VI.
Anna oli lypsänyt lehmät, siivilöinyt maidon ja laittanut jäähtymään.
Tuomasta vain ei kuulunut kotiin tulevaksi.
Missähän se nyt viipyy? Olisikohan tuo tehnyt mitä itselleen?
Anna liikkui ajatuksissaan tuvan ja maitohuoneen väliä. Tuntui vieläkin pahalta päivällinen kohtaus. Mitähän Tuomas nyt ajatteli? Suunnitteleekohan tuo mitä vastaisen varalta? Olisihan kohtaus saanut jäädä sattumattakin, mutta kun se nyt ei ollut ensimäinen kerta, niin… Tarvitsiko Tuomaan lähteä työpaikaltaan ja hiipiä kuin metsänpeto elämöimään? En minä miehenä olisi vain niin pakoon lähtenyt kuin Isotalo läksi. Uhkasi korennolla tappaa. Olisipahan tappanut, olisipahan lyönyt, miten tuossa olisi silloin Tuomaalle käynyt. Oli se onni, ettei sattunut, kun yli pään hipaisi se kanki.
Eihän olisi Tuomas niin suuttunut siitä, jos en olisi häntä niin kauan yksin öisin aitassaan kiusannut. Mutta minkäs teet, kun ei miellytä, niin ei. Mitäs on sellainen jörökki, ettei koskaan pakinoi hauskasti asioista eikä naura. Naurua nainen kaipaa ja ilonpitoa. Tuomas ei muusta kuin pelloistaan ja niityistään haastaa ja vaatisi minuakin haastamaan. Lehmistään ja hevosistaan untakin näkee. Puhuisi kerran muustakin. Jutteleisi kylän asioista. Niitä nainen mielellään kuuntelisi ja mukana nauraisi. Mutta mitäs tämä. Kun saa työtä ja ruokaa, ruokaa ja työtä ja välistä kuuman saunan, niin siinä sen on maailma. Pyh!
Toista on Isotalo. Sillä piisaa juttua vaikka mistä alottaisi. Aina nauraa ja osaa olla iloinen. Koko mies on hyvää tuulta aina, kun tulee. Ja miten se on voimakas! Aivan sydäntä hiipaisee, kun sitä ajattelee. Kun ottaa käsivarsilleen, niin nostaa kuin höyhenen. Kerran pyysin Tuomasta kirkkomatkalla vetisen paikan yli kantamaan. Otti kömpelösti syliinsä, retuutti ja pudotti keskelle vesilammikkoa. Ihan vieläkin täytyy nauraa.
Eihän olisi pitänyt mennä Tuomaalle, kun en hänestä kerran pitänyt… Täytyihän sitten mennä, kun tuli luvatuksi. Eikähän sovi sanoa, ettei leipää ole riittänyt. Saattaisihan tästä kaikesta olla kiitollinenkin, kun osaisi olla. Pitäisihän ainakin koettaa, että saisi hänen epäluulonsa vielä haihtumaan. Mikä hänessä lieneekin niin vastenmielistä minulle?
Anna meni ulos aikoen mennä rantaan verkkoja puikkaroimaan, mutta kääntyikin takaisin.
Kyllä sille täytyy laittaa hyvä illallinen, siksi kun tulee. Olisi tuolle saanut saunankin lämmittää. Missähän se nyt, kun ei kuulu kotiin? Jokohan tuo höperö teki nyt itselleen mitä…? Kun ei olisi oksaan itseään vetänyt! Hyi! Teki ihan pahaa sitä ajatellessa. Mitä siitä ihmisetkin sanoisivat? Hänen ja Isotalon suhteista eivät toki tiedä mitään. Hyvä että onkin salassa pysynyt. Tuomas siitä nyt ei ainakaan kehtaa kylille huutaa. Mitähän Isotalo päivällä ajatteli? Pistiköhän tuon vihaksi, kun parhaiksi tuli siihen räyhäämään.
Samoin kuin edellisenäkin iltana kantoi Anna viilikehlon pöytään, voilautasen ja lihamukareen.
Syököön nyt, että vihansa lauhtuu. Pääsisi nyt aittaanikin, kun pyrkisi. Pyytämään en häntä mene. Kun se tulisikin, niin kyllä minä hänestä epäluulot hävittäisin. Hyvä se on uskomaan, kun vain oikein tosissaan puhuu.
Ampiaispesä!
Anna purskahti nauramaan.
Olipa se keksintö! Eipähän huomannut katsoa, oliko ampiaispesää aitassa vai ei. On se nyt siellä, kun äsken vein tyhjän pesän. Saa sitä nyt näyttää sille.
Anna meni rantaan. Lahti lepäsi tyvenenä. Ruohikossa ui sorsapari jättäen heikon virin jälkeensä. Käki kukahteli jossain rantakoivussa. Ihmeteltävä hiljaisuus. Anna jäi sitä kuuntelemaan ja tuli jotenkuten rauhattomaksi sitä kuunnellessaan. Niinkuin jokin outo voima olisi alkanut häntä ahdistaa. Tuntui turvattoman yksinäiseltä, niin että sydäntä aivan hiipaisi.
Mitä se oli semmoinen?
Jossakin syvällä heräsi ajatus: Olenkohan tehnyt hyvinkin suuren rikoksen ollessani uskoton Tuomaalle? Mitähän minä ajattelisin, jos Tuomas olisi muiden kanssa eikä yhtään välittäisi minusta? Tuntuisikohan näin turvattomalta?
Onko minun siltä tarvinnut olla paha Tuomaalle, vaikka olenkin pitänyt toisesta? Olen varmaankin ollut tyly hänelle. Mies poloinen. Mitä hän nyt ajattelee? Toinen pitelee sillä tavoin hänen omaansa.
Pitäisikö minun tunnustaa, sanoa suoraan, pyytää anteeksi ja aloittaa uutta elämää? Ei tunnustaa, ei! Korkeintaan tyhmyyttäni vain pyytää anteeksi, muuta ei!
Pitäisikö jättää Isotalo? Korjaantuisiko se silläkään enää? Tuomas epäilisi vaan edelleen, sillä epäilee se kuitenkin, vaikka kuinka vakuuttaisi viattomuuttaan. Jos jättäisi kaikki, olisi elämä taas sitä yhtä ja samaa, ilotonta, ikävää…
Anna nosti verkot venheeseen, työnsi vesille ja alkoi soutaa lahden poukamaan. Siinä soutaessaan näki Tuomaan tulevan pihaan ja menevän pirttiin.
Jopahan tuli. Ei se toki itselleen uskalla mitään tehdä. Naurettavaahan tuo olisikin ollut, että nyt semmoisesta…
Laskettuaan verkot meloi Anna rantaan, veti venheen telalle ja meni pihaan. Tuomaskin oli jo aterioinut ja istunut portaille piippuaan polttelemaan. Anna istui alemmalle porraslaudalle ja odotti, sanoisiko Tuomas mitä. Ei olisi oikein kehdannut ensiksi keskustelua aloittaa.
Tuomas vaikeni.
Anna aprikoi, pitäisikö hänen sittenkin aloittaa vai ei. Vihdoin virkkoi.
— Kävin verkot laskemassa, kun kalatkin jo loppuvat. Sattuisi vaikka jo lahnatkin tulemaan. Eikö ne ennen näin juhannuksen edellä…?
— Niinhän ne…
— Pitäisi pitää varalta, ettei menisi kutu ohi.
— Pitäisipä, pitäisi…
Jo uskalsi Anna katsoa Tuomasta silmiin. Maahan se vielä katsoi, mutt'ei näyttänyt enää kovin vihaiselta. Uskoisikohan tuo, jos tuolle koettaisi vakuuttaa, että turhaa on luullut…? Kun uskaltaisi.
Anna päätti koettaa.
— Sitä minä kanssa tässä… että kyllä saat rauhoittua aivan kokonaan minun ja Isotalon suhteen. Minä olen siitä niin kovin pahoillani… Onhan se kyllä käynyt usein tässä ja mikäpä hänen tietää, jos olisi mielessään jotain ollutkin, mutt'ei se ole vielä rohjennut ainakaan esittää. Kyllähän se kuuluu sentapainen olevan, mutta tulisipahan minulle aikeistaan esittämään, niin antaisin semmoiset lähtimet, ettei toista kertaa tulisi.
Tuomas katseli epäluuloisesti Annaan. Mielellään kumminkin kuunteli vaimonsa sanoja.
Anna jatkoi.
— Koetti se kerran, kun olin palveluksessaan, saada kamariinsa, vaan heitin sille niskaan täyden vesisangon ja sen jälkeen ei ole tullut pyytämäänkään.
Annaa hytkäytti valheensa. Kesäkauden oli Isotalo käynyt hänen aitassaan joka toinen yö. Mistäpä Tuomas sen tiesi. Eikä saanutkaan tietää.
— Mitä asiaa hänellä tänäänkin lienee tänne ollut, jatkoi Anna. Tuli tuohon pihaan juuri, kun olin aittaan aikeissa. En huomannut ampiaispesää ja nekös kaikki minun kimppuuni. Isotalo tuli hätään, tuuli löi oven lukkoon ja siinä se oli kaikki. Ja sinä niin hirmuista elämää siitä… Mitähän nyt ajattelee Isotalo. Olipahan kuitenkin niinkuin parhaiksi. Mitäs tänne aina tulee.
— Hm… mitenhän lienee, murahti Tuomas. Kyllä vaan olisi joutanut päänsä haljeta, kutaleen.
— Vieläkö sinä sitten uskot yhä edelleenkin, että…? kysyi Anna.
— En tuota nyt osaa sanoa, virkkoi Tuomas maahan katsellen.
Anna nakkasi niskojaan.
— Usko sitten!
Ja pyörähti tupaan.
Tuomas jäi portaille istumaan ja katselemaan järvelle. Epäluulo kalvoi häntä edelleen, poltti kuin kuumalla raudalla.