V.
Päivä paistoi korkealta. Poutapilvi lepäsi liikkumatta taivaanrannalla. Multa pölisi hevosten kavioissa ja nousi tomupilvenä ilmaan. Miehet astuivat väsyneinä ja hikisinä hevosten jälessä. Pöly tarttui hien kanssa ruumiiseen ja päätä huumasi tulinen auringon paiste.
Kovin olivatkin laajoja Isotalon vainiot, joilla torpparilauma hevosineen sai hikoilla kuumana kesäpäivänä. Kun isännän silmä vältti, lepuutettiin hevosia ja tarinoitiin.
Heinämäen Tuomas oli ruunallaan ajanut yhtämittaa aamiaisilta lähtien yhtään levähtämättä.
Poutalainen seisatti hevosensa ja astuksi Tuomaan saralle.
— Pysäytähän hevosesi, virkkoi. Kuoliaaksihan ajat ruunasi tuolla menolla. Ei meitä Isotalo kiittele, vaikka rupeamassa tämä pelto äestetään. Kyllä minä sen miehen tunnen. Ei kiitosta koskaan, vaikka kuinka raataisit.
Tuomas istui pientarelle ja naurahtaen virkkoi.
— Kissa kiitoksella elää.
— Kukapa tuota niin kaivanneekaan, en sillä sano, mutta sanoakseni vain, minkälainen on mies.
— Kyllähän se tunnetaan, virkkoi Tuomas.
— Sinullekin se nyt muutti työveron, vaikkei ole sitä ennen vaatinut.
— Niin teki, sanoi Tuomas alakuloisesti ja hetken kuluttua lisäsi.
— Lienee sitä rahan roskaa jo kylliksi, ettei tarvitse enää kerätä.
— Onhan sitä. Saa tehdä huvimatkoja ja aina maistella makeita juomia.
— Ja anastaa taloja ja tavaroita niinkuin nyt Heikkiläiseltäkin.
— Ja Purolaiselta.
— No se nyt oli oikeastaan hänen isänsä, joka sen anasti, arveli Tuomas.
— Yhdessä puuhassa olivat, isä ja poika.
Tuomas aikoi nousta lähteäkseen hoputtamaan ruunaa.
— Istuhan pois, kielsi Poutalainen. Ei tässä nyt isäntää pelätä eikä se taida olla kotonakaan.
— Missä se sitten?
— Peltoveräjästä tuo näkyi jo aikoja sitten metsätielle painuvan. Kun ei olisi vain Heinämäkeen mennyt.
Poutalainen näytti vakavalta ja silmäili salavihkaa Tuomasta.
— Meillekö? Mitä se sinne…?
Poutalainen epäröi, sanoako vai ei. Vihdoin virkkoi.
— Jos olisi sattunut olemaan asiata vaimollesi.
Tuomaan muoto musteni. Koettaen sitä salata Poutalaiselta kysyi huolettomaksi tekeytyen.
— Mitäpä asiaa hänellä olisi?
— Niin olen vähän arvellut, virkkoi Poutalainen täytellen piippuaan.
Saat sitä pitää varalla. Ja kyllä se mies uskaltaa.
— Vähänpäs…
Tuomaan epäluulo oli kokonaan herännyt. Oliko Isotalo semmoinen? Se niljainen piru kävikin yhtämittaa Heinämäessä kurkkumassa! Sitäkö se onkin, se salakavala ilme sen iljettävässä naamassa?
Tuomaan hengitys melkein salpautui sitä ajatellessaan. Sammaltaen arveli hän Poutalaiselle kuin vielä lisätukea saadakseen äskeiselle.
— Kehtaisikohan tuo todellakin…?
— No etkö tuota ole kuullut? kivahti Poutalainen. Milloinka ne ovat Isontalon piiat saaneet olla rauhassa isännältään? Harva tyttö siitä on lähtenyt samana, kuin on tullut.
— Vai semmoinen tämä saatana… Enkä tuota ennemmin…
— No ei sinullakaan, Tuomas, ole silmiä.
Tuomaan silmissä pimeni ja kädet puristuivat nyrkeiksi.
