IV.
Topias Isotalo käveli kesantopellollaan. Torpparit olivat saaneet pellon auratuksi ja tyytyväisenä Isotalo katseli sileää vainiota, joka laajana levisi hänen ympärillään.
Oli siinä pelto semmoinen, että sai hakea vertaista. Multa kuin kahvijauhoa eikä yhtään kiveä. Ei ollut naapureilla tilkkuakaan sellaista maata. Kelpasi sitä viljellä ja rikastua.
Kuinka paljon niitä olikaan tuhansia pankissa? Viisikymmentä. Metsästä saisi monta senvertaa, jos möisi. Karjasta jää puhdasta useita tuhansia vuodessa.
Isotalo röyhisti rintaansa ja rasvoittuneelle naamalle levisi syvä tyytyväisyyden ilme.
Kadehtivatkohan naapurit häntä? Kyllä kai! Jokainen sitä osasi. Mutta eivätpä osanneet panna taloansa kuntoon yksikään. Elää kituuttelivat vain jok'ainoa kuin kerjäläiset. Ja kävivät häneltä rahoja lainailemassa. Heh. Vaivaiset raukat!
Isotalo aikoi kävellä pihaan, mutta pyörähtikin pellonveräjästä karjatielle.
Jos pistäytyisi Heinämäessä. Anna oli siellä nyt yksin kotona. Tuomas oli aamulla tullut verotyöhön.
Topias sytytti hyvältä tuoksuvan sikaarin ja hymähteli.
Täytyipäs Tuomaan tulla, vaikka vastusteli. Ei uskaltanut jäädä tulematta. Ei se, äijä poloinen, aavistanut, mitä varten hänet verolle vaadin. Heh. Ei se mitään huomaa, on se toki semmoinen pökkö. Sai pahus keinotelluksi itselleen komean vaimon. Tai oikeastaan sai, kun annettiin saada. Ei sitä olisi saanut, jollen olisi kehoittanut Annaa sille menemään. Taisi tulla mietityksi, että siinäpähän on Anna lähellä.
Omana poikanaan hypittelee Tuomas pikku Mattia, mutta yhtäpaljon siinä pojassa on Isotalon verta kuin Tuomaankin. Mistäpä äijä sitä älyää. Parasta onkin, kun ei mitään huomaa. Tulisi turhanpäiten harmia hyvälle miehelle.
Isotalo kulki suoperukkansa poikki. Yhtä laajana aukeni se kuin kotipeltokin, jollei laajempana. Oras oli tiheää ja lupaavannäköistä. Siitä lähtee helposti kaksisataa hehtoa suviviljaa. Muutamia vuosia oli Isotalo sitä viljellyt ja nyt se kykeni jo antamaan satoja semmoisia, että pitäjällä niistä kerrottiin.
Suo oli kuulunut naapuritaloon, Heikkilään, jonka Isotalo oli keinotellut itselleen ostamalla Heikkilän velkojat ja panemalla velat hakemukseen kaikki yhtaikaa. Se toimenpide ei loukannut Isotalon mainetta. Kukaan ei uskaltanut siitä paljon puhua ainakaan niin, että olisi Isotalon korville tullut. Melkein jokainen oli velkaa hänelle.
Kuitenkin oli Isotalo saanut Heikkilän huutokaupan jälkeen viettää muutaman unettoman yön. Heikkiläisellä oli iso perhe, jonka kanssa joutui maantielle. Pyrki vieläkin joskus vistottamaan raakuutensa. Olisit heittänyt edes yhden lehmän Heikkiläiselle. Torpan paikkakaan ei olisi ollut liikaa. Ja se yksi velkakirja lienee ollut jo hänen isänsä aikana maksettukin. Mistä hän sen tiesi, oliko vai ei. Olisi vaatinut aikanaan kuittaamaan. Saattoi muistaa Heikkiläkin väärin.
Olkoon miten tahansa. Lempoako heistä enää ajattelemaan. Elämän meno
kun nyt on kerran semmoista, niin se on. Yksi sille ei mitään voi.
Täytyy tietysti jokaisen katsoa eteensä. Muuten jää puille paljaille.
Eikähän talo olisi Heikkilän käsissä pysynytkään.
Isotalo pistäytyi Heinämäen pellonveräjästä sisään. Tuli siinä mieleen silloiset ajatukset, kun oli käynyt ensimäisiä kertoja Annaa tapaamassa. Isotalo naurahti.
Tuntuipa silloin niinkuin varkaissakäynniltä, kuin toisen miehen aittaan olisi pistäytynyt luvatta. Nyt se ei enää vaivannut. Kaikkihan tapahtui vapaaehtoisesti ilman mitään vaatimusta. Miksei hän, kun kerran Anna suostui. Hänen puolestaan olisi Anna saanut ottaa muitakin, jos olisi tahtonut.
Isotalo hätkähti.
Joku toinen, tuntematon, sanoi hiljaa.
— Mutta Annallapa ei ollut aikaa enää valita.
— Miten niin aikaa? koetti Isotalo kysyä.
— Sitenpä niin, että Anna olisi jäänyt maantielle lapsensa kanssa.
— Lapsensa?
— Jonka tiesi olevan tulossa — sinulle, Isotalo.
— Minulle? oli Isotalo hämmästyvinään. Oliko se nyt niin varma.
— Kas kun vielä arvelet, vaikka itsekin myönnät, että poika on sinun.
— Mutta enhän minä Annaa pakoittanut Tuomaalle…
— Et, mutta kehoitit menemään. Olisit ottanut itse. Mutta piti saadaksesi rikas, joka nyt ei kumminkaan kelpaa.
— Kelpaa?
— Ei kelpaa, ei kelpaa, kiusasi tuntematon. Vieraan vaimon luona käyt.
Veit köyhältä ainoansa. Häpeisit!
— Piru! Mikä se nyt taas noin kiusasikin? Omatuntoko? Mikä se on? Omatunto, omatunto. Sangen hämärä käsite. Mikä on sitä vastaan, mikä ei? Minua se on aina johtanut harhaan. Ja silloin kun sitä olisi tarvinnut, on se ollut paikalla liian myöhään. Ja se on vaatinut tekemään semmoista, joka ei sovi Isotalon maineelle. Ja jota ei Isotalo koskaan tee!
Omatunto? Kiusaaja se on. Takiainen, jota ei saa luotaan pois karistetuksi. Ja sangen hämärä. Tänään omatunto myöntää jonkun asian, huomenna ei. Sekoittaja se on, pannahinen! Ja kintereillä se kieppuu alinomaa. On rahaa ja rikkautta ja komea talo ja terve ruumis. Ei olisi kiusana mikään, jos ei se olisi aina takin helmasta tempomassa: Elä nyt mene sinne. Voitkohan sinä nyt tuon tehdä? Semmoinen se on, pakana. Milloinka sen saisi viimeisenkin itsestään karistetuksi?
Isotalo astui Heinämäen tupaan.
Oli lauantai ja Anna puhdisti permantoa huomaamatta tupaan tulijaa. Tukka oli auennut ja posket hehkuivat. Täyteläiset pohkeet jännittyivät luudan nopeasti heiluessa.
Isotalo hymyili sieraimet värähdellen.
Pakana sitä Tuomasta, miten kauniin vaimon sai! Kelpaisi sen, kun olisi miestä miehekseen. Mikä kiehtojainen hänessä lieneekään. Aina on kuin ensi kertaa näkisi.
Isotalo hiipi hiljaa ja laski takaapäin kätensä Annan silmille.
— Hui! Kuka se niin…?
— Arvaa?
Arvasihan Anna sen kysymättäkin, kuka tulija oli. Ei riuhtaissut itseään irti, vaan odotti lujempaa hyväilyä.
Pikku Matti leikki piika Iidan luona ulkona rannassa.
Isotalo silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään peljättävää.
— Tule! kuiskasi Isotalo läähättäen Annan korvaan.