— Eläpä nyt! Vaikka Iisakki pani kätensä minun olkapäälleni ja minä sysäsin sen siitä pois, keskeytti Eedla.
— Kyllä se oli Eedlan käsi, joka oli Iisakin kaulalla, jatkoi Kello-Mikko, ja nämä puhuivat, minä varmasti kuulin sen, että syntyy siinä Mikkolassa…
— No ne nyt ovat semmoiset turhia puheita, aloitti nyt kauppias Kilpummi keskeyttäen kellonsoittajan ja röyhistäen rintaansa. Tässä on nyt vaan kysymys siitä, kuka on ensiksi saanut aviolupauksen Eedlalta, ja jos se on tämä lautamies, niinkuin minusta tuntuu, niin painele silloin, Iisakki, ovesta ulos ja jätä meidät rauhaan!
Mutta nyt näytti Iisakki jo hätäytyvän:
— Minä en anna Eedlaa teille jumalattomille, jotka tulette kuin haaskalinnut ryöstämään toisen saalista ja…
— Kuka tässä on haaskalintu, kiehahti Rietula ja kina jatkui hillitysti edelleen.
Pappilaan oli tullut vierailemaan auskultantti Kennäs ja rovasti oli poistunut hetkiseksi sisähuoneisiin hänen kanssaan juttelemaan. Palattuaan ja istuttuaan pöydän ääreen kysyi rovasti:
— Tuleeko tästä mitään selvää?
Kellonsoittaja nousi istuimeltaan, sylkäisi mällin suustaan ja pyyhkäisten hikeä otsaltaan virkkoi:
— Ei, hyvä herra rovasti, tästä tule nyt mitään selvää. Ja tämä on ensimäinen kerta, kun minä haalaan tällaista naimaväkeä pappilaan, ja herra rovasti tietää, että minä olen parhaani tehnyt tässä asiassa, mutta järkipuhe ei näy heihin pystyvän ja siksi minä alankin tällä kertaa jo kyllästyä koko tehtävään.
Rovasti hymähti.
— Tulisikohan selvä, jos me tässä perustaisimme pienen sovinto-oikeuden. Minulla sattui olemaan vieraana tuomari ja jos minä kutsun hänet puheenjohtajaksi? esitti hän.
— Suostutaan, lupasi Rietula, mutta Iisakki puolusteli epätoivoisena asiaansa.
— Ei tässä tarvita tuomareita eikä oikeuksia, ei muuta kuin rovasti panee minut ja Eedlan kuulutuksiin.
— Miks' ei, jos vaan morsian sanoo siihen suostuvansa, lupasi rovasti.
— No, rakas Eedla, sano nyt sille, että suostunhan minä, supatti
Iisakki Eedlan korvan juuressa.
Mutta Eedla vaikeni kuin muuri ja sormeili vain kihlakellonsa ketjua.
— No, perhana! pääsi Iisakilta. Kaikkia tuppisuita tässä…!
— Jos minä kutsun tuomarin, vai mitä? kysyi rovasti hymyillen.
— Kutsukaa, hyvä rovasti, vaikka maaherra. En minä nyt ole itsekään selvillä tästä Eedlasta, vaikeroi Iisakki.
Rovasti meni sisään ja tuli kiusallinen hiljaisuus. Kärpäset vain surisivat kansliahuoneessa ja napsuttelivat kattoon. Iisakki puri vihaisesti sikaarin päätä suuhunsa.
Auskultantti Kennäs tuli sisään rovastin seuraamana. Istui pöydän ääreen ja muhoillen aloitti kuulustelun. Äsken oli hän jo avonaisesta ovesta kuullut asianomaisten keskustelun ja kysyi nyt Iisakilta:
— No, milloinka Iisakki katseli Eedlaa sillä silmällä että vaimokseen?
— Se oli… tuota, se oli silloin, kun oli se Korpijoen osuuskauppakokous Miirussa.
— Muistatteko päivän?
— Eikö liene ollut perjantai, arveli Iisakki.
Kilpummi sipatti jotain Rietulan korvaan ja Rietula virkkoi seisoalleen nousten:
— Herra puheenjohtaja ja korkea oikeus. Saanen sanoa, että minä katselin Eedlaa jo paljon aikaisemmin sillä silmällä. Se oli Marian päivä, kun kävin Miirussa ja silloin minä sen päätin, että otan Eedlan.
Mutta Rietula valehteli nyt kouraantuntuvasti. Lukija muistaa, että
Rietula meni Miiruun osuuskauppakokoukseen hetkistä myöhemmin kuin
Iisakki, joka oli joen sillalla katsellut Eedlaa pesupuuhissaan
ja tehnyt valintansa. Mutta Kilpummi oli neuvonut tämän valheen
Rietulalle, joka sitä häikäilemättä käytti nyt hyväkseen.
— Kyllä sitä minäkin oikeastaan katselin jo aikaisemmin, aloitti
Iisakki hätäisesti.
— Mutta itsehän myönsitte katsoneenne myöhemmin, huomautti Kennäs ja kysyi Eedlalta:
— Katseliko tämä Rietula teitä silloin Marian päivänä.
— En minä niin tarkkaan muista, mutta kyllä tämä Mooses kävi meillä Marian päivänä ja istua kyönätti koko päivän ja näytti vahtaavan sinne karsinapuolelle, todisti Eedla ja veti huivinsa solmua tiukempaan leuan alle.
— Korkea oikeus ja herra tuomari, nyt kuulette asian Eedlan omasta suusta ja minä pyydän oikeuden mukaista päätöstä tästä asiasta.
— No kumpaisenko nyt Eedla haluaisi miehekseen? kääntyi Kennäs kysymään hymyillen morsiamelta.
— Eipä ole mitään väliä, laukaisi Eedla.
— Siis määrää asian, että se, joka on katsellut Eedlaa ensiksi, tulee hänet myöskin saamaan, ja kun Rietula on tehnyt sen ensiksi, kuuluu näin ollen Eedla Rietulalle. Ja tämä on oikeuden päätös.
— Mutta kun Eedla on ottanut kihlatkin jo minulta, virkkoi Iisakki alakuloisesti.
Rovasti käveli hyvätuulisena kanslian permannolla ja kysyi muhoillen
Eedlalta:
— Onko Eedla istunut Iisakin kanssa kahdenkeskisessä paikassa?
— Istutuinhan sitä siellä Miirun tupakkamaassa Vapun päivänä, kiirehti
Iisakki selittämään, mutta Eedla kivahti ihmeen terävästi:
— Se on vale! Minähän käänsin tupakkamaata ja Iisakki istui ihan yksin siankaukalolla.
— No, onko tämä Rietula sitten istunut Eedlan kanssa, kysyi Kennäs hymyillen.
Rietula ei virkkanut sanaakaan, mutta Eedla virkkoi empimättä:
— On istuttu.
— Asia on siis selvä ja minä julistan päätöksen.
Seurasi pieni hiljaisuus, ja Kennäs niisteli hyvin kuuluvasti nenäänsä. Iisakki istui kuin ankaran iskun saaneena, mutta Rietula röyhisteli rintaansa. Hän oli jo varma siitä, mille puolelle oikeuden vaaka tulisi kallistumaan. Eedla pyöritteli peukaloitaan ja kellonsoittaja tuijotti vihaisesti lattiaan.
— Peruuttamaton päätös on tässä asiassa seuraava: lautamies Rietula on huomattu ensiksi aikoneen avioliittoon Eedlan kanssa ja tulee siis hänet saamaan. Eedlan on kumminkin annettava Iisakille hänen antamansa kihlat takaisin.
— Jo tuli nyt perhanat, jurahti Iisakki ja haukkasi ison palan sikaaria poskeensa. Hetkisen hän näytti asiata aprikoivan, mutta pian hän rauhoittui ja virkkoi:
— Jaa, Mikkolan isäntä ei ole kuunaan yhden akan vaivanen. Kun sinä, lunttu, teit tällaisen hävittömyyden vanhalle miehelle, niin pidä ne kihlat palkastasi. Ei tarvitse Rietulankaan uusia ostaa!
Ja puheensa vahvikkeeksi purautti Iisakki vahvan tupakkasyljen, joka sattui vahingossa Eedlan hameelle.
Eedla oli riisunut korunsa ja laskenut ne pöydän kulmalle. Vastahakoisesti näytti Iisakki ne ottavan, mutta otti kumminkin ja pisti housujensa taskuun ja sen tehtyään astui ulos, paukauttaen kanslian oven kiinni mennessään, niin että seinät huojahtivat.
— Jopa tuli lain mukainen päätös, riemuitsi Rietula.
— Oliko se ihme, kun minä olin puhemiehenä, kehuskeli Kilpummi. Jos huonomman miehen sait, niin huonosti kävi.
Pappilan sisähuoneista kuului vallatonta naurua, mutta Rietula pantiin kuulutuksiin Eedlan kanssa.