Sitävartenko se konna on käynytkin yhtämittaa. Ja sitävartenko se laittoi työveron minulle, että saisi paremmin tilaisuutta…? Olikohan mitään jo tapahtunut? Oliko se siellä nytkin parhaillaan? Suostuiko Anna semmoiseen? Sitäkö varten se oli yhtämittaa minulle kuin jostakin nyreissään, eikä sallinut itseään lähennellä? Hyvä jumala! Voivatko hänen aavistuksensa tulla tosiksi? Aavistuksensa, joita hän ei ole oikein itsekään ymmärtänyt.
Tuomas nousi ojanreunalta, tarttui ohjaksiin ja riuhtasi ruunaa, löi sitä ohjasperillä niin, että se ponnahti juoksuun.
Menikö Isotalo Heinämäkeen? Oliko siellä parhaillaan?
Tuomaan sydäntä vihlaisi outo hätä. Mitä pitäisi nyt tehdä? Mennäkö kotiin, että näkisi, vai…?
Pitäisikö ensin muuten silmällä? Eikö se osannut jälkiään peittää, jos olisi semmoinen…? Olisikohan mitään jo tapahtunut…? Olisiko Anna….? Voisiko nainen olla semmoinen petturi?
Kysymykset risteilivät Tuomaan aivoissa. Mitään hän ei kyennyt selvästi harkitsemaan eikä ratkaisemaan. Sen hän vain käsitti, että jotain oli epäkunnossa. Ja jos ei mitään ollut vielä tapahtunut, niin saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa.
Ei! Hänen täytyi heti kotiini
Tuomas heitti ohjat luotaan ja lähti juoksemaan peltoveräjälle.
Pysähtyi välillä levähtämään ja juoksi uudelleen, polvet horjuen, välistä hampaittensa takaa päästäen tulemaan sähisevän kirouksen.
Läheni Heinämäen pellon aita. Tuomas lakkasi juoksemasta ja pysähtyi hengähtämään.
Mitäs, jos asia ei olisikaan niin? Jos Poutalainen vain naljaili nauraakseen jälestäpäin? Kovin olisi kummaa todeksi.
Tuomas aikoi hetken mietittyään kääntyä takaisin. Istui kumminkin kivelle levähtämään.
Mutta jospa jo Poutalainenkin on jotain huomannut ja siksi tahtoi sanoakin. Ja mitä muutakaan asiaa olisi isännällä niin usein ollut Heinämäkeen? Ja Annakin kehoitteli verolle menemään. Eikä ole tullut enää samaan aittaan nukkumaankaan. "Harva tyttö se on siitä samana lähtenyt, kuin on tullut", sanoi Poutalainen. Olisiko jo Anna silloin? Sitäkö se oli hää-iltana Isotalon tanssittaminen ja pirulliset silmän luonnit?
Tuomas ponnahti pystyyn ja hiipi kartanon taitse pihaan. Otti käteensä tallin seinältä korennon, mutta kädet vapisivat niin, että korento putosi pois.
Tuomas seisahti pihaan ja kuulosti. Aitasta kuului ääniä.
Tuomas hiipi lähemmäksi ja laski korvansa avaimen suulle.
Siellä ne olivat, Isotalo ja Anna!
Tuomaan polvet horjahtivat ja henki salpautui hetkiseksi. Sitten hän potkaisi oveen, joka lensi rysähtäen sisään.
Isotalo ponnahti aitan perälle ja Anna jäi istumaan sänkyyn kuin halpautuneena.
Tuomas hapuili korentoa, joka oli pudonnut pihamaalle. Kykenemättä siihen tarttumaan painui hän aitan portaille istumaan.
— Mitä varten sinä nyt ovia säret, aloitti Isotalo hypähtäen pihamaalle. Vaimosi kutsui hävittämään tuolta aitasta ampiaispesää ja tuuli löi oven lukkoon, ettemme päässeet pois.
Annakin selvittyään joutui puhumaan.
— Minä huusin sen minkä jaksoin Iidalle, että tulla aukasemaan, mutta ei kuullut. Ampiaiset tosiaankin…
Tuomas ponnahti vaimonsa eteen.
— Valehtelet, kurja, raukka…! Ja sinä saatana… niljainen käärme, mitä sinä…!
Koivuinen kanki heilahti Tuomaan kädessä hirveällä voimalla Isotalon pään yli kuitenkaan sattumatta.
Isotalo hypähti tielle ja siitä suoraa päätä metsään kiroten mennessään.
Anna aikoi myöskin paeta.
— Ei yhtään askelta, narttu… saastainen riiviö… käärme!
Anna purskahti itkuun.
— Sinä syytät minua ihan suotta. Hän tuli tuohon aitan ovelle ja minä pyysin hävittämään…
— Valehtelet!
— No olkoon sitten. Tapa sitten minut, jumalaton.
Tuomas istui aitan portaille vaieten. Anna nyyhkytti ja piti salaa silmällä miestään, milloinka hänen kiukkunsa olisi laskeutunut, että voisi hänelle jotain puhua.
— Mitä sinä, Tuomas, oikein ajattelet minusta? aloitti hän kohta. Luuletko sinä tosiaankin minusta semmoista? Etkö sinä yhtään ajattele, miten sinä loukkaat noilla luuloillasi minua. Jos minä muutoin, niin lapseni tähden minä en semmoiseen… Mitä se nyt isäntäkin ajattelee, kun sinä noin riehuit. Ei luulisi sinun kehtaavan silmiäsi enää näyttää. Mutta sinä luuletkin heti vaikka mitä, jos minä kenen kanssa puhelen tavallisia asioita, ja olet valmis syyttämään minua vaikka mistä.
Anna oli vielä nyyhkyttävinään ja koetti näyttää onnettomalta.
Uudelleen itkuun purskahtaen virkkoi hän.
— Voi hyvä jumala, mitenkä minä olen onneton! Kyllä tästä nyt kaunista koituu, kun kyläläiset saavat tietää tämän.
— Vaikene! karjasi Tuomas aitan portailta.
Anna nousi.
— Minä en vaikene ja minä näytän, että sinä et saa luulla minusta niin häpeällistä. Ja minä lähden heti paikalla tästä… Tapathan sinä kumminkin minut luuloillasi.
Anna meni tupaan ja Tuomas jäi aitan portaille istumaan. Päässä takoivat tuhannet ajatukset sekaisin.
Miten tästä nyt selviäisi? Mitähän oli jo tapahtunutkaan, vai eikö ollut vielä tapahtunut mitään? Syyllinen Anna joka tapauksessa oli, mutta oliko jo tapahtunut kaikkein pahinta? Miten saisi siitä selvyyden? Vai oliko turhaa sitä etsiäkään?
Sydäntä raastoi jokin outo tunne, joka ei ollut vihaa eikä katkeruuttakaan. Jotakin selittämätöntä kaihoa. Niinkuin kaikki olisi luisunut pois käsistä ijäksi ja hän itse jäänyt johonkin suureen, outoon yksinäisyyteen. Aivan niinkuin painajainen olisi ahdistanut.
Hetken kuluttua meni Tuomas tupaan, jossa Anna istui karsina-ikkunan pielessä pää käsien varassa.
Painava äänettömyys. Vanha Könniläinen tuvan mustuneella seinällä mittasi aikaa verkalleen.
Epäröityään hetken läheni Tuomas vaimoaan ja virkkoi.
— Sano minulle, Anna, joko kaikista pahin on tapahtunut?
Anna hytkähti kuin iskun saaneena, mutta jännittäen kaikki voimansa ponnahti seisomaan ja huusi.
— Häpeä, häpeä, sinä kurja mies!
Tuomas vaikeni.
Oliko se nyt selvitys asialle? Voipiko mitenkään saada parempaa selvyyttä ja varmuutta? Voiko Annan mielenpurkaukseen ollenkaan luottaa? Kuka tiesi sen?
Könniläinen seinällä löi iltapäivätunteja. Tuomas nousi ja painui ulos.
Täytyihän hänen mennä hakemaan hevosensa Isontalon pellolta.
Kävellessään metsätietä horjahtelivat vieläkin Tuomaan polvet ja pää tuntui niin raskaalta. Mieltä jäyti sanomaton katkeruus